Kun Suomesta tuli vuonna 1809 osa Venäjän keisarikuntaa, suomalaisille avautui laajassa imperiumissa monia mahdollisuuksia, joita lähdettiin myös hyödyntämään. Suomalaisten toiminnasta keisarikunnassa on julkaistu monia tutkimuksia, mutta kuvaa on silti paikallaan yhä avartaa.

Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen uusin teos tutkii suomalaisten osuutta Nobelien suvun luomassa öljyntuotantobisneksessä 1800-luvun lopun Venäjällä. Dosentit ovat työskennelleet aiemminkin yhdessä: heidän kirjoittamissaan teoksissa on käsitelty suomalaisten toimintaa Saint-Barthélemyn saarella Karibialla ja siirtomaa-ajan Kongossa.

Nykyinen Azerbaidžanin pääkaupunki Baku sijaitsee Kaspianmeren rannalla. Se oli tullut jo aiemmin tunnetuksi öljylähteistään, mutta kun öljy nousi arvoonsa niin sanotussa toisessa teollisessa vallankumouksessa 1800-luvun lopulla, aluetta hallinnut Venäjä osasi tarttua tilaisuuteen.

Öljyntuotantoa ei oltaisi saatu kuitenkaan liikkeelle ilman Nobelien taloudellisia resursseja ja taitoja. Näin Venäjä ja Nobelit olivat ikään kuin toisiaan hyödyttävässä symbioosissa. Kerronnasta on pääteltävissä, että Nobelien menestyksen mahdollistivat sekä liikemiestaidot että oikea maaperä ja suhdanteet.

Suomalaisten öljytuotannon parissa toimineiden päänäyttämöksi asetetaan Bakun kaupunki, jota kuvataan kolmeen alueeseen jakautuneena paikkana. Bakusta oli erotettavissa vanha, valkoinen ja musta kaupunki.

Valkoisessa kaupungissa asui öljyntuotannon parissa toiminut ja sillä vaurastunut eliitti. Saastunut ja nokeutunut musta kaupunki oli öljytyöläisten asuttama, ja aikalaiset kuvasivat sitä jo tuolloin lohduttomaksi.

Tarinassa nimeltä esiin otetut suomalaiset olivat enimmäkseen koulutettuja miehiä. He toimivat teollisuusyksiköiden johtajina tai muina esimiehinä, ja valtaosalla heistä oli insinöörin koulutus. Heistä luodaan henkilökuvia, jotka kuvaavat, mitä he tekivät ja miten he kokivat Bakun ympärillään ja oman elämänsä siellä. Heillä tuntui olevan paljon valtaa ja vastuuta mutta myös etuoikeutettu asema.

Suomalaisten toimiaika Bakussa ulottui 1800-luvun jälkipuoliskolta Venäjän vallankumouksen jälkimaininkeihin 1920-luvulle, jolloin suomalaiset pakenivat Bakusta levottomuuksien ja sekasorron tieltä. Aika käsitti tavallaan kaksi sukupolvea.

Eniten kerronnallista huomiota näyttää teoksessa saavan Einar Kahelin (1879–1937). Hänestä syntyy kuva nuorena insinöörinä, joka saapui Bakuun, koska kotimaa ei tarjonnut hänelle oikein sopivia mahdollisuuksia. Tekstin kautta välittyy Kahelinin saama vaikutelma Bakusta ja alkuvaiheisiin liittyneet sopeutumis- ja tottumisvaikeudet.

Miehen ura kuvautuu nousujohteisena, sillä hän siirtyi Branobelin rikkihappotehtaan tekniseksi johtajaksi ja myöhemmin tehtaanjohtajaksi. Nuoren ”nobeliaanin” yksityiselämän iloiset ja murheelliset vaiheet vuorottelevat ja saavat osakseen dokumentaarista kuvausta. Tekstissä kuvautuvat myös Kahelinin työpaineet ja terveysongelmat, jotka johtuivat osaksi Bakun tehtaan kaasuista.

Lakkoilu ja poliittiset levottomuudet aiheuttivat Kahelinissa hämmennystä. Miehen oma kielteinen kanta lakkoilua kohtaan tuodaan hyvin selväksi. Alkuperäisväestöön hän näytti suhtautuvan hiukan alentuvasti ja vakuuttuneena lujan auktoriteetin välttämättömyydestä.

Kahelinin palvelijattaren muisteluiden välityksellä tuodaan esiin, että joidenkin suomalaisten elämä Bakussa oli hyvin vaatimatonta. Kaikki eivät olleet suinkaan menestyneitä toimihenkilöitä öljyteollisuuden palveluksessa.

Onkin aiheellista muistaa, että koulutettujen insinöörien lisäksi Nobelien palveluksessa työskenteli monia muitakin suomalaisia. Tällaisia olivat esimerkiksi laivojen mukana kulkeutuneet kapteenit ja konemiehet. Kokonaistarinassa mainitaan myös suomalaiset kirvesmiehet ja heihin liitetty railakkuus, lähdekritiikki tosin muistaen.

