Jos kasvosi muistuttavat neliötä, niin millaiset seksuaaliset halut sinulla on? Miten uroksen ja naaraan kokoero vaikuttaa moniavioisuuteen? Kuinka kauan siittiöt säilyvät toimintakykyisinä matkatessaan kohti munasolua?

Ainakin näihin kysymyksiin esittävät vastauksia Pirjo Koskinen ja Petri Nummi kirjassaan Lisääntymisen vimma. Teoksessa keskitytään erityisesti ihmisen lisääntymiseen, mutta esillä on myös runsaasti esimerkkejä muilta eläimiltä.

Kyseessä on hallittu ja taidokas kurkistus siihen, mitä tiedämme tai ainakin arvelemme tietävämme lisääntymistä. Kirjan suurimpia ansioita on, että se antaa ymmärtää ihmisen olevan biologian keinoin tutkittavissa siinä, missä muutkin eläinlajit, eikä tutkimuksella ole välttämätöntä tarvetta kurottaa biologian tuolle puolen.

Kirjoittajat opastavat lukijan aiheeseen kertoen Charles Darwinin (1809–82) sukupuoli- eli seksuaalivalintaan liittyvien tieteellisten selitysten taustasta. Näiden ajatusten suomentaminen on kestänyt luvattoman kauan, vaikka Darwinin kohtaamat ongelmat luonnonvalintaan liittyen ovat olleet tiedossa jo hyvän aikaa.

Darwin ei kyennyt selittämään luonnossa esiintyviä ilmiöitä, kuten riikinkukon suhteettoman isoa pyrstöä, luonnonvalinnan avulla, joten hän kehitti sukupuolivalinnaksi kutsutun tieteellisen selitysmallin eläinkunnassa esiintyville ilmiöille, jotka kytkeytyvät erityisesti lisääntymiseen. Darwinin mukaan niin lintujen laulu kuin ihmisten musiikkikin ovat sukupuolivalinnan tuotteita.

Kun puhutaan lisääntymisestä, niin sukupuolisuutta ja sukupuolista kanssakäymistä eli seksiä on vaikea ohittaa. Kirjaa lukiessa herää kysymys, miksi tällaisessa kirjassa niinkin tärkeä asia kuin sukupuoli määritellään vasta sivulla 84 eli kirjan puolivälissä. Biologinen sukupuoli määritellään kirjassa niin, että suurempia sukusoluja tuottava on naaras ja pienempiä sukusoluja tuottava on uros.

Sukupuolisuudesta puhuttaessa kirjassa ei kuitenkaan pidättäydytä ehdottomasti biologiassa, vaan esitellään myös sosiaalinen sukupuoli. Tähän annetaan esimerkki englannin kielestä, jossa biologiselle ja sosiaaliselle sukupuolelle on olemassa omat sanansa (sex – gender). Kirja ei kuitenkaan vastaa siihen, miten biologia määrittelee sellaiset ihmiset, jotka eivät tuota sukusoluja ollenkaan.

Ihmetyksen aihe on myös, kuinka kirjassa mainitaan vasta puolivälin jälkeen se, että sukupuolisesta kanssakäymisestä on hyötyä lajin selviytymisen kannalta. Perimässä on tällöin enemmän vaihtelua ja sopeutumista kuin suvuttomasti lisäännyttäessä. Suvullinen lisääntyminen siis ehkäisee lajin sukupuuttoa.

Valitettavasti mainittu näkökulma unohtuu kirjoittajilta myöhemmin, sillä he hurahtavat niin sanottujen yksilöiden perintötekijöihin ja heidän soluissaan oleviin emäspareihin. Lajinäkökulma, laumasta nyt puhumattakaan, hautautuu jonnekin evoluutiobiologi Richard Dawkinsin perintötekijöiden itsekkyyttä korostavien ajatusten alle. Sukupuolinen kanssakäyminen on vain itsekkäiden perintötekijöiden tapa säilyttää itseään eikä eläinlajien keino selviytyä ankarissa olosuhteissa.

Kirja alkaa viettelystä ja kumppanin valinnasta kuin kertomuksella Aadamista ja Eevasta. Kirjassa tuodaan hyvin esille, miten esimerkiksi naissukupuolisten valintaan vaikuttaa miessukupuolisten stressihormonitaso siten, että havaittu korkea stressitaso vähentää valintaa. Toisaalta ihmisnaaraat valitsevat kumppaninsa hajuaistin perusteella ja välttelevät näin sisäsiittoisuutta. Hormoneja sisältävät ehkäisypillerit sekoittavat kuitenkin tällä tavoin muodostuvaa parinvalintaa.

Ihmiskoiraiden kiinnostus herää ihmisnaaraiden vyötärö−lantio-suhteissa, mutta kiinnostuksessa on havaittu kulttuurisia eroja. Niin sanotuissa länsimaissa suhde on edestä ja takaa kiinnostavampi, mutta Afrikassa sivunäkökulma työntyvine pakaroineen on keskimäärin enemmän koiraiden mieleen.

