Ilmastonmuutos ei ole mikään uusi asia, sillä se on ollut monialaisen tutkimuksen aiheena jo pitkään. Ei kuitenkaan ole kovin pitkä aika siitä, kun media tasapuolisuusharhan pauloissa antoi palstatilaa yhtä lailla alan asiantuntijoille kuin ilmastoasioista tietämättömille.

Mitä annettavaa sitten teoreettisen fysiikan ja kosmologian tutkijalla on ilmastonmuutoksesta käytävään keskusteluun? Paljonkin, jos Lawrence M. Kraussia on uskominen. 

Kirjan esipuheessa hän perustelee päätöstä työntää oma lusikkansa soppaan, vaikka ei ole ilmastotieteilijä: ”…muutkaan, joiden tulevaisuus riippuu hallintojensa toimista ja joiden on arvioitava poliitikoilta ja mediasta tulvivia ristiriitaisia väitteitä, eivät ole ilmastotieteilijöitä”. 

Haiskahtaa hiukan kehäpäätelmältä, mutta Krauss on oikeassa. 

Ilmastonmuutos koskettaa kaikkia, jokaista maapallon asukasta, joten kaikkien olisi syytä olla tietoisia ilmiön taustalla olevista tekijöistä, kirjan nimen mukaisesti ilmastonmuutoksen fysiikasta. Ja sen selostamisessa lukuisia populaareja tietokirjoja julkaissut Krauss on vahvasti omalla alueellaan.   

Ilmastonmuutos on monimutkainen ongelmavyyhti, mutta sen taustalla oleva fysiikka on varsin yksinkertaista ja hyvin tunnettua. Krauss tekee hyvin selkoa säteilypakotteesta, joka kuvaa ilmastoa muuttavien tekijöiden aiheuttamaa energiaepätasapainoa. 

Osa näistä tekijöistä tunnetaan hyvin, osa huonommin, mutta kiitos teknisen yhteiskuntamme toiminnan säteilypakote on joka tapauksessa selvästi plussan puolella eli ilmastoa lämmittävät tekijät ovat voimakkaampia kuin sitä jäähdyttävät.

Vaikka sää on eri asia kuin ilmasto, positiiviseen säteilypakotteeseen on helppoa uskoa, sillä kirjoitan tätä arviota syyskuun toisella viikolla ulkona auringonpaisteessa yli 20 celsiusasteen lämmössä. 

Krauss ei suinkaan väitä, etteikö ilmastonmuutokseen liittyisi paljon vaikeitakin asioita, vaikka takakannen tekstin mukaan ”kirjan aihe on kasvihuoneilmiön perusfysiikka”. Pääpaino onkin siinä mutta tekijä tuo esiin myös ilmiöitä, joissa perusfysiikka ei enää riitä. 

Ilmaston muuttumisen seurauksia arvioitaessa yhtenä isona ongelmana on ”epälineaarinen takaisinkytkentä”. Kirjoittajan mukaan ”luultavasti mikään ei herätä numeerisessa mallintajassa vastaavaa kauhua”. Niin varmasti on, koska se tekee tulevaisuuden ennustamisesta hyvin hankalaa. 

Siinä auttaa menneisyyden tunteminen. Krauss ei suuntaa fyysikon katsettaan pelkästään tulevaan, vaan hakee vertailukohtia myös menneestä eli siitä, miten ilmasto – denialistien lempilausahduksen mukaan – on aina muuttunut. Se on totta, mutta Krauss tekee selväksi, miten nyt käynnissä oleva muutos on poikkeuksellinen nimenomaan nopeutensa vuoksi. 

Alan pioneeri Charles Keeling aloitti vuonna 1958 Havaijilla Mauna Loan huipulla havaintosarjan, joka jatkuu edelleen. Hän alkoi mitata ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden arvon päivittäin, ja yli 60 vuotta myöhemmin, se on yli 30 prosenttia suurempi. 

Jääkairauksista on voitu määrittää ilmakehän hiilidioksipitoisuus 800 000 vuoden taakse menneisyyteen, ja kuten Krauss toteaa, siinä ”on tapahtunut geologista vaihtelua, mutta se on ollut paljon pienempää ja tapahtunut pitemmällä aikavälillä kuin nykyinen nousu”.

