Voisiko historia olla luonnontieteiden kaltainen? Useimpien historioitsijoiden vastaus on epäilemättä kielteinen. Menneisyys on kerta kaikkiaan liian monimutkaista, jotta siitä voitaisiin tehdä yleistyksiä, joilla olisi ennustusvoimaa.

Toisaalta sata vuotta sitten ekologiakin vaikutti lukemattomine yksityiskohtineen ja poikkeustapauksineen liian monimutkaiselta ollakseen muuta kuin kuvailevaa luonnonhistoriaa. Mutta matemaattisen mallintamisen yleistyminen yhdistettynä tilastotieteelliseen analysointiin muutti sen asteittain ennustusvoimaiseksi tieteeksi.

Ekologit huomioivat lukemattomia evoluutiotaan läpikäyviä lajeja ja niiden vielä lukemattomampia ainutlaatuisia yksilöitä, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa sekä keskenään että alati muuttuvan ympäristön kanssa. Se on perustavanlaatuisesti erilainen tilanne kuin vaikkapa kemisteillä, jotka voivat aina luottaa kahden vesimolekyylin identtisyyteen.

Ekologisen tiedon hankkiminen on vaikeaa, mutta ei kuitenkaan mahdotonta. Ei ole mitään periaatteellista syytä, miksi historia ei voisi käydä läpi samanlaista kehityskulkua.

Peter Turchin on taustaltaan huippuluokan ekologi, jonka erikoisala oli eläinten populaatiodynamiikan eli runsaussuhteiden vaihtelun mallintaminen.

Vuosituhannen vaihteessa hän kiinnostui historian haasteesta ja perusti muiden samalla lailla ajattelevien kanssa uuden cliodynamiikaksi kutsumansa tieteenalan. (Kleio oli kreikkalaisessa mytologiassa historian muusa.) Heidän mielenkiintonsa kohdistuu ennen muuta siihen, miksi sivilisaatioiden elinkaaret ovat aina olleet rajallisia.

Cliodynamiikka tarvitsee sitä valtavaa aineistoa, jota historioitsijat, arkeologit ja yhteiskuntatieteilijät ovat vuosikymmenten aikana keränneet. Matemaattiset mallit sellaisenaan ovat yhtä tyhjän kanssa. Vasta todellisuudesta kerätyn datan kanssa ne kykenevät tuottamaan testattavissa olevia hypoteeseja. Mallintaminen ei tehnyt maastoekologista tarpeetonta eikä se tee sitä perinteisestä historioitsijastakaan.

Turchin kuvailee hauskasti, kuinka kvantitatiiviselle lähestymistavalle vihamielinen puolustus piti aluksi ohittaa kiertoliikkeillä tekemällä yhteistyötä historiaa lähellä olevien yhteiskuntatieteilijöiden kanssa, jotta julkaisukynnys ylittyisi. Ja päätellen siitä, millaisissa lehdissä tuloksia on sittemmin julkaistu, tätä uutta tieteenalaa ei voi julistaa humpuukiksi.

Kliseinen huomio, jonka mukaan menneisyyttä tuntemalla voi välttää historiallisten virheiden toistamisen, on Turchinin mielestä ongelmallinen. Monimutkaisesta todellisuudesta on nimittäin helppo poimia juuri oman suosikkiselityksen kanssa yhteensopivat seikat.

Vain systemaattinen datan keruu ja analysointi takaa objektiivisuuden. Mallinnus käyttää kerättyä dataa selittämään sitä ”hienosyistä mutkikkaan sosiaalisen systeemin ’liikkuvien osien’ vuorovaikutusten verkkoa, josta yhteiskuntamme muodostuu.” Edellä suomentamani suora lainaus osoittanee, ettei Turchinin lähestymistapa ole ainakaan naiivisti yksinkertaistava.

Mitä cliodynamiikka on paljastanut? Sivilisaatioiden nousu, menestys ja tuho tapahtuvat sykleissä, joissa tuhon taustalla vaikuttaa ennen muuta kaksi tekijää: yhteiskunnallisen eliitin ylituotanto ja tavallisen kansan kurjistuminen.

