Aamunkoi – Luonto – Geometria – Kosketus – Fantasia – Yhteys. Näin on nimetty Collection Kakkonen -kokoelmaa käsittelevä kuusiosainen kirjasarja. Se on lennokkain teemasanoin ja alaotsikoin jäsennetty dokumentaatio ja yhteensä lähes 3 000-sivuinen ”designraamattu”.

Kirjasarjan kuvakavalkadi avaa tutkimuksellisen näkökulman kauppaneuvos Kyösti Kakkosen kokoelmaan, joka käsittää yli 10 000 uniikkia taide-esinettä. Kakkonen on pohjoiskarjalainen lasi- ja keramiikkataiteen keräilijä, joka tunnetaan myös Tokmanni-kauppaketjun perustajana, yrittäjänä ja sijoittajana.

Kakkosen taidekokoelmaa luotaavaan kirjasarjaan on kuvattu noin 2 000 taide-esinettä. Tavoitteena on ollut tuoda esiin kunkin teoksen oma luonne ja olemus. Niiden tausta ja yhteydet on häivytetty pyrkien visuaalisen ilmeen yhtenäisyyteen.

Kakkosen kokoelma rajautuu uniikkeihin tai pienen sarjan teoksiin. Taide-esineillä on korkeintaan toissijaista käyttöä kukkamaljakkona, pullona, tarjoiluvatina, kulhona, ruukkuna, kaatimena tai uurnana. Rauno Träskelinin kuvat eivät tuo esiin näitä mahdollisuuksia vaan korostavat esineitten itsenäisyyttä.

Kirjasarja esittelee kaikkiaan 32 taiteilijaa, mutta sarjan toisessa osassa keskitytään neljään. Esillä ovat keraamikot Michael Schilkin (1900–62) ja Toini Muona (1904–87) sekä lasitaiteilijat Tapio Wirkkala (1915–85) ja Aimo Okkolin (1917–82), joka on erikoistunut kristalliin.

Kirjasarjan päätoimittaja ja taiteellinen johtaja Aleksi Kuokka esittää tiiviin johdannon. Alkajaisiksi on Kyösti Kakkosen esipuhe ja professori Laura Kolben hänestä hahmottelema yrittäjäkuva.

Kustakin taitelijasta tarjotaan ensin kirjallinen henkilö- ja taiteilijakuva, johon johdattaa Vappu Rossin vinjettipiirros. Tämän jälkeen seuraa näyttävä monikymmensivuinen teoskuvien sarja. Kirjan tutkimuksellista ydintä ovat taide- ja kulttuurihistorialliset esseet, joiden kirjoittajia ovat dosentit Harri Kalha ja Elina Melgin.

Kirjasarja ei ole vain lasi- ja keramiikkataiteen kuvaus ja analyysi. Se on painotuotteena veistoksellinen taideluoma, kirjataidetta ja taiteilijakirjakin. Merkityksellisiä ovat sidos, kansimateriaali, paperin laatu, savenharmaiden sävyjen ja värien rytmitys, varta vasten suunnitellut kaksi kirjaintyyppiä sekä taitto. Ne luovat hillityn arvokkaan vaikutelman.

Kirjasarjan toisen osan nimi on Luonto – Yhteys luomakuntaan. Sen tutkimuskysymyksenä on taiteenlajien ”yhteys luomakuntaan” eli kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan, ihmiskuntaankin. Katse hakeutuu luonnosta kulttuuriin ja taiteeseen, niistä takaisin luontoon. Taidelasi ja -keramiikka ovat inhimillisen luomistyön tulosta, kulttuuriluontoa.

Teosta jaksottavat luontokuvat vahvistavat luonnon ja kulttuurin yhteyttä. Ne luovat rauhallisen tunnelman nostaessaan esiin karun kauniin luonnon. Sään harmaus vahvistaa saven siniharmaata perussävyä: myöhäissyksyä, talvimyrskyä ja sumuista varhaiskevättä. Tapio Wirkkalan Italian Muranon-kauden väri-ilossa ja Michael Schilkinin eläinkeramiikassa pilkistää syksyinen ruska sekä kevään ja kesän kirjo.

Luonnon ja taiteen yhteys näkyy luonnonainesten käytössä materiaaleina joko sellaisenaan tai jalostettuina. Luonto itsekin tuottaa lasia ja keramiikkaa, sillä tulivuorista purkautuu lasittuvaa laavaa ja maankuori puristaa kristallia.

