Aloittaessani Kreikan ja Rooman kirjallisuuden opintojen ohessa estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opinnot vuonna 1967 kuulin vanhempien opiskelijoiden järjestämässä neuvontatilaisuudessa, että oppiaineen uusi professori oli ”ryhtynyt nostamaan oppiainetta roskakasasta”. Oppiaineen arvostus olikin matalalla tasolla. Kuluneen sanonnan mukaan tytöt tulivat yliopistoon opiskelemaan ”estetiikkaa, kosmetiikkaa ja vertailevaa erotiikkaa”.

Uusi professori, joka ryhtyi kohentamaan estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden oppiaineen asemaa ja arvostusta, oli tuolloin muutaman vuoden virassa ollut Irma Rantavaara (1908–79), oppiaineen historian ensimmäinen naisprofessori. Virkaan astuessaan hän oli historiallis-kielitieteellisen osaston (myöhemmin humanistinen tiedekunta) ainoa nainen varsinaisen professuurin haltijana. Vaikka Irma Rantavaaran professorikausi jäi suhteellisen lyhyeksi, vajaaseen kymmeneen vuoteen (1963–72), se merkitsi oppiaineen historiassa huomattavia muutoksia ja tason nousua.

Image

Vaikka Irma Rantavaaran edeltäjä ja tutkijana tuottelias Rafael Koskimies kirjoitti usean maan kirjallisuudesta, hänen suurimman kiinnostuksensa kohteensa ja metodiset lähtökohtansa olivat Saksassa. Eräissä suhteissa Koskimies myös jatkoi vanhoja fennomaanisia perinteitä. Sen sijaan Rantavaara, jolla oli filologin koulutus ja joka ennen professuuriaan oli toiminut pitkään englannin kielen lehtorina Kauppakorkeakoulussa, oli aloittanut uransa Charles Dickensin tutkijana ja väitellyt vuonna 1944 Dickensin vastaanotosta. Sota-ajasta johtuneen paperipulan takia väitöskirja oli painettu kehnolle paperille; tilan säästämiseksi lähdeviitteet koostuivat etupäässä lyhenteistä ja numeroista – edustaen ”korkeampaa matematiikkaa”, kuten vastaväittäjänä toiminut Koskimies sattuvasti totesi. Englanninkielistä väitöskirjaa seurasi suomenkielinen Dickens-elämäkerta.

Enemmän tai vähemmän klassisistisesti suuntautuneen Koskimiehen vastapainoksi Rantavaara kirjoitti kaksi englanninkielistä monografiaa sekä artikkeleita modernismin klassikosta Virginia Woolfista; tämä tapahtui aikana, jolloin Woolfista ei muualla maailmassa vielä ollut paljonkaan tutkimusta.

Oppiaineen perinteitä Rantavaara jatkoi kirjoittamalla eri kielialueiden merkittävistä klassikoista, kuten siihen mennessä laajimmat suomenkieliset esitykset Marcel Proustista (esseekokoelmassa Suurennuslasi) ja Robert Musilista Kirjallisuudentutkijan Seuran vuosikirjassa. Hän kirjoitti myös Proustin romaanisarjan englantilaisena vastineena pidetystä Anthony Powellin 12-niteisestä romaanisarjasta A Dance to the Music of Time sen satiirille ja huumorille oikeutta tekevän henkevän esseen. James Joycesta Rantavaara kirjoitti vain lyhyen esseen, mutta yhdessä turkulaisen Joyce-tutkijan Liisa Dahlin kanssa hän osallistui vuonna 1971 Triestessä pidettyyn kolmanteen kansainväliseen Joyce-kongressiin ja kuvasi sitä Uudessa Suomessa hauskassa artikkelissa. Rantavaara piti muutenkin yllä kansainvälisiä suhteita ja edisti niitä.

Rantavaaran kiinnostusta teoreettisiin kysymyksiin osoittavat havainnollisesti ne reunamerkinnät, joita hän on tehnyt Alex Matsonin teokseen Romaanitaide. Marginaaliin hän on merkinnyt saksan ja englanninkielisiä vastineita Matsonin melko epämääräisille suomenkielisille ilmauksille.

Rantavaaran aikana vanha nimike ”estetiikka ja nykyiskansain kirjallisuus” vaihdettiin muotoon ”yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka”. Muutos perustui toisaalta haluun kohottaa oppiaineen tieteellistä tasoa, ja toisaalta siihen, että enemmistö opiskelijoista keskittyi kirjallisuuden opiskeluun.