Kirjassa esitellään tutkimustuloksia siitä, miten terveydenhuollon taso yhteiskunnassa vaikuttaa ihmisnaaraiden sukupuolivalintaan. Testosteronia uhkuvien ihmiskoiraiden kuvat ovat kiinnostavampia, jos terveydenhuollon taso on heikompi kuin jos se on korkeampi.

Ihmisnaaraat valitsevat myös keskimääräistä pidempiä ihmiskoiraita mutta koiraat keskimääräistä lyhyempiä naaraita. Ihmisillä sukupuolten välinen kokoero vaikuttaa lisääntymismenestykseen siten, että kokoero on pienempi paljon lisääntyvissä ihmisyhteisöissä.

Kirjoittajat esittävät nokkelasti, että uroksen ja naaraan kokoero kertoo nisäkäslajin moniavioisuudesta, sillä esimerkiksi yksiavioisilla majavilla kokoeroa ei juuri ole, mutta moniavioisilla norsuhylkeillä uros on peräti seitsemän kertaa (!) naarasta suurempi. Ihmiskoiraat ovat 1,2 kertaa ihmisnaaraita suurempia, mikä viittaa moniavioisuuteen.

Munasolun ja siittiöiden välistä taistelua on kuvattu kirjassa mielenkiintoisesti, mutta keinohedelmöityksestä vaietaan. Sivulauseessa mainitaan lapsettomuushoitojen kehittyvän jatkuvasti. Onko aihe liian arka?

Keinohedelmöitystä olisi ollut kiinnostava verrata yhdynnän yhteydessä toteutuvaan hedelmöitykseen. Munasolu valikoi yhdynnän seurauksena lähelle pääseviään siittiöitä siten, että sadoista miljoonista siemensyöksyn siittiöistä vain kymmenet pääsevät munasolun lähelle. Siemenneste säilyy ihmisnaaraassa toimintakykyisenä jopa viisi päivää, mikä mahdollistaa siittiöiden kilpailuttamisen ihmiskoiraiden välillä.

Ihmisnaaraiden orgasmi on saanut ansaitusti useita sivuja tilaa, sillä sen syntyjä syviä ei vielä tunneta täysin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että naaraiden orgasmilla on vaikutusta hedelmöittymiseen.

Kiinnostuminen samasta sukupuolesta on perinnöllisyyden ja ympäristön vaikutusta siten, että perinnöllisyys on peräisin äidin puolen suvulta. Seksuaalinen kanssakäyminen saman sukupuolen välillä on yleistä eläinkunnassa, sillä sitä on havaittu lähes 500 lajilla. Kirjoittajat toteavat, että kiinnostuminen samasta sukupuolesta ei ole luonnotonta, koska sitä esiintyy luonnossa. Todennäköisesti siitä ei ole ollut haittaa, koska sitä esiintyy edelleen.

Kirja on mukavan helppo- ja nopealukuinen kattaus. Kirja on hyvällä yleiskielellä kirjoitettu, mutta sekaan on jäänyt pari ammattislangisanaa, kuten kohortti ja fertiliteetti. Nämä olisi voinut hyvin yleistajuisessa kirjoitusasussa suomentaa samanaikaisesti tutkituksi ryhmäksi ja lisääntymiskyvyksi.

Kirjoitusasussa on myös muutamia harkitsemattomia sanavalintoja, kuten niin sanotun länsimaalaisuuden asettaminen vastakkaiseksi alkukantaisten heimojen kanssa. Tämänhän voisi tulkita niin, että länsimaat olisivat kehityksen huipulla ja alkukantaisiksi nimetyt ihmisryhmät kehityksestä jäljessä. Myös puheet alkuperäisistä ihmiskulttuureista herättävät hämmästystä. Mitä tällaisella sanavalinnalla tarkoitetaan?

Kirjassa on kuitenkin hyviä kevennyksiä, kuten lennokkaat sanalliset keksinnöt. Esimerkkinä mainittakoon kuikkapari, jolla kirjoittajat tarkoittavat pitkään, elämän ajan, yhdessä ollutta ihmispariskuntaa, koska kuikat pysyvät yhdessä eliniän.

Kirjassa käydään läpi evoluutiopsykologian keskeiset väitteet mustasukkaisuudesta, mutta samassa yhteydessä jätetään kertomatta, onko väitteitä koeteltu tieteellisesti. Myös sukupuolisen inhon taustaa kerrotaan tarkasti, mutta kirjasta jää hieman epäselväksi, onko tämä kirjoittajien omaa näkemystä vai koeteltua tutkimusta.

Lisäksi kirjassa esitellään biologisena tosiasiana uskottomuutta aiheuttavat emäsparit, mutta teoksesta ei käy ilmi, onko samassa yhteydessä tutkittu muita vaikuttavia asioita ja mitkä ovat emäspareihin ja perintötekijöihin liittyvän tutkimuksen rajoitteet.

Kirjoittajat pitävät muurahaisyhteiskunnan ymmärtämistä vaikeana, jos evoluutiota ei ymmärretä perimän valintana, koska kaikki muurahaiskeon asukit ovat sukua keskenään. Itse asiassa muurahaisyhteiskunnan ymmärtäminen ei ole vaikeaa.

