”Huomaan puhuvani harmaavalaalle kuin koiranpennulle. Ehkä valas kuulee lepertelyni. Se käyttäytyy hyvin rauhallisesti ja selvästi nauttii kosketuksesta. Tunnen valtavaa kunnioitusta tätä kilttiä ja rauhallista eläintä kohtaan.” Näin kuvailee meribiologian tohtori ja tietokirjailija Jessica Haapkylä kohtaamistaan harmaavalaan kanssa. 

Haapkylän Kalifornianlahden valassafarilla tapaamat harmaavalaat eivät pelkää veneitä tai niiden kuljettamia ihmisiä, vaan päinvastoin jopa hakeutuvat turisteja kuljettavien veneiden läheisyyteen ja antavat koskettaa itseään. Suurin osa muista valaslajeista sen sijaan karttaa ihmisiä, eikä ihme.

Ihmiskunnan ja valaiden suhde on hämmentävän kaksijakoinen. Ihmiset ihailevat valaita ja liikuttuvat niiden näkemisestä kyyneliin asti, mutta toisaalta vaarantavat valaiden tulevaisuuden muokkaamalla niiden elinympäristöä ja metsästämällä ne sukupuuton partaalle.

Haapkylän tarinallisessa tietokirjassa Merten jättiläinen – Valaiden arvoitusta etsimässä tutustutaan valaiden elämään erityisesti Pohjois-Norjassa ja Kalifornianlahdella. Valaiden ohella Haapkylä kertoo kirjassaan myös muiden merieläinten, kuten kalmarien ja merileijonien elintavoista, sekä pohtii ihmisten ja valaiden suhdetta.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Haapkylä kertoo kokemuksistaan valassafarioppaana Norjan Andenesissa. Valassafarien kulun ja paikallisen elämänmenon kuvailun ohessa Haapkylä kertoo faktatietoja eri valaslajeista. Haapkylän ohella ääneen pääsevät myös hänen haastattelemansa valastutkijat, kuten suomalaissyntyinen, valaita Norjassa tutkinut Tiu Similä.

Olosuhteet Andenesissa ovat säiden puolesta haastavat ja oppaiden työolosuhteet vähintäänkin kyseenalaiset. Työhön kuuluu paitsi retkillä opastamista, myös esimerkiksi turistien oksennusten siivoamista laivalta. 

Oppaana työskenteleminen aiheuttaa Haapkylälle ristiriitaisia tunteita: toisaalta safarien järjestäminen herättää huolta, sillä veneiden määrä ja läheisyys saattavat stressata valaita. Toisaalta taas itse valaat, kaskelotit ja miekkavalaat, sekä niitä näkemään päässeiden turistien onni tuottaa suurta iloa. Lisäksi valasturismi voi edistää valaiden suojelua.

Koska kirjan ensimmäinen osa tapahtuu Norjassa, käsitellään siinä luonnollisesti jo sijainninkin takia paljon valaanpyyntiä. Alun perin valaita pyydettiin lamppuihin käytetyn valaanrasvan takia, mutta polttoöljyn keksimisen jälkeen valaita on pyydetty lähinnä ravinnoksi ja tutkimustarkoituksiin. Valaanpyynti on ajanut useita valaslajeja sukupuuton partaalle. Kaupallinen valaanpyynti kiellettiin 1980-luvulla, mutta Japani on eronnut kiellon asettaneesta Kansainvälisestä valaanpyyntikomissiosta (IWC), ja Norja ja Islanti ovat harjoittaneet kaupallista pyyntiä kiellosta huolimatta. 

Haapkylä kritisoi kirjassa paitsi valaanpyyntiä, myös IWC:n riittämätöntä toimintaa sen ehkäisemiseksi. Esimerkiksi valaanpyynnin salliminen tutkimuskäyttöön tarjoaa suorastaan valaanmentävän porsaanreiän pyynnin harjoittamiselle. Haapkylä kertoo, että valaiden lihaa käytetään muun muassa turkistarhoilla ja lemmikkieläinten ravinnoksi.

Edellä mainituista maista Islanti on harkinnut lopettavansa valaanpyynnin kokonaan, koska pyynti ei ole enää taloudellisesti kannattavaa. Valasturismi on nykyaikana valaanpyyntiä tuottoisampaa. Onneksi, sillä vaikka siihenkin liittyy valaiden suojelun näkökulmasta ongelmallisia asioita, ovat ne kuitenkin valaanpyyntiin verrattuna aivan toista luokkaa.

Kirjan jälkimmäinen puolisko sijoittuu Pohjois-Norjaa huomattavasti lämpimämpään ilmanalaan, Kalifornianlahdelle. Haapkylä on Kaliforniassa alansa konferenssissa ja käyttää samalla tilaisuuden hyväkseen haastattelemalla paikan päällä olevia valastutkijoita ja tietenkin osallistumalla valassafareille tällä kertaa oppaan roolin sijaan itse turistina.