Luonnon ja taiteen yhteydessä kyse on myös siitä, että tekijät ottavat tai kopioivat luonnosta malleja sekä vaikutteita. Toisin sanoen he ”inspiroituvat”. Valmiin tuotteen tarkastelija taas näkee tai on näkevinään tuttuja eläimiä ja kasveja. Hän kiinnittää huomiota lasin jäänomaisuuteen tai ilmavuuteen sekä aistii tunnelmaa, ilmapiiriä ja henkeä.

Luonnon ja ihmisen luoma rinnastuvat, mutta säilyttävät oman identiteettinsä. Taidepuheen rinnalle tulee luontopuhe, jonka sanoja ovat luomakunta, luonnonvoima, luoma, luomus, luontokappale, luominen, luontosuhde ja kattoterminä vanhahtava luomakunta. Itse luonnolla on kaksi merkitystä: puhutaan toisaalta maailmasta ilman ihmistä mutta myös asian tai ilmiön luonteesta tai olemistavasta.

Laajassa mielessä taideluoma voi olla ympäristö- tai tilateos: koti, rakennus tai kaupunki. Teos voi olla maiseman huippukohta, maamerkki tai katseenkiinnittäjä, kuten lasitaiteilijan Dale Chihulyn Icicle Creek -kattokruunu (1996), tai kiehtoa värikkyydellään ja mielikuvituksellisuudellaan, kuten Niki de Saint Phallen keramiikkaveistos.

Kirjan taiteilijanelikosta on vain Michael Schilkinillä on isoja teoksia, joista tunnetuimpia ja näkyvimpiä ovat reliefit entisen Kauppakorkeakoulun julkisivussa Helsingin Etu-Töölössä. Yksi taitavasti sijoitettu taide-esine jäsentää kuitenkin tavallisenkin huonetilan tunnelman. Sitä ympäröi henkinen ilmakehä.

Kakkonen näkee esineissään ”suomalaisen sielunmaiseman”. Elina Melgin käsittelee esseessään Suomen maakuvan historiaa. Hän hakee aineksia propagandistiselle Suomi-brändäykselle, jolla edistetään erityisesti turismia ja ”matkoja Suomen kauniiseen ja karuun luontoon”, jota on leimannut yksinkertaisuus, niukkuus ja pelkistyneisyys. Valituissa teoksissa luonto on ehjää ja alkuperäistä, ei kulttuurin rikkomaa tai turmelemaa. Tarjouskauppojen tavaran paljoutta tai pintamuotia ei vielä tunneta.

Aleksi Kuokka näkee Suomelle tunnusomaisina asioina metsän ja veden kulttuurin, karun maan sekä ankaran ilmaston. Vaatimattomuus, yksinkertaisuus, käytännöllisyys ja kohtuus ovat muotoilussakin melkeinpä kliseisiä kotimaisia hyveitä. Teokset syntyvät ”maan tomusta” ja ovat saven taidetta.

Luontouskollisuudessa pisimmälle menee Michael Schilkin taidokkaissa keraamisissa eläinveistoksissaan, jotka ovat muodoiltaan ja väreiltään hätkähdyttävän eläviä. Esittävyys ei useinkaan tarkoita pelkkää näköisyyttä vaan materiaalin ominaisuuksien esiintuomista: juoksevuutta, kirkkautta, kuultavuutta, läpinäkyvyyttä tai haurautta.

Joissakin teoksissa näkyvät luonnonilmiöt, kuten kierre, pyörre, veden väreily, sade, tuuli, myrsky, linnun lento, revontulet tai tähtitaivas. Esimerkiksi kannon, kantarellin, tatin, jäkälän, pinjan, bambun, kulleron, korallin, kuusikon tai jääkruunun kohdalla yhteys on vastaansanomaton. Harvemmin teoksissa näkyy mytologinen paikka tai tapahtuma, kuten Tuonelan virta tai Sammon taonta.

Harri Kalha painottaa esseessään näköisyyden sijaan abstraktia ja orgaanista muotoa, kuten nousevaa liikettä. Hän mainitsee tässä yhteydessä Toni Muonan. Esittävyyden hän näkee pikemmin tarkastelijasta riippuvaisena mieleen tulemana kuin teoksen ominaisuutena. Näin on silloinkin, kun ”maljakko viittasi jäkälään, ruokoon tai puunrunkoon, kolme maljakkoa muodosti metsän, laakea kulho piti sisällään maiseman”.