Muurahaisten uhrautuminen on järkevää muurahaisyhteisön näkökulmasta, itsekkäistä perintötekijöistä riippumatta. Ihmisetkin uhrautuvat esimerkiksi jalkapallojoukkueelleen tai taikurinhatusta repäistylle kansallisvaltiolleen hyödyttäen isompaa kokonaisuutta. Onko yhteistyöhön uskominen sitten salonkikelvotonta ja epätieteellistä kommunismia, jota uskottavan ekologin on viimeiseen asti välteltävä?

Emäsparipöhinä vaikuttaa olevan kirjassa ainoa hyväksyttävä selitys eläinten käyttäytymiselle omia lajitovereitaan kohtaan. Haluaisin kuitenkin kuulla biologin selityksen sille, miksi ihmiset adoptoivat omista perintötekijöistään poikkeavia jälkeläisiä ja pitävät lemmikkejään kuin perheenjäseninä.

Yksi kirjoittajien isoimpia oivalluksia on ihmisten kotien ja pihapiirien kutsuminen reviireiksi. Reviirien merkitystä perustellaan yhdellä kirjan parhaimmista yleistajuistamisista: yhteiskuntaluokka vaikuttaa jälkeläisten, varsinkin lastenlasten, lukumäärään. Maanomistajien lastenlasten lukumäärät ovat voineet olla yli kaksinkertaisia maattomiin verrattuna Suomessa ja Norjassa. Voidaanko köyhyydestä syyttää ihmisiä itseään, jos luonnon- ja sukupuolivalinnan perusteella köyhien määrän pitäisi laskea koko ajan? 

Kirjoittajat toteavat, että lääketieteessä lapsettomuuden syistä luonnon omat vaikutukset voivat jäädä huomiotta ja lapsettomuuden syy on usein mysteeri. Toisaalta lapsettomien osuus on nykyään selvässä kasvussa Suomessa, ja parisuhteen ulkopuolella elää entistä useampi.

Lapsettomuus ja parisuhteen ulkopuolella eläminen ovat työttömillä yleisempiä, mitä voidaan selittää voimavarojen vaikutuksella lisääntymiseen. Entuudestaan tiedetään, että lapsettomuus on ihmiskoirailla yleisempää ja pieni osa koiraista kerää suurimman osan kumppaneista.

Kirjoittajien perusteluissa on yhdessä kohtaa ristiriitaisuuksia, kun he esittävät, että vain miessukupuolisille on edullista paritella mahdollisimman monen naissukupuolisen kanssa. Ihmisnaaraat voisivat aivan yhtä hyvin hyötyä monen ihmiskoiraan kanssa parittelusta siemennesteen kilpailuttamisen vuoksi.

Ihmiskoiraiden huikentelevuutta perustellaan lähinnä sillä, että koiraille jälkeläisistä ei ole samanlaista vaivaa kuin ihmisnaaraille. Koeasetelmaksi esitetään sitä, että xavanti-nimisen heimon ihmiskoirailla oli 0–23 jälkeläistä ja ihmisnaarailla 0–8 jälkeläistä.

Tutkituista ihmiskulttuureista suurin osa on monivaimoisia, alle viidennes yksiavioisia ja alle prosentti moniuroksisia. Niin sanottua länsimaista elämäntapaa kuvaillaan sarjalliseksi monogamiaksi, jossa kuitenkin yksiavioiset naissukupuoliset saavat enemmän jälkeläisiä kuin moniavioiset. Kirjoittajien mukaan filosofi Friedrich Engelsin (1820–95) päätelmät parisuhteettomuudesta perustuivat hänen aikaistensa antropologien vääriin havaintoihin. Yhtään parisuhteetonta kulttuuria ei ole havaittu.

Yllättävää kyllä biologit tunnustavat myös tunteiden olemassaolon. Erityisesti Darwin katsoi, että oksitosiinin merkitys kiintymykselle on suuri. Tähän olisin toivonut kirjoittajien tarttuvan huomattavasti enemmän. Mikä on siis kiintymyksen merkitys rakkaussuhteiden menestymisessä ja sitä kautta lisääntymisessä? Sosiologeista Edvard Westermarck (1862–1939) ajatteli juuri tunteiden olevan perhettä koossapitävä voima.

Lisääntymisen näkökulma ei myöskään ulotu ihmiseen laji- tai laumatasolla, vaan samoja perintötekijöitä jakava perhe nähdään pienimpänä yhteisöllisenä yksikkönä. Onko tämä liian suppea katsanto? Mummojenkin nähdään hoivallaan vain edistävän omia perintötekijöitään eikä oman yhteisönsä menestystä.

Jäin kovasti kaipaamaan edes maininnan tasolla ihmissuhteisiin liittyvää syvällisen yhteistyön näkökulmaa, jossa ihmisten kiinnostuminen lajitovereistaan ei ole riippuvaista Disney-romantiikasta tai perintötekijöiden vaihtokaupasta.