Rantavaara halusi kuitenkin kehittää myös estetiikkaa. Tutkiessaan Woolfia ja niin sanottua Bloomsburyn ryhmää hän oli perehtynyt Clive Bellin ja Roger Fryn tapaisiin esteetikkoihin. Rantavaaran aikana perustettiin Suomen Estetiikan Seura, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana hän toimi. Tilanteeseen vaikuttivat ratkaisevasti useat opiskelijat ja nuoret tutkijat, jotka kirjoittivat ahkerasti estetiikasta ja taiteesta etenkin Ylioppilaslehteen, joka tuolloin eli loistavinta aikaansa. Estetiikasta keskusteltiin vilkkaasti myös opiskelijayhdistyksissä Katharsis ja Dilemma. Rantavaara puolestaan toimitti angloamerikkalaisten tutkijoiden artikkeleita sisältävän antologian Nykyestetiikan ongelmia, jonka tekstit hänen oppilaansa suomensivat. Eläkkeellä ollessaan Rantavaara kirjoitti oppiaineen varhaisemman professorin Yrjö Hirnin elämäkerran.

Luennoillaan Rantavaara käsitteli muun muassa englantilaista romantiikkaa sekä englantilaista ja yhdysvaltalaista kirjallisuuskritiikkiä. Seminaarissaan hän edellytti intensiivistä toimintaa: joka viikoksi oli tuotettava jotain uutta. Itse muistan kirjoittaneeni esimerkiksi referaatin Journal of Aesthetics and Art Criticism -aikakausjulkaisusta, analyysin Aleksandr Solženitsynin Ensimmäisestä piiristä ja esittelyn Nagisa Oshiman elokuvasta Poika (alun perin seminaarissa piti kirjoittaa Peter von Baghin Kreivistä, mutta koska se meni niin vähän aikaa, että kaikki eivät ehtineet sitä nähdä, tilalle tuli toinen elokuva) sekä osallistuneeni tyylikausien merkitystä koskevaan ryhmätyöhön.

Rantavaara oli tietoinen siitä, että työt eivät aina ehtineet valmistua määräajassa, joten ne piti myöhästyneinä viedä hänen kotinsa postilaatikkoon Espoon perukoille; seminaarin alkajaisiksi hän oli antanut tarkat reittiohjeet. Muistan, miten hän hymyili nähdessään ikkunasta minut pudottamassa seminaarityötä postilaatikkoon. Mutta toisen kerran seminaarityötä viedessäni sain vakuuttavan todisteen siitä, etteivät professorit ole vain olympolaisia hahmoja, vaan viettävät myös tavallisen ihmisen elämää: opettajani sattui olemaan juuri noutamassa perunoita kellarista – perunoita, joissa oli pitkiä ituja. Seminaarin päätteeksi osallistujat oli kutsuttu professorin kotiin, jossa tarjottiin kahvia ja kakkua.

Estetiikan ja kirjallisuuden professoreilla oli ollut Fredrik Cygnaeuksesta ja C. G. Estlanderista lähtien merkittävä asema kulttuurielämän näkyvinä vaikuttajina. Rantavaara jatkoi tätä linjaa toimimalla monissa kulttuurialan järjestöissä, mutta 1970-luvulta lähtien kirjallisuusprofessoreilla ei enää ole ollut sellaista keskeistä ja näkyvää yhteiskunnallis-kulttuurista roolia kuin hänen edeltäjillään.

Rantavaaran professorikausi sijoittui opiskelijalevottomuuksien ja sellaisen poliittisen toiminnan kauteen, jonka hän koki vieraaksi. Eräänlaisena myönnytyksenä ajan hengelle saatoin laudaturin lopputentissä kuitenkin suorittaa vasemmistolaisen kriitikon ja tutkijan Raoul Palmgrenin teoksen Työläiskirjallisuus. Siitä annettu tenttikysymys kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Raoul Palmgren – dogmaatikko?”

Henkilönä Rantavaara oli helposti lähestyttävä, ja hänessä oli sellaista joviaalisuutta, joka hänen seuraajaltaan, kovin muodolliselta Maija Lehtoselta puuttui. Suomessa englannin opettajana toiminut ja täällä monia yhteyksiä luonut David Bradley luonnehtikin muistelmissaan Rantavaaraa sattuvasti: ”Tämä loistavalahjainen nainen, jossa oli onnellinen yhdistelmä suomalaista toimintatarmoa ja englantilaista henkevyyttä, oli synnynnäinen tutkija ja opettaja.”