Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpelalta ilmestyi tänä vuonna uusi teos Muinais-Venäjän myytti. Siinä hän kertoo Itä-Euroopan kehityskaarista viikinkiajalta alkaen.

Venäjän historia, sille ominainen hallintatapa ja valtasuhteet ovat olleet monien tutkijoiden huomion keskipisteessä. Taustalla lienevät kysymyksinä muun muassa, miksi Venäjästä on tullut Venäjä, miten sitä tulisi ymmärtää, miten sen toimia kannattaisi tulkita ja miksi Venäjä tekee sen, mitä tekee. Tämä pohdinta on tullut ajankohtaiseksi erityisesti Ukrainan sodan alettua.

Vastaukset kysymyksiin piilevät Venäjän historiassa. Sen kuluessa on ollut liian vähän rauhan aikaa, kuten Korpelan kirjassakin kerrotaan. Venäjä on ollut osallisena moniin pieniin ja suuriin konflikteihin, ja sen ristiriitainen suhde länteen on ollut haasteena koko sen olemassaolon ajan.

Venäjästä on tullut oma sivilisaationsa, joka ei ole länttä eikä itää. Se pyrki ottamaan esimerkkiä molemmista. Samalla se on kokenut sekä lännen että idän uhaksi itselleen ja kamppaillut molempien kanssa.

Kirjasta saa seikkaperäisen käsityksen monista sodista, jotka olivat suuria koettelemuksia sekä Venäjän kansalle että valtion kehitykselle. Venäjä on joutunut kautta historiaansa panostamaan enemmän ulkopoliittisiin haasteisiinsa kuin sen omaan sisäiseen järjestykseen, demokraattiseen kehitykseen ja asukkaiden hyvinvointiin.

Venäjällä valta on harvojen käsissä. Se keskittyy pienelle eliitille, olipa kyseessä tsaarinaikainen aatelisto, neuvostoaikainen nomenklatuura tai nykyinen eliitti. Venäjällä on isot resurssit, ja myös niiden hallinta ja hyödyntäminen ovat olleet harvojen käsissä.

Korpelan kirjan keskipisteessä on valtiollinen kehitys, keskusvallan julistama ideologia ja hallitsijoiden toimilleen hakema oikeutus. Korpela kutsuu sitä ”klaani-imperiumiksi” ja ”eurokasvoiseksi despotiaksi”.

Lännessä Venäjää on kritisoitu epädemokraattisesta kehityksestä. Sen sijaan idässä Venäjä on saanut viime aikoina lisää ystäviä, ja siellä ehkä pystytään ymmärtämään maata paremmin kuin lännessä. Länsimainen demokratia ei toimi kaikkialla nykymaailmassa.

Venäjä on ollut jatkuvassa ideologisessa taistelussa. Uudella ajalla Venäjä joutui etsimään oikeutusta olemassaololleen normannien teoriaa vastaan. Normannien teoria eli normanismi selittää, että venäläiset eivät olleet valtionsa perustajia vaan Venäjän perustivat viikingit.

Valta Venäjällä perustuu ideologiaan, joka hakee perustaa omaperäisestä historiasta. Kirjassa selitetään, miten ”Venäjän idea” lähti muodostumaan keskiaikana, miten se kehittyi Romanovien suvun hallitessa 1600-luvulta alkaen ja miten sitä tulkitaan nyt.
 

Image

Venäläisille on ominaista ajatella, että heidän maallaan on isompi kutsumus ja heidän on pakko tehdä uhrauksia sen eteen. Tämä kuuluu venäläiseen ajatusmaailmaan. Hallitsijat ovat käyttäneet tätä ajatusta hyväkseen.

Korpela myös huomauttaa, että Venäjällä on uhrauksellinen suhtautuminen sotaan. Tämän vuoksi Venäjällä arvostetaan niitä muinaisten aikojen kansaa puolustaneita sankareita, kuten kirjassa mainittuja Aleksanteri Nevskiä (kuollut 1263) ja Dmitri Donskoita (kuollut 1389). Yhdessä kansaa kastaneen Vladimir Pyhän (kuollut 1015) kanssa he ovat kansallisia sankareita.

Vaikeissa ulko- ja sisäpoliittisissa tilanteissa venäläisten oli pakko kerääntyä vahvan johtajan ympärille ja hartaasti toivoa, että hän pystyy ratkaisemaan kipeät haasteet ja päästämään kansansa kurjista oloista.

