Yuriko Saito on Rhode Island School of Design’in filosofian professori emerita. Hän tunnetaan julkaisuistaan, jotka käsittelevät arkipäivän estetiikkaa, ympäristöestetiikkaa ja Japanin esteettistä kulttuuria. Hän on usein nähty ja arvostettu luennoitsijavieras suomalaisissa yliopistoissa, ja hänen artikkeleitaan on suomennettu estetiikan alan antologioihin. Hän toimittaa myös alalla tunnettua Contemporary Aesthetics -verkkolehteä.

Saiton uutuuskirja on nimeltään Aesthetics of Care. Se on loogista jatkoa hänen kahdelle aikaisemmalle kirjalleen Everyday Aesthetics (2007) ja Aesthetics of the Familiar (2017), jotka käsittelivät arjen estetiikkaa. Ne laajensivat esteettisen piiriä kauas taidemaailmasta – oli jo otettava askelia takaisinkin. Nyt Saito korostaa esteettisen ilmiöpiirin perustavaa ykseyttä.

Saiton teoksessa tarkastellaan arjen sosiaalisia kohtaamisia, minkä rinnalla kulkee taide-esimerkkejä. Ne eivät kuitenkaan ole aivan tavallisia, ja ainakin Harold Osborne (1905–1987), joka oli huolestunut taiteen käsitteen liiasta laajenemisesta, olisi niitä vierastanut.

Taiteena on tarjottu esimerkiksi galleriassa järjestettyjä ruokailuja, joissa osallistetaan esteettisesti vaikuttavan tilanteen luomiseen. Saito nostaa esiin taiteenomaisia rituaaleja omasta taustakulttuuristaan Japanista. Niistä tunnetuimpia ovat seuruetta viihdyttävän geishan performanssit ja teeseremoniat.

Saiton avainsana on nyt care, joka tarkoittaa välittämistä, huolenpitoa, hoivaa, hoitoa ja huolta. Sana on vahvasti kytköksissä eettiseen arvoalueeseen, ja kantava ajatus ja teesi on osoittaa, että välittämisellä on yhtäläinen sidos esteettiseen.

Välittäminen on kiintymyksen, ystävyyden ja rakkauden osoitus. Se on tunnesuhde – oli sitten parina kanssaihminen, eläin, kasvi, artefakti, niiden muodostama yhdistelmä tai viime kädessä mikä tahansa. Toinen reagoi huolenpitoon ja osoittaa kiitoksensa vastaantulollaan tai vastalahjalla.

Välittämisessä osapuolet ovat sananmukaisessa tai kuvitteellisessa dialogissa. Turkkilainen Jale Erzen kuvailee kuulevansa rakennusten puhuvan meille ja kirjoittaa päärynäpuulleen. Tällaista suhdetta kuvaa myös hyvin kappale opasvihkosesta, joka esittelee näyttelyä muotoilija Tapio Wirkkalan tuotannosta: ”Kun ruokailuvälineen tai piipun varsi, kupin korva tai juomalasin reuna kohtaa käyttäjän käden tai huulet, esine ikään kuin huomioi tämän muodollaan ja materiaalillaan. Kosketusta myötäilevä muoto on käyttöesineen tervehdys, kun taas oven kahva tai vedin on rakennuksen kädenojennus tulijalle.” (Muoto. 5.10.2022–6.10.2024, EMMA – Espoon modernin taiteen museo.)

Saito ottaa ajattelussaan tukea filosofi Martin Buberilta (1878–1965), joka tunnetaan erottelusta, jonka hän teki toisaalta minän ja sinän suhteen ja toisaalta minän ja sen suhteen välille. Sinä-suhde on lämmin ja läheinen, kun taas se-suhde on viileän järkiperäinen ja hierarkkinen. Aitoon välittämiseen (englanniksi genuine care) kuuluu tunne, mutta samannäköiset teot voidaan tehdä myös rutiininomaisesti ja velvollisuuden pakosta ilman tunteita (englanniksi pseudo-caring).

Hoivassa muodostuu ihannetapauksessa toisiaan arvostavien läheinen kohtaaminen. Sen onnistumiseen myötävaikuttavat molemmat tai kaikki osapuolet.

Malli muistuttaa ekosysteemipalveluita, joissa luonto palvelee eli hyödyttää ihmistä ja ihminen luontoa. Ihminen on ennestään osoittanut kiitollisuuttaan luonnon antimista erilaisilla palvontamenoilla ja rituaaleilla, kuten sadonkorjuujuhlilla. Nykyään erilaisiin ympäristöystävällisiin tekoihin kannustetaan sanoen, että luonto kiittää.

Huolenpito koskee vahvimmin läheisiä, joiden tilaan vaikutamme oikeasti ja näkyvästi. Jokainen yksilö on näin oma keskuksensa, jonka lämpösäteily heikkenee välimatkan kasvaessa.

Etävastuu (englanniksi remote care) on sitten paremminkin järjen asia. Toisiaan poissulkevia tunne ja järki eivät silti ole. Saito toteaa, että terve järki (englanniksi practical wisdom) kohtuullistaa välittämisen vaateen. Omaa fyysistä ja henkistä kantokykyä ei tarvitse tai pidä ylittää. Itsestä on pidettävä huolta, jotta jaksaa huolehtia muista.

