Filosofian tohtori Andreas Malm opettaa ihmisen ekologiaa Lundin yliopistossa mutta hän on tullut tunnetuksi myös yhteiskunnallisena keskustelijana. Hänen teoksensa Miten öljyputki räjäytetään ilmestyi englanniksi vuonna 2021 ja suomeksi vuonna 2024. Sen julkaiseminen suomeksi on ollut merkittävä teko keskustelun avaamiseksi ympäristöliikkeen toimintatavoista.

Kirja jakaantuu esipuheen jälkeen kolmeen osaan. Niistä ensimmäisessä käydään läpi ilmastoliikkeen ja kansalaisvaikuttamisen historiaa, toisessa pureudutaan nykypäivän toimintamahdollisuuksiin. Viimeisessä silmäillään tulevaisuutta ja tehdään pesäeroa sekä joihinkin yhteiskunnallisiin liikkeisiin että ajattelijoihin.

Malmin opus on lukemisen arvoinen, sillä se sisältää mielenkiintoisen katsauksen väkivallalla vaikuttamisen historiaan sekä syväluotaavan pohdinnan ilmastoliikkeestä. Erityisesti pasifismin pohdinta on kattavaa. Toisaalta kirja ei kuitenkaan ole määritelmissään kovin tarkka, minkä vuoksi lukija voi pudota kärryiltä. Riskiä lisää se, ettei teoksessa käytetyistä lyhenteistä ei ole hakemistoa.

Loppua kohden kirja saattaa yllättää ratkaisuillaan, sillä teoksen nimi ja kaksi ensimmäistä osaa antavat odottaa kirjoittajasta muuta.

Malm tuo erinomaisesti esille, miten väkivalta liittyi orjien vapauttamiseen ja naisten äänioikeuden sallimiseen niin sanotuissa länsimaissa.

Esimerkiksi Britanniassa 1900-luvun alussa vaikuttanut Naisten sosiaalinen ja poliittinen liitto käytti aseetonta kollektiivista väkivaltaa hajottamalla ikkunoita, polttamalla postilaatikoita, hakkaamalla patsaita vasaroilla ja hyökkäämällä kepeillä poliisia vastaan. Lisäksi se poltti ja räjäytti huviloita, teepaviljonkeja, hotelleja, kirkkoja, postitoimistoja ja vesijohtoja. Yhteensä se teki 337 hyökkäystä, mutta käytännössä vain tyhjiä rakennuksia sytytettiin palamaan. Naisasianaiset huolehtivat siitä, ettei kukaan loukkaantunut.

Malmin mukaan mustiksi rodullistetut saivat kansalaisoikeutensa väkivallan uhkan takia – eivät siksi, että he olisivat tehneet väkivallatonta vastarintaa. Malm nimeää Mandelan anti-gandhilaiseksi, koska Etelä-Afrikan rotuerottelu päättyi vasta väkivaltaisen vastarinnan jälkeen. Juuri Mandela oli vaatimassa väkivallattomuudesta luopumista, koska sitä oli jo pitkään kokeiltu tuloksetta.

Kirjassa käytetään lisäksi runsaasti sivutilaa Mahatma Gandhin sädekehän häivyttämiseen. Ympäristöliikkeen arvostama Gandhi tunnetaan väkivallattomuuden symbolina. Kuitenkin Gandhi tuki Britanniaa buurisodissa lääkintähenkilönä, koska hän ei halukkuudestaan huolimatta päässyt sotilaaksi. Hän myös värväsi vapaaehtoisia brittiarmeijaan ensimmäisessä maailmansodassa.

Malmin arviot yhteiskunnallisten liikkeiden tilasta ja liikkumavarasta osuvat kuin tikat taulun keskiosaan. Hän esittää koronapandemian alkuvaiheessa kirjoittamassaan esipuheessa, että vanha normaali palautuu takaisin heti pandemian laantuessa.

Vuodesta 1995 laskien maailmanlaajuiset hiilidioksidipäästöt ovat kasvaneet vuositasolla 60 prosenttia. Viime vuosikymmenen lopulla investoinnit öljyyn, kaasuun ja kivihiileen kasvoivat enemmän kuin uusiutuviin energialähteisiin. Jopa 49 prosenttia nykyisestä fossiilikapasiteetista on otettu käyttöön vuoden 2004 jälkeen.