Kakkososa on ykköstä kevyempää luettavaa, vaikka siinäkin käsitellään raskaita asioita, kuten ilmastonmuutoksen ja melusaasteen vaikutuksia valaiden elinolosuhteisiin. Ehkä Kalifornian aurinko paistaa tekstin läpi ja saa kertomuksen liikkumaan sutjakasti. 

Tarinassa ollaan kirjaimellisestikin liikkeellä, sillä Haapkylä lähtee konferenssista road tripille Meksikoon haaveenaan päästä näkemään tarunhohtoinen sinivalas. Road trip on erinomainen, symboliikkaa sisältävä kehys pitkiä muuttomatkoja tekevien valaiden seuraamiseen. Nähdäkseen valaita tutkija joutuu itsekin vaeltamaan. Sinivalaan sijaan päärooliin uivat kuitenkin sympaattiset harmaavalaat, joita turistit pääsevät paitsi näkemään, myös jopa silittämään.

Road tripin seuraaminen olisi mielenkiintoista ilman valaitakin, koska matkan aikana lukija pääsee kurkistamaan Haapkylän silmin myös yhdysvaltalaiseen ja meksikolaiseen kulttuuriin sekä ihailemaan paikallisia maisemia. Elämänmakuisuus on vahvasti läsnä. Haapkylä joutuu muuttamaan suunnitelmiaan olosuhteiden pakosta, eikä pettymyksiltäkään vältytä. Sääolot säätelevät valassafareille lähtemistä ja haastattelujen sopiminen valastutkijoiden kanssakaan ei aina onnistu.

Pidin erityisesti Haapkylän innostuksen kuvauksesta valassafarilla. Ennenkin valaita nähnyt, kokenut meritutkija hihkumassa muiden turistien mukana valaan ilmestyessä näkyviin on hyvin koskettava ja samaistuttava hahmo.

Kirjan lukeminen ei vaadi aiempaa valastietämystä, ja ainakin itse pysyin hyvin kärryillä, vaikken valaisiin juuri olekaan aiemmin perehtynyt. Perehtyneemmälle lukijalle kirjan tarjoama valastieto voi olla osin ennestään tuttua, mutta Haapkylän omat kokemukset tuovat todennäköisesti uutta näkökulmaa myös heille. 

Haapkylän kieli on sujuvaa ja tarinallisen kehyksen ansiosta teksti on helppolukuista. Valastietoutta lukee melkein huomaamattaan tarinan ohella.

Tietoa kirjassa onkin paljon, lähdeviitteitä on parisen kymmentä sivua. Ne on sijoitettu kirjan loppuun ja listattu aakkosjärjestyksessä kirjan eri puolikkaiden mukaan kahteen osaan jaettuna. Kirjassa on melko tiuhaan väliotsikoita, jotka rytmittävät tekstimassaa mukavasti sopivanpituisiin pätkiin. Viitteiden jaottelu väliotsikoittain olisi voinut palvella tiettyyn asiaan liittyvää viitettä etsivää lukijaa paremmin, mutta lähdeluettelon tekeminen on varmasti ollut ison työn takana näinkin.

Kirjan jakaminen kahteen osaan on toimiva ratkaisu. Juuri kun aloin kyllästyä Andenesin hieman ankeaan valassafarimaailmaan, maisemat muuttuivatkin aivan toisiksi. Tarina kulkee toisessa osassa jouhevammin eteenpäin, ehkä road trip -kehyksen lisäksi myös siksi, että tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2020 ja ovat siksi ensimmäisen osan 2000-luvun alun tapahtumia varmasti elävämmin Haapkylällä muistissa.

Kirjan aivan upea kansi on Sanna-Reeta Meilahden käsialaa. Kirjan nimeä sen sijaan hieman ihmettelin. Miksi ”Merten jättiläinen” yksikössä, kun kirjassa kuitenkin tarkastellaan useampia valaslajeja? Myös alaotsikko hämmensi. Miksi ollaan ”etsimässä”, eikä vaikkapa ”selvittämässä” arvoitusta? Ehkä alaotsikolla viitataan siihen, että iso osa valaiden elämästä on edelleen arvoituksen verhon takana.

Pian Haapkylän Kalifornianlahden matkan jälkeen koronavirus sulki maailman. Kirjan lopussa Haapkylä osuvasti vertaa pienenpienen viruksen aikaansaamaa vaikutusta ihmisiin siihen, miten valtavat hetulavalaat ovat riippuvaisia pienenpienistä krilliäyriäisistä, joita ne käyttävät ravintonaan. Saadakseen aikaan suuren muutoksen ei tarvitse olla suuri, sillä pienistäkin puroista voi kasvaa lopulta valtameri.

•

Lue myös:

Ihminen on eläin, joka käyttäytyy kuin jumala

Opasretkellä luonnon monimuotoisuuden muutoksessa – ”Kun viimeinenkin populaatio kuolee, niin sukupuutto on lopullinen”

Nisäkkäiden monimuotoisuus oli menestystarina, mutta nyt jäljellä on vain muutama hallitseva laji