Saiton malli painottuu yksilöön ja pienryhmiin mutta venyy niistä globaaleihin mittoihin.

Yksilö toimii ryhmässä. Yhteisötaide mallintaa tätä. Siinä seremoniamestarina toimiva taiteilija luo yhdessäolon puitteet, mutta mukaan tulevien sitoutuminen ja improvisointikyky ratkaisevat, mitä tapahtuu. Teostapahtuma on tilassa ja ajassa etenevä prosessi. Todellisiin tilanteisiin voi myös sekoittua virtuaalista, lisättyä todellisuutta (englanniksi augmented reality).

Hetkeen tarttumista Saito selventää jazz-vertauksella: yhdessä jammaillaan toisia kuunnellen ja toisille vastaten, ei miten tahansa. Tekijä–vastaanottaja-mallin sijaan tulee kahden tekijän malli, jossa kumpikin osallistuu tekemiseen. Palkintona on tekemisen riemu ja yhteishenki. Saito viittaa filosofi John Deweyn (1859–1952) pohtimaan keskustelutaitoon, jossa dialogia kuljetetaan eteenpäin eikä pysähdytä tyhjäkäyntiin.

Kun välittäminen ulkoistetaan kansalaisjärjestöjen, seurojen ja yhdistysten tai valtiovallan huoleksi, vastuu välineellistyy ja tunnesuhde viilenee. Oikeushenkilöt toteuttavat hoivaa ja huolenpitoa ammattimaisesti omalla toimintalogiikallaan.

Hoito ja huolenpito ei tähtää vain sairaan tai vahingoittuneen parantamiseen ja normaalitilaan palauttamiseen, sillä terveetkin tarvitsevat sitä kehittyäkseen. Sen tavoite on, että jokainen toteuttaa edellytystensä ja voimavarojensa mukaiset mahdollisuudet täysimääräisesti.

Sosiaalisen estetiikan ydin on juuri yksityisen hyvän ja yleisen hyvinvoinnin tavoittelussa. Hyvinvoinnin elementtejä ovat ihmissuhteet, terveys, turvallisuus, toimeentulo, koulutus ja rauha mutta myös luonnon ja kulttuurin kukoistus. Ihmisen pyrkimys oman elämänsä jäsentämiseen on osa maailman jäsentämistä.

Syvä huoli ja hyvinvointia koetteleva ympäristöahdistus koskevat tulevien sukupolvien elinehtoja ja luonnon kestävyyttä. Hyvinvointia ovat ekosysteemin toimivuus, ekologinen kestävyys ja biodiversiteetti. Tähän kuuluu myös elinkaaren mukainen kierto ja uusiutuvuus.

Vastaava ajatus koskee kulttuuriympäristöjä ja kulttuurin tuotteita. Niiden huolenpito merkitsee kunnossapitoa ja korjaamista mutta myös kulumisen ja loppuun tulemisen hyväksymistä ja taitoa luovuttaa, päästää irti. Saito vetoaa jälleen terveeseen järkeen, ja hänen mukaansa on haettava tasapainoa ali- ja ylihuolehtimisen väliltä.

Arvo on pikemmin prosessissa kuin sen tuloksissa. Saito kritisoi perinteistä tapaa arvioida kohteita vasta valmiina. Vaihtoehto on mukaan menemisen ja yhdessä toimimisen malli, jolloin arviointi on tekemistä säestävää mutta sitä myös ohjaavaa ateljeekritiikkiä. Saito lainaa useasti Arnold Berleantin sitoutumisen ajatusta (englanniksi engagement), jossa tarkastelija ja tarkasteltava eivät ole erillään vaan yhdistyneinä ja yhtä, toisiinsa kietoutuneina.

Saiton tutkimus kokoaa, tiivistää ja kehittää estetiikassa ilmenevää laaja-alaiseen arvokenttään sitoutumisen linjaa. Siinä liikutaan sairaala- ja hoitolaitosympäristöistä ihmissuhteisiin ja liitetään luonnon usein oikullisilta näyttävät ekosysteemipalvelut muotoiluun ja arkkitehtuuriin, jotka nekin voivat olla ihmisystävällistä, välinpitämätöntä tai jopa vihamielistä. Etäisetkin alueet kytkeytyvät yhteen care-sanalla kokoon sidotuksi paketiksi.

Teoksessa näkyy filosofisen estetiikan luonne ja yksi olennainen tehtävä: etsiä ja löytää ilmiökenttää koossa pitäviä rihmastoja ja tuoda näkyviin piilokuvia. Kysymys ei ole vain alan kehityssuuntien osoittamisesta vaan myös haluttujen trendien vahvistamisesta. Tutkimuksella on tehtävä, missio.

•

Lue myös:

Hoivaa kehollisuuden unohtaneille

Irma Rantavaara – oppiaineensa uudistaja

Kyösti Kakkosen designraamattu – Luonto innoitti kotimaisen lasi- ja keramiikkataiteen mestareita