Malm kysyy aiheellisesti: Mitä ovat 1990-luvulta alkaneen ilmastoliikehdinnän saavutukset? Ovatko ilmastoliikkeen toimintatavat olleet tuloksekkaita?

Malm esittää aivan olennaisia kysymyksiä ilmastoliikkeelle. Hän erittelee moraalista ja strategista pasifismia. Moraalinen pasifismi on hänen mukaansa väkivallan tuomitsemista eettisistä syistä ja strateginen pasifismi tuomitsemista taktisista syistä. Strategisen pasifismin kannattajat ovat perustelleet väkivallattomuutta sillä, että väkivalta tuhoaa demokratian ja suhteet vastustajiin.

Malm kuitenkin toteaa, että toimintatavat täytyy valita kulloisenkin historiallisen tilanteen perusteella eikä lukita niitä pitkäksi aikaa etukäteen. Malmin kannan pasifismiin voi tiivistää suoraan lainaukseen: ”Pasifismia ei ole ehkä koskaan ollut oikeasti olemassa. Se mitä on, on kyky tai kyvyttömyys tehdä eroa väkivallan eri muotojen välillä.”

Malm syyttää maailmanlaajuista Extinction Rebellion -liikettä (toimii Suomessa nimellä Elokapina, jonka suomentajankin olisi toivonut mainitsevan kirjassa) valkoisesta keskiluokkaisuudesta ja maltillisuudesta. Toisaalta hän ajattelee, että ilmastoliikkeellä on etujoukkonsa ja radikaalit ryhmät mahdollistavat, että maltilliset ryhmät pääsevät mukaan neuvottelupöytiin. Kirjan suurimpana ansiona voikin pitää sitä, että se suhteuttaa Extinction Rebellionin kaltaisten liikkeiden toimintaa.

Malm kuvailee teoksessaan myös erilaisia mielenosoituskulttuureja. Hän ihmettelee, miten Yhdysvalloissa ollaan mielenosoituksissa niin rauhallisia, vaikka mantereen takainen kulttuuri on niin väkivaltainen. Toisaalta Ranskassa on totuttu sytyttämään autoja pienemmästäkin. Mutta osataan sitä Chilessäkin, jossa opiskelijoiden mellakointi alkoi heti julkisen liikenteen lipun hintojen kohotusta koskevan ilmoituksen jälkeen. Malm kysyy, miksi Euroopassa julkisen liikenteen kalleutta ihmettelee rauhallinen ja tyyni ilmastoliike?

Malm kannattaa sabotaasiin ryhtymistä ilmastoliikkeen toimintamuotojen laajentamiseksi. Hän esimerkiksi painottaa, miten monet vastarintaliikkeet ovat menestyksekkäästi taistelleet sortajiaan vastaan räjäyttämällä öljyputkia. Vaikkapa Huth-kapinalliset kykenivät pysäyttämään miehittämättömillä lennokeilla (englanniksi drone) puolet Saudi-Arabian ja 7 prosenttia koko maailman öljyn tuotannosta.

Malmin mielestä omaisuutta tuhotaan kuitenkin niin sanotuissa länsimaissa väärien ihmisten ja väärien syiden pohjalta. Malm viittanee tässä rasistisiin polttopulloiskuihin.

Malm kuvailee kirjassaan yksityiskohtaisesti, miten katumaastureista saa tyhjennettyä renkaat kätevästi rikkomatta mitään. Kun tätä tehdään joukolla riittävän pitkään, niin hänen mukaansa tuloksia alkaa syntyä. Tukholman vuoden 2007 kokemusten perusteella maasturien myynti lähti laskemaan. Sittemmin tapa on levinnyt Suomeenkin. Tekijät ovat tässä toiminnassa pitäneet olennaisena, että he samalla kiinnittävät maasturien tuulilaseihin ilmastokriisistä kertovia lappusia.