Ansiokkaan tietokirjan ominaisuuksiin kuuluu, että se kirvoittaa myös muutamia kriittisiä huomioita.

Tekijät kertovat ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen johtaneesta attentaatista, jossa Itävalta-Unkarin kruununprinssi Frans Ferdinand olisi saanut surmansa serbiterroristien pommista, kun hän vieraili puolisonsa kanssa Sarajevossa kesäkuussa 1914. Tämä ei pidä täysin paikkaansa.

Pommi heitettiin, mutta se ei surmannut Frans Ferdinandia, vaan kimposi toiselle autolle haavoittaen sen matkustajia. Sen sijaan nuori bosnialainen serbinationalisti Gavrilo Princip ampui kuolettavat laukaukset kruununprinssiin ja hänen puolisoonsa.

Aaltonen ja Sivonen ovat nähneet vaivaa selvittääkseen seikkaperäisesti suomalaisten tekemää työsarkaa Nobelien öljy-yhtiön palveluksessa. Tällä selvityksellä on merkitystä, koska kysymys on aiemmin melko tuntemattomaksi jääneestä aihepiiristä.

Kuvaa hallitsee silti tietty elitismi: tarkempaan tarkasteluun valitut suomalaiset ovat korkeasti koulutettuja, vastuullisissa tehtävissä toimineita miehiä. Muiden, mahdollisesti työläisasemassakin toimineiden suomalaisten näkökulma jää teoksessa vähäisemmäksi, vaikka se pulpahtaakin esiin toisinaan.

Lähdeluettelon tarkastelu osoittaa, että tekijät ovat perehtyneet kiitettävästi saatavilla olevaan tutkimukseen ja ammentaneet tietoa laajasta lähdepohjasta. Jäin miettimään kuitenkin lähdeaineiston jäsennystä.

Kolme ensin mainittua lähdeluokkaa ovat Kirjeet, Kirjallisuutta ja Verkkosivuja. Kuitenkin Kirjeet-osiossa valtaosa lähteistä on muodoltaan painettuja kirjoja, joukkoon mahtuu yksi verkkosivustokin. Kirjallisuutta-osioon on koottu sekä painettuja että verkkomuotoisia kirjoja. Verkkosivuja-osiossa on ilmeisesti muita lähdetarkoituksessa käytettyjä verkkosivustoja.

Olisiko ollut selkeämpää ja eriyttävämpää luokitella lähteet esimerkiksi arkistolähteiksi, painetuiksi lähteiksi ja verkkolähteiksi?

Itse teksti on havainnollista ja hyvin kirjoitettua. Se tarjoilee paikoitellen maittaviakin kielikuvia: ”Satojen suomalaisten työpanos takasi osaltaan sen, että öljyä riitti suurten teollisuuslaitosten monimutkaisiin koneistoihin, uusien liikennevälineiden polttomoottoreihin ja suomalaisten peräkylien valonlähteisiin. Samalla Nobelien rahakirstu paisui mukavasti.”

Tekstissä vastaantulevat kuvat havainnollistavat siinä esiintyneitä henkilöitä ja hieman Bakua, joka oli kasvanut ja kehittynyt öljytuotannon ansiosta.

Tekijät tarjoavat vaikuttavaa tietoa myös kirjan loppuvaiheilla, kun Bakussa työskennelleiden merkitystä kuvataan laajemmin.

Osa Bakusta palanneista suomalaisinsinööreistä siirtyi työskentelemään Valtion Rikkihappotehtaaseen, josta tuli sittemmin Kemira. Aaltosen ja Sivosen mukaan suomalaiset, jotka olivat olleet Nobelien palveluksessa, tekivät tätä kautta merkittävän palveluksen nuoren tasavallan rakentamisessa ja kehittämisessä. Heidän omaksumansa johtamistyyli aiheutti silti välillä hankauksia.

Tästä voi löytää ajatuksellisen yhteyden suomalaisjääkäreihin, jotka olivat palveluksessa Saksassa vuosina 1915–1917. Jääkäreillä oli merkitystä Suomen puolustusvoimien luomisessa.

On omalla tavallaan sävähdyttävää lukea, että noin kolmannes Helsingin yliopistossa kemiallisen koulutuksen saaneista insinööreistä työskenteli aikoinaan Bakussa tai Pietarissa. Samalla tämä osoittaa sen, että suomalaisiin on luotettu ja he ovat pystyneet antamaan arvostetun työpanoksen Suomen rajojen ulkopuolella. Tälle löytyy historialliset perinteet, joita emme tule aina edes ajatelleeksi. Tekijät ovat tehneet ansiokasta työtä tämän kuvan avartamisessa.

•

Lue myös:

Miksi Helsinki pelastui helmikuussa 1944, kun Neuvostoliitto pommitti kaupunkia?

Suomalaiset ja skandinaavit avittivat kolonialismia Kongossa

Venäjä nojaa myytteihin ja ideologiaan – Kansalla valmiutta uhrautua maan suuremman kutsumuksen puolesta