Eliitin valta mahdollistaa varallisuuden siirtymisen (Turchin käyttää tästä käsitettä wealth pump) keskiluokalta ja työläisiltä niin, että rikkaat rikastuvat entisestään. Koska yhteiskunnallinen eliitti aina kasvaa sivilisaation kultakaudella, on sukupolvien vaihtuessa väistämätöntä, ettei sen kaikille jäsenille lopulta löydy heille kelpaavaa asemaa.

Näin syntyy kunnianhimossaan epäonnistunut vastaeliitti. Kurjistuva kansa ja katkeroitunut vastaeliitti tekevät yhteiskunnista epävakaita. Seurauksina ovat sisällissodat, valloitetuksi tuleminen ja haavoittuvuus pitkien kuivuusjaksojen tai epidemioiden kaltaisten ekologisten häiriöiden edessä.

Turchinin historialliset katsaukset ovat kiehtovia. Myöhäiskeskiajan Ranska ja Englanti, Kiinan toisiaan seuraavat dynastiat sekä Egypti Saladinin ajoista nykypäivään tulevat kaikki analysoiduksi teoksessa cliodynamiikan valossa.

Esimerkiksi Ranska oli 1200-luvulla Euroopan mahtavin valtio, mutta väestönkasvu johti lopulta viljelysmaan puutteeseen. Katovuosien ja nälänhätien kurjistumisen viimeisteli musta surma. Populaatiokoon romahdus nosti aateliston suhteellisen osuuden kestämättömän suureksi. Lisääntynyt verotus kurjisti kansaa entisestään ja lopulta aateliston täytyi kääntyä toisiaan vastaan. Ranska romahti satavuotisen sodan kaaokseen.

Entäpä kehityskulku, joka johti maailmanhistorian verisimpään sisällissotaan, Kiinan Taiping-kapinaan?

Kapinallisia johtanut Hong Xiuquan on malliesimerkki Turchinin tarkoittamasta vastaeliitistä. Mantšudynastian menestyksekäs alku sai aikaan voimakkaan ja pitkällä aikavälillä kestämättömän väestönkasvun. Seurauksena oli lukuisia nälänhätiä ja talonpoikien kurjistuminen.

Hyvinvoinnin aikana paisunut kauppiasluokka tuotti yhä enemmän mandariinibyrokraattien luokkaan pyrkiviä eliittikokelaita, mutta virkojen rajallisuus teki legendaarisen vaativista pätevyyskokeista entistäkin vaikeampia. Hong onnistui alimman tason kokeessaan, mutta epäonnistui sen jälkeen neljästi peräkkäin ennen muuttumistaan kapinajohtajaksi.

End Timesin ajankohtaisin analyysi kohdistuu tietenkin johtavaan länsimaahan eli Yhdysvaltoihin.

Turchin sai hiljattain huomiota siitä, että ”ennusti” vuonna 2010 Nature-lehdessä voimakasta yhteiskunnallista epävakautta 2020-luvulle. Alkuvuoden 2021 tapahtumat Capitol-kukkulalla olivat juuri sitä, mitä reaaliansioiden stagnaatio, varallisuuserojen huima kasvu ja akateemisesti koulutettujen nuorten – siis kulttuurillisen eliitin – ylituotanto mallinnuksessa antoivat odottaa.

Yhdysvallat on Turchinin mukaan aina ollut taloudellisen eliittinsä hallitsema plutokratia. Alun perin mahtavimpia olivat etelävaltioiden orjataloudesta hyötyvät plantaasinomistajat, mutta sisällissodan jälkeen vallan saivat teollistuneen pohjoisen suuryrityksiä perustaneet kapitalistit.

Lobbaava ja vaalikampanjoita tukeva suuri raha kykeni suuntaamaan sekä lainsäädännön että toimeenpanovallan etujensa mukaiseksi. Tämä jatkuu tänäkin päivänä eikä väliä ole sillä, ovatko vallassa republikaanit vai demokraatit. Tavallisten kansalaisten ja talouseliitin etujen joutuessa ristiriitaan, eliitin etu voittaa.

Yhdysvaltain presidentin Franklin Rooseveltin ajama New Deal ja maailmansodan aikainen talouspolitiikka on Turchinin esimerkki sellaisesta harvinaisuudesta, jossa eliitti onnistuu järkevällä toiminnalla estämään syklisen kehityskulun katastrofivaiheen. Toinen esimerkki ovat Iso-Britannian 1830-luvun lakiuudistukset, joiden ansiosta maa vältti muuta Eurooppaa kohdanneet vallankumoukset.