Sula vesi ja jää ovat kuin lasi juoksevana massana ja kiinteänä. Kallioseinämä, jolle on valunut vettä, on jäätyneenä luonnon ympäristöteos. Lasissa on veden kuva, vedenomaisuus. Kirkas lasi on jään kaltaista eli pysähtynyttä tai kivettynyttä. Lasi on myös kuin kuulasta ilmaa, aineettoman oloista. Näkövaikutelmaa säestää tunto, kuten pinnan sileys, rosoisuus, kylmyys tai lämpö.

Yhteys luontoon on erilainen pohjoisessa Suomessa ja eteläisessä Italiassa. Luontoyhteyden rinnalla tai vaihtoehtona kulkee yhteys taiteen traditioon, taideteorioihin, muoteihin, tyyleihin ja esikuviin. Kirjan esseiden kirjoittajat, joilla on taideteoreetikon ja -historioitsijan asiantuntemus, muistuttavat kulttuurisidoksista.

Taideteoksen nimi toimii sen identiteetin luojana. Se yksilöllistää teoksen, ohjaa sen katsomista ja tulkitsemista sekä antaa joskus oivalluksen.

Kakkosen muistikuva siitä, kuinka hän on havainnoinut kahden kouluikäisen tyttärensä kanssa jääriitteeseen vetäytynyttä pilkkiavantoa, on hellyttävä. He kaikki ovat olleet kontallaan Pyhäselän jäällä 20 asteen pakkasessa – avannossa näkyi kuin näkyikin Tapio Wirkkalan Pilkkiavannoksi nimetyn teoksen alkumuoto.

Taiteilijan päättämä nimi on omiaan sulkemaan pois vaihtoehtoiset tulkinnat. Auki jää, voiko nimestä huolimatta nähdä toisin tai ”väärin”. Nimi voi joskus olla myös provokatiivinen yllättäjä, mutta usein teoksen nimenä on silti yksinkertaisesti vain luokitteleva mutta mitäänsanomaton Taide-esine.

Wirkkalalla on runsaasti luontoaiheisia yleisnimiä, kuten Jääpala, Jäänsärö, Jäävuori tai Revontulet. Vastaavat ovat tyypillisiä myös Okkolinilla. Hänen teostensa nimiä ovat muun muassa Tähti, Tähtitaivas, Ulpukka, Lumpeenkukka, Kuusikko, Koralli tai Ahtojää.

Luonto on lähtökohta. Taideteokset voivat olla luonnon inspiroimia mutta eivät luonnon taiteeksi asti tekemiä. Kun puhutaan ”luonnon taideteoksesta”, ilmaus on metaforinen ja kuvastaa löytökohteen ihailua tai ihmettelyä.

Taiteilija valikoi, muuntelee tai vähintään hyväksyy tai hylkää luonnosta ottamansa. Hän on teoksiensa ideoija, suunnittelija ja luoja. Luomuksen valmistaa sitten ohjeita seuraava käsityöläinen, joka on toteuttaja, mahdollistaja.

Yhteisessä tekijyydessä sekä taiteilijalla että käsityöläisellä on oma roolinsa: ensimmäinen luo ennen olematonta ja toinen tekee sen todeksi. Joskus roolit yhdistyvät. Aimo Okkolinin on sanottu olevan ”ainoa lasitaiteilijamme, joka valmistaa esineensä itse, hioo ne, poistaa pintaa, ottaa paljon pois”. Wirkkalan ja kaivertaja Teodor Käpin välille taas syntyi työryhmänomainen vuorovaikutus.

”Ei koskaan saisi tehdä väkivaltaa materiaalille”, toteaa Wirkkala. Hän jatkaa ajatusta toisaalla: ”se [materiaali] ikään kuin kehottaa tekemään itsestään jotain”. Kielto on yhtaikaa järkevä neuvo ja riskinottoon houkutteleva. Vieraan materiaalin käyttäytyminen taitamattomissa käsissä johtaa vaurioihin tai koko työn tuhoutumiseen. Niin kävi joillekin maailmankuulujen taiteilijoiden lumi- ja jääveistoksille vuoden 2004 The Snow Show -talvitaidetapahtumassa Rovaniemellä.

Taideteoksella on ainutkertainen identiteettinsä, eräänlainen auransa. Se on persoona, kuten Kakkonen huomauttaa. Kuitenkin uniikkius on lopulta suhteellista. Samana pidetty teos esiintyy hieman erinäköisinä kappaleina, ja erillisiksi katsotut saattavat olla hämmentävän samannäköisiä niin kuin Muonan lukuisat heiniksi nimetyt maljakot. Voidaan puhua teosperheistä ja nähdä perheyhtäläisyyttä, sukunäköä.