Niinpä. Ja nykyinen nousu korreloi vahvasti fossiilisten polttoaineiden kulutuksen ja siitä syntyvien hiilidioksidipäästöjen määrän voimakkaan kasvun kanssa. Kyllä, ilmastonmuutokseen olemme syyllisiä me itse. 

Maapallo yrittää parhaansa mukaan hidastaa kasvua, sillä erilaiset hiilikierrot toimivat eräänlaisena luomutermostaattina. Krauss vääntää rautalangasta, mihin ja miten ilmakehään syydettyä hiilidioksidia luonnostaan päätyy, mutta siinäkin tulevat ennen pitkää rajat vastaan – elleivät ole joissakin suhteissa jo tulleet. 

Toinen perustellun pelon aihe ovat Kraussin mukaan ”keikahduspisteet”. Ilmaston lämpenemisellä saattaa olla ja todennäköisesti onkin seurauksia, jotka ennemmin tai myöhemmin aiheuttavat niin suuria muutoksia, ettei niistä ole enää paluuta. Ei, vaikka hiilidioksidipäästöt loppuisivat kertalaakista kokonaan. 

Tällaisia keikahduspisteitä Krauss kuvailee havainnollisesti niin jäätiköiden sulamisen kuin merten pH-tason alenemisen eli meriveden happamoitumisen yhteydessä. Lisäksi kaikki vaikuttaa kaikkeen, sillä yhden seikan muuttuminen vaikuttaa toiseen muutokseen, jolla on vuorostaan vaikutus alkuperäiseen tekijään. Tilanne saattaa muuttua kaoottiseksi ja ennustamattomaksi, joskus jopa hyvin nopeasti. Seurauksista sen sijaan joudutaan kärsimään jopa vuosisatoja tai -tuhansia. 

Ilmastonmuutos ja etenkin sen seuraukset eivät ole pelkkää fysiikkaa, vaan myös biologiaa. Krauss ei unohda sitä, vaikka käsitteleekin esimerkiksi meriveden lämpenemisen ja happamoitumisen vaikutuksia ekosysteemeihin vain hyvin lyhyesti. Lienee viisas ratkaisu, sillä Krauss on kuitenkin fyysikko, ei biologi.

Antaako Kraussin kirja tulevaisuudesta dystooppisen kuvan? Toki, jos kirjan haluaa lukea pessimistisin silmin sysimustien lasien läpi. Kirja alkaa ja loppuu kirjoittajan veneretkeen Mekong-joella, jonka suistoalue tulee hyvin suurella varmuudella kokemaan radikaaleja muutoksia ilmaston lämmetessä ja merenpinnan noustessa. Pahimmassa tapauksessa kymmenet miljoonat vietnamilaiset joutuvat jättämään meren valtaamat kotiseutunsa jo muutaman vuosikymmenen kuluessa.

Krauss tuokin hyvin esiin, miten epätasa-arvoisesti ilmastonmuutoksen seuraukset osuvat eri puolille maapalloa. ”Erityisen ikäviä vaikutuksista tekee se, että ne näkyvät maissa, jotka ovat kaiken kaikkiaan osallistuneet vähiten niiden aiheuttamiseen.”

Sekin on vain osa ongelmaa. Kehittyneillä mailla on paremmat resurssit sopeutua muutoksiin, joita ovat aiheuttaneet, kun taas kehittyvillä mailla on oleellisesti huonommat tai peräti olemattomat resurssit sopeutua muutoksiin, joita eivät ole aiheuttaneet. 

Siinä on miettimistä meille ensimmäisen maailman ongelmista valittaville. 

Realistisemmin teoksen sanomaa lähestyen kirja antaa selkokuvan siitä, mitkä asiat ilmastonmuutokseen ja sen nopeuteen sekä lyhyemmän ja pidemmän aikaväliin seurauksiin vaikuttavat. Ja miten me voimme puolestamme omilla toimillamme vaikuttaa asioihin. Kraussin listaamat erilaiset skenaariot tulevista kehityskuluista ovat toki synkkiä, mutta ne kertovat, mitä voimme parhaassa tapauksessa välttää, jos alamme toimia järkevästi.

Ilmastonmuutos on todellakin visainen vyyhti, jossa on paljon epävarmoja muuttujia. Nouseeko maapallon keskilämpötila kuluvan vuