Ilmari Käihkö on yksi niistä sotaan erikoistuneista tutkijoista, joita on haastateltu tiuhaan siitä lähtien, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022. Ei häntä tosin ehkä yhtä tiuhaan ole haastateltu kuin monia vähemmän analyyttisiä ja enemmän ”rautaa rajoille” -henkisiä asiantuntijoita.

Sotilaan päiväkirja on dokumentti Käihkön rauhanturvaajan työstä Afrikassa, Tšadissa vuonna 2009. Teoksen päiväkirjamerkinnät Käihkö aloitti varusmiespalvelun aikana Pohjan prikaatissa ja ne jatkuivat neljän kuukauden ajan kun kirjoittaja oli rauhanturvaajana Afrikassa.

Käihkö kutsuu itseään sotatieteen edustajaksi, mutta tunnistan hänessä myös sosiologin, jonka yhtenä lähteenä on Knut Pippingin sotien jälkeen julkaistu sosiologian väitöskirja. Pipping tutki komppaniaa organisaationa, mikä on myös merkintöjen yksi juoni.

Tutkija ei missään kerro päiväkirjan motiivia, mutta ilmeisesti tähtäimenä oli tutkimus, etnografinen väitöskirja. Sekä etnografia tutkimuksen tapana että päiväkirjan pitäminen varusmiehenä ja rauhanturvaajana tuntuu virkistävältä ajatukselta suomalaisessa militarismin sävyttämässä kontekstissa.

Käihkö pitää päiväkirjaa systemaattisesti, lähes joka päivä. Itsekin päiväkirjan pitäjänä ja etnografista tutkimusta tehneenä tutkijana kadehdin hänen kurinalaisuuttaan, hänhän kirjasi havaintojaan hyvin vaativissa oloissa. Ehkä kyseessä on eräänlainen sotilaallisuuden osoitus, täsmällisyyden, sinnikkyyden ja velvollisuuden, mutta myös toki intellektuaalisen kiinnostuksen ilmentymä.

Käihkö teki enemmän merkintöjä rauhanturvaamiskautensa alussa kuin myöhemmin. Kentälle saapumisen tiheää dokumentointia korostetaan organisaatioista etnografiaa tekeville tutkijoille, sillä havainnot ovat alussa tuoreita, eivät rutiinien ja tottumisen sumentamia. Alkupään havainnot ja ajatukset ovat siksikin tärkeitä, että ne mahdollistavat omien asenteiden muutoksen havainnoinnin.

Rotaatio, rauhanturvaajien kausi Tšadissa, oli neljä kuukautta, mikä tuntuu lyhyeltä ajalta, mutta siinäkin ajassa ehtivät asenteet muuttua. Paikalliset lapset kulkivat rauhanturvaajien perässä ja pyysivät heiltä lahjoja, ”cadeau”. Aluksi Käihkö paheksuu oman joukkueensa jäseniä, jotka nimittelevät rumasti lahjoja kinuavia lapsia. Myöhemmin hänkin turhautuu lapsiin. Koska tutkija on alussa kirjannut myönteisen asenteensa, hän kykenee reflektoimaan muuttunutta asennettaan.

Käihkö kritisoi sitä, että rauhanturvaajien pääasiallinen tehtävä tuntui olleen hukassa. Ennen lähtöä Afrikkaan Käihkö oli varusmiehenä Suomessa, jolloin koulutus keskittyi maanpuolustukseen eikä lyhyt koulutus rauhanturvaajaksi muuttanut sotilasta rauhanturvaajaksi.

Käihköllä oli aiempaa kokemusta Afrikasta, hän oli kiinnostunut paikallisista kulttuureista ja halusi osallistua konfliktien torjuntaan. Niinpä hän yritti eri tavoin päästä kiinni tšadilaisten elämään, opetella kieltä ja ymmärtää tapoja. Mutta hänen yrityksensä olivat jotenkin avuttomia. Kielen opiskelu oli hankalaa, kun kaikki alkeet puuttuivat.

Ei ollut myöskään aivan selvää, miten paljon oli sopivaa keskustella paikallisten ihmisten kanssa. Kuvaavaa ja kammottavaa oli esimerkiksi se, että seurustelua lasten kanssa kieltä opettelemalla nimitettiin ”vihollisen kanssa veljeilyksi”. Jako meihin ja niihin oli vahva.

Rauhanturvaaja Käihköä vaivaa erityisesti se, että varsinainen tehtävä on hyvin epäselvä. Tiedot konfliktien luonteesta ja niiden ehkäisystä päätyvät jääkärien tietoon lähinnä huhuina. Paikallisten auttaminen, ymmärtäminen, ylipäänsä heidän näkemisensä, tuntui olevan sivuroolissa. Lähes ainoa yhteys paikallisiin löytyi tervehdyksistä ja hymyistä. Kertoja kirjaa ilahtuneena hymyt ja vilkutukset.

Paikallisia suuremmassa osassa operaatiossa olivat rauhanturvaajat itse. Siirtymät leiristä vartiointipaikoille vaativat aikaa ja koneita. Leirejä rakennettiin ja vartioitiin, tarvikkeita ja ruokaa rahdattiin maailman ääristä, varusteita huollettiin ja kannettiin paikasta toiseen kuumassa ja kosteassa.