Maisema-arkkitehtuuri luo kokonaisuuksia ja miljöitä, esinesuunnittelu sitä täydentäviä ainesosia, kuten kalusteita. Luonnossa kaikki on yhteydessä kaikkeen. Yhteys luomakuntaan voitaisiinkin käsittää ekosysteemimallin mukaisesti keskinäiseksi riippuvuudeksi ja palvelusuhteeksi. Tämä olisi esineitten ja niiden käyttäjien yhteisöllisyyttä.

Muutamat valokuvat Muonan teoksista ovat kirjassa sitä vähemmistöä, jossa esineet tuodaan esiin ryhminä, sommitelmina. Vaikka siis esineet on kuvattu irrallisina ja ilman ympäristöä, todellisuudessa niillä on aina fyysinen ympäristö, jonka tila, muut esineet ja kalustus muodostavat. Maisema- tai sisustusarkkitehti kysyy, millaiseen ympäristöön tai mihin kokonaisuuteen ja yhteyteen esinettä tarvitaan ja mihin se sopii.

Käyttäjä tai asukas muodostaa tunnesuhteen esineistöönsä ja hakee sellaista, mikä sopii hänen persoonaansa ja mielenmaisemaansa. Joskus se joudutaan päättelemään toisen puolesta. Wirkkalan Pilkkiavannon katsottiin sopivan Urho Kekkosen 70-vuotislahjaksi – oliko se viittaus kalastukseen ja ulkoilmaelämään?

Esineillä on kieli ja merkitys. ”Luen kirjahyllystä umpimähkään designmaljakon”, runoili Juhani Peltonen (Oudot minät, 1966). Hänellä oli mielessään varmaan aikansa kirjahyllyt, jotka olivat kirjattomia mutta muuten täysiä. Taidelasi on jollekin kukkavaasi ja käyttölasi toiselle koriste-esine.

Yhtään kukkaa ei taidekuvien maljakoissa ole – vaikka kukka voisi olla juuri se esineen täydellistyäkseen vaatima lisä.

Taiteilijakuvaan rinnastuu keräilijäkuva, ja taidekokoelma näyttäytyy myös keräilijän omakuvana.

Kakkonen on yrittäjäksi ja sijoittajaksi päätynyt maatilan poika. Hän ei saanut kotoa pohjaa taideharrastukselle, mutta hän sai käytännön luontokosketuksen ja siihen perustuvan luonnon tuntemuksen. Kulttuuriluonto ei juuri näykään Kakkosen kokoelmassa, ja koriste-esineet ovat sille vieraita. Siinä ei myöskään ole sellaista urbaania arkiluontoa, jota esimerkiksi jouluiset piparkakkuteokset nykyisin edustavat.

Kakkosen toimintafilosofialle on ollut luonteenomaista rohkeus. Yrittäjältä, sijoittajalta ja keräilijältä vaaditaan samoja ominaisuuksia: ripeyttä, uskallusta ja riskinottoa.

Collection Kakkonen ei ole – eikä sen tarvitse olla – koko kuva suomalaisesta lasi- ja keramiikkataiteesta. Juuri siksi sillä on oma luonteensa ja ilmeensä. Keräilijä toimii hänkin taitajana ja taiteilijana, ja kokoelma on hänen teoksensa niin kuin jonkun toisen essee- tai runokokoelma.

Collection Kakkonen on raamatullinen Nooan arkki. Sen julkilausuttuna tavoitteena on pelastaa ja tuoda yhteen suomalaista lasi- ja keramiikkataidetta. Kakkonen jatkaa sen täydentämistä. Hän kerää mieltymystensä mukaan mutta ajattelee lasi- ja suomalaisen keramiikkataiteen yleistä etua. Hän jäljittää palapelin puuttuvia osia ja ostaa takaisin sellaisia, jotka ovat päätyneet Suomen ulkopuolelle.

Itse kokoelma ei myöskään jää salaan. Erilaisia koosteita siitä tulee esille kotimaassa ja ulkomailla. Noin 2 000 esineen valikoima sijoittuu pysyväksi näyttelyksi Espoon modernin taiteen museoon EMMAan marraskuussa 2022. Painettu designraamattukin saa rinnalleen kaksiosaiseksi tiivistetyn englanninkielisen laitoksen.