Sabotaasi on Malmin mukaan aloitettava maastureista ja muista ylellisyystuotteista, jotta ilmastoliikkeelle saadaan työväenluokan hyväksyntä. Julkisen liikenteen pysäyttäminen ja polttoaineveron nosto tuottavat enemmän haittoja työväenluokalle kuin rikkaille.

Kirja on osoitettu ilmastoliikkeen sisäiseksi strategiakeskusteluksi. Siksi keskiössä ovat vain ilmastonmuutosta aiheuttavat päästöt, ei luontokato. Tämä on myös iso puute kirjassa, sillä keskittymällä vain päästöihin suljetaan silmät monelta muulta tuholta, jota yhteiskunta aiheuttaa elolliselle.

Mielestäni mielenkiintoisinta kirjassa on kuitenkin, miksei Malm tarjoa yleislakkoa tai ylipäätään ammattiyhdistysliikettä osaksi ratkaisua. Ilmastoliikkeen rakentamisesta taitaa ylipäätään puuttua olemassa olevien muiden liikkeiden hyödyntäminen. Niiden sijaan Malm romantisoi ratkaisuksi limaisella puurolla kyllästettyjä ilmastoleirejä. Ovatko tällaiset leirit kuitenkaan lopulta se toimintamuoto, jonka päällä parempi huominen lepää?

Malm mainitsee kyllä kirjassaan alkuperäiskansat, kun puhutaan maakaasuputken rakentamisen pysäyttämisestä Pohjois-Amerikassa, mutta muuten alkuperäiskansat jäävät kirjassa sivuosaan. Eikö alkuperäiskansoilla todellakaan ole mitään opetettavaa siitä, miten ilman fossiilitaloutta voi elää?

Isoin märkä rätti odottaa lukijaa kirjan lopussa, kun Malm rinnastaa kaikki syväekologisesti ajattelevat ekofasisteiksi. Hän haluaa tehdä tällä pesäeron tahoihin, jotka toivovat ihmiskunnan väkimäärän vähentämistä.

Opuksessa jätetään kuitenkin täysin paitsioon syväekologian alkuperäisen perustajan professori Arne Næssin (1912–2009) ajatukset. Myös sivilisaatiokriittisten ajatusten arvosteleminen vaikuttaa kirjassa enemmän yksittäisiin henkilöihin menevältä nokkimiselta ja olkinukkejen sytyttelyltä kuin syvemmälle porautuvalta sivilisaation puolustukselta.

Malm keimailee lähes koko kirjan mitan ajatuksella siitä, että tarvitaan isoja muutoksia. Hän toteaa, että hallitsevat luokat eivät toimi suostuttelun kautta, vaan muutos lähtee ihmisten arjen häiritsemisestä. Jos koko kirjan on kuitenkin odottanut sitä, miten lopussa kaikkia otetaan kädestä kiinni ja mennään joukolla kohti markkinoista vapaata maailmaa, niin kirja on varmasti pettymys.

Lopulta Malmin kirjoituksista kuoriutuu kehitysuskoa viljelevää ilmastomarxismia, joka ei tavoittele järjestelmän muuttamista, vaan markkinahäiriöiden tuottamista. Nimestään huolimatta teos ei käsittele yhteiskunnalle tärkeiden rakenteiden tyystiä hävittämistä, vaan kannustaa ainoastaan tekemään fyysistä vahinkoa fossiili-infrastruktuurille, jotta taloudelliset investoinnit niihin eivät olisi kannattavia.

Kirja on herättänyt laajemmalti arvostelua siitä, että väkivalta on vaikeasti hallittavissa yhteiskunnallisen vaikuttamisen tapana. Tämä vaikuttaa uskottavalta, sillä Malm ei maalaile kirjoituksensa rinnalla vaihtoehtoisia tapoja järjestää yhteiskuntaa. Se voisi kuitenkin olla tarpeellista.

•

Lue myös:

Ilmastonmuutos ei ole rakettitiedettä

Oikeudenmukainen siirtymä kestävään tulevaisuuteen – Mitä se tarkoittaa?

Scientist Rebellion -verkosto: Ilmaston ja elonkirjon hätätila muuttaa tutkijan roolia