Venäjällä hallitsee itsevaltius ja itsevaltiudelle on haettu oikeutusta myös Raamatusta. Jo Iivana IV (1530–1584), joka tunnettaan myös Iivana Julmana, oikeutti omia sortotoimiaan sillä, että Raamatun mukaan tsaari on Jumalan asettama.

Korpela kirjoittaa: ”Venäjä on etnis-poliittis-uskonnollinen tuhatvuotinen kokonaisuus, jonka tae on sen jumalallinen johtaja. Venäjä ei ole mikään eurooppalainen suvereeni kansallisvaltio vaan pelastava missio ja mielenvaltakunta, joksi keskiajan moskovalaisopeista sen nykyaikaistivat 1700-luvun oppineet. Neuvostoliitto perustui näille samoille arvoille. Se ei ollut uskonnollinen ortodoksinen valtakunta, mutta senkin tehtävänä oli pelastaa ihmiskunta.”

Ortodoksisuus, itsevaltius ja kansallisuus ovat kolme pilaria, joille Venäjän olemassaolo on pohjautunut. Uskontoon suhtaudutaan vakavasti. Neuvostoaikana kommunismi oli valtion uskonto, usko valoisaan tulevaisuuteen. Nyt ortodoksiuus on palautettu kansan keskuuteen, ja se koetaan tärkeäksi asiaksi.

Venäjä on autoristinen. Demokratia Venäjällä ei toimi, koska siellä ei ole demokraattisia perinteitä ja länsimainen demokratia ymmärretään heikkoudeksi. Voimakkain voittaa aina, ja vahvin pääsee hallitsemaan.

Toisten mielipiteitä huomioiva poliittinen keskustelu ja parlamentarismi ovat Venäjällä tuntemattomia. Parlamentarismin tulo tsaarinvallan viimeisinä vuosina johti veriseen monivuotiseen kansallissotaan ja Neuvostoliittoa johtaneen Josif Stalinin (1878–1953) henkilökulttiin.

Kansallisuus ja nationalismi ovat olleet Venäjän kolmas pilari. Vaikka Venäjällä on yli sataa kansallisuutta, venäläiset ovat enemmistö, joka kannattaa ”Venäjän ideaa” maan omaperäisestä kehityspolusta.

Kirjassa jää hieman sivuun Venäjää ravistelleet lukuisat kansan kapinat ja niiden johtajat – Jemeljan Pugatšov, Stepan Razin, Ivan Bolotnikov ja muut. He ovat myös osa venäläistä perintöä. Nämä kapinalliset taistelivat keskusvaltaa vastaan. Kuuluisa runoilija Aleksandr Puškin varoitti kansan kapinoista: ”Jumala suokoon elää näkemättä venäläistä kapinaa – mieletöntä ja armotonta.”

Sorrettu kansa säännöllisesti nousi kapinoimaan, ja nämä kapinat muovasivat valtiovallan suhtautumisen rahvaaseen. Vahva keskusvalta aina voitti kapinat, paitsi vuonna 1917. Silloin heikko väliaikainen hallitus kaatui, ja bolševikit nousivat valtaan.

Korpelan teos päivittää monia käsityksiä Venäjän keisarikunnasta. Sen viimeinen luku kertoo nyky-Venäjästä. Se selittää valtarakenteiden muodostumista, vallanperimyksen tuloa ja myrskyisien sotien vaikutusta näihin prosesseihin. Moskova nousi hallintokeskukseksi, ja itsevaltius vakiintui hallintomuodoksi.

Teos perustuu laajaan lähde- ja kirjallisuusvalikoimaan. Sen runsas kuvitus havainnollistaa tapahtumia ja auttaa lukijaa hahmottamaan kansallisia myyttejä ja sankareita. Kirjan kartat ja sukututkimustaulukot tukevat kerrontaa. Kirjaa voi suositella sekä tavalliselle historiasta kiinnostuneelle lukijalle että historioitsijoille.

•

Lue myös:

Tarvitseeko Venäjä autoritarismia?

Ukrainan sota toisinajateltuna – Kääntävätkö sotatoimet katseet pois toisesta, vielä suuremmasta taistelusta?

Yksinvaltiuden kahdet kasvot – Miksi Kiinan ja Venäjän yhteiskunta- ja talouskehitys ovat niin poikkeavia?