Monet suunnitellut vartiointitehtävät peruuntuivat tai menivät muuten vain mönkään; oli liian märkää raskaille kuljetusvaunuille, kartat tai suunnistajat olivat huonoja, etsittyä kylää ei löytynyt. Suuri osa sotilaiden ajasta oli huoltoa. Aseiden ja muiden varusteiden lisäksi Käihkö hoiti itseään, juoksi vapaa-ajallaan, piti kuntoa yllä, partiossa valvomisen, kuumassa kävelyn ja kantamisen jälkeen. Ja paljon aikaa kului odotteluun.

Eräässä radio-ohjelmassa Käihkö ihmetteli sitä, että maanpuolustusväki ei lainkaan perehdy tutkimus- ja arviointimielessä nykyisiin sotiin ja niiden vaatimiin muutoksiin ajattelussa. Organisaatiokirjallisuudessa on pitkään ollut yhtenä teemana ”oppiva organisaatio”. Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että armeijan esikunnassa oltaisiin kuultu aiheesta.

Armeijan palveluksessa työskentelevät kommentaattorit ja poliitikot ovat suhtautuneet erittäin omahyväisesti armeijaamme. On juhlittu sitä, että olemme säilyttäneet yleisen asepalveluksen ja korkean maanpuolustustahdon – ilman varauksia.

Tšadin joukkojen komentaja oli ilmoittanut toiminnan päämääräksi ”tuoda kaikki rauhanturvaajat elävinä takaisin kotiin”. Käihkö käyttää lausumaa kuvaamaan etäisyyttä, joka vallitsi johdon ja kriisinhallinnan tehtävän välillä.

”Kaikkien tuominen elävänä takaisin” oli rauhanturvaajien etu, mutta erityisen tärkeää komentajalle itselleen. Komentaja ei ollut muuten tunnettu paneutumisesta rauhanturvaajien hyvinvointiin. Hän suosi huoltojoukkoja jääkärien sijaan, eikä pitänyt omiensa puolta työ- ja partiointivuoroja jaettaessa irlantilaisten kanssa. Suomalaiset olivat osa kansainvälistä joukkoa, jossa irlantilaiset olivat lähin vertailukohta. Jälkimmäisillä oli lyhyemmät työajat, he saivat levätä pitkään öisen vartion jälkeen ja ilmeisesti heillä oli myös paremmat palkat.

Kyse oli ilmeisesti palkka-armeijan ja asevelvollisuuteen perustuvan puolustuksen eroista. Mutta pistää silti miettimään, että jos jatkossa suomalaisia sotilaita rekrytoidaan NATO-joukkoihin eikä komentajien asenne omien hyvinvointiin muutu, niin mitään hyvää ei ole odotettavissa.

Teosta voisi käyttää opetuksessa nyt kun suomalaiset neuvottelevat omasta osuudestaan Natossa ja USA:n puolustuksessa ja tekevät niihin liittyviä sopimuksia. Puolustusvoimien ja poliitikkojen on huolehdittava myös omien kansalaisten eduista.

Kun miesten yleistä asevelvollisuutta on kehuttu ja naisillekin sitä havitellaan, ei kukaan ole kyseenalaistanut asenteita, joita se on tuonut mukanaan – melkein kaikki pojat käyvät siellä oppimassa miehiksi. Asenteet muita etnisiä ryhmiä kohtaan ovat rasistisia, naisia kohtaan seksistisiä, Suomessa ja Tšadissa.

Käihkön kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että yleistä asepalvelusta voisi tarkastella myös muusta näkökulmasta kuin onnistumistarinana. Löytyisikö sieltä selityksiä suomalaisen yhteiskunnan ikävimpiin piirteisiin, rasismin yleisyyteen ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. En väitä, että armeija opettaa naisten hakkaamista, mutta ei se ole edes yrittänyt kitkeä seksististä puhetta naisista.

Virttynyt feministi-lukija iloitsi kun huomasi, että kirjassa on oma kappale sukupuolesta, genderistä. Tähän aiheeseen rauhanturvaajia perehdytti kuitenkin opettaja, joka kertoi, ettei ymmärrä termiä, mutta isänä ja aviopuolisona hoiti aiheen suvereenisti.

En voinut välttyä ajatukselta, että ainakin osa johtamisen ongelmista suomalaisessa työelämässä on armeijan peruja: ylin liikkeenjohtomme on armeijan sosiaalistamia ihmisiä, jotka arvostavat yksiselitteisiä käskyjä. Käihkön kirjasta välittyy ajatus, että hierarkkisessa organisaatiossa neuvottelu ei ole ydinosaamisaluetta toisin kuin olisi suotavaa oppivassa ja innovatiivisessa työpaikassa.

•

Lue myös:

Maailma palaa, miksi kukaan ei tee mitään?

Etnografisen tutkimuksen eettisen arvioinnin erityispiirteet

Miksi Helsinki pelastui helmikuussa 1944, kun Neuvostoliitto pommitti kaupunkia?