Rooseveltin hallinto ymmärsi, että joko kansan kurjistumista ehkäistään johdetusti ylhäältä tai muuten vallankumous kytee alhaalta. Nykykatsannossa tuntuu uskomattomalta, että eliitti suostui tinkimään omista eduistaan niin dramaattisesti esimerkiksi omaa verotustaan nostamalla. Tämä niin sanottu great compression -vaihe, jonka aikana varallisuuserot pysyivät pieninä, jatkui aina 1970-luvulle ja päättyi viimeistään presidentti Ronald Reaganin kaudella.

Sittemmin tuloerot ovat jatkuvasti kasvaneet. Turchin vakuuttaa tämän liittyvän aitoon taloudelliseen kurjistumiseen ja väittää tilanteen heijastuvan jopa hyvinvoinnin biologisiin indikaattoreihin, kuten keskipituuteen ja elinajanodotteeseen.

Romahdusten liikkeellepaneva voima tulee pyrkimyksissään epäonnistuneesta vastaeliitistä. Koska yliopistotutkintoja suorittavien suhteellinen osuus Yhdysvaltain väestöstä on toisen maailmansodan jälkeen koko ajan kasvanut, yhä suurempi osa ikäluokasta joutuu tyytymään amerikkalaisen unelman sijasta epävarmuudessa elävän prekariaatin osaan. He ovat kaikkein vaarallisin yhteiskuntaluokka ja heidän kaltaisensa olivat sitä niin vuoden 1848 vallankumouksissa kuin arabikevään mullistuksissakin.

Seurauksena edellä mainitusta on juuri sellainen ideologinen pirstaloituminen, joka Yhdysvalloissa näkyy kaikkein voimakkaimmin, mutta joka havaitaan kaikkialla muissakin länsimaissa. Kulttuurisodissa kuljetaan jatkuvalla ideologisella miinakentällä.

Siinä missä 1600-luvun sodissa kyse oli uskonnosta, nyt kiistellään hurmoksellisesti vaikkapa sopivista englanninkielisistä pronomineista tai rakenteellisesta rasismista. Presidentti Dwight Eisenhowerin Yhdysvalloissa vallinnut kulttuuria (perhearvot, sukupuoliroolit, normatiivinen uskonnollisuus) ja talouselämää (vahva ammattiyhdistysliike, korkea verotus, sosiaaliturva) koskenut konsensus on poissa, ja radikaaleimmat haluavat etääntyä siitä yhä lisää. Fragmentaatio ulottuu vasemmiston ja oikeiston sisälle, esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä.

End Timesin sisältämän analyysin vertaaminen päivänpoliittiseen uutisointiin nostaa pelonsekaisia tuntemuksia. Voisiko Yhdysvalloissa syttyä uusi sisällisota? Jos se tuntuu epätodennäköiseltä nyt, tuntuiko se todennäköiseltä vuonna 1855?

Todellisuus usein yllättää. Suomenkin poliittisessa keskustelussa havaitsee jakautumisen sosiokulttuurillisiin heimoihin, joiden jäsenet eivät ainoastaan ole eri mieltä, vaan suorastaan halveksivat toisiaan. Tämä manifestoituu sosiaalisen median syövereistä aina eduskuntaan saakka.

Samaan aikaan länsimaiden menestys ja hyvinvointi on rapauttanut niitä perinteisiä kansalaishyveitä, jotka hyvinvoinnin alun perin mahdollistivat. Kuten vaikkapa sitä, että koulutuksen eteen tulisi ahkeroida. Samalla kun osaamistasomme romahtaa, Kiinan koulutusjärjestelmässä jatketaan kovaa vaatimustasoa. Kyse on siitä samasta Kiinasta, joka kykeni parissa vuosikymmenessä rakentamaan kymmenien tuhansien kilometrien rataverkoston suurnopeusjunille ja sulkemaan miljoona uiguuria ”uudelleenkoulutusleireille”.

Kun näihin kuvioihin lisätään ilmastonmuutoksen ja luontokadon aiheuttama paine, ei sivilisaatiomme jatkuvaa menestystä voi ainakaan selviönä pitää. Turchin saa toivonsa niistä New Dealin kaltaisista historiallisista harvinaisuuksista, joissa tietoinen suunnittelu pelasti tilanteen. Tätä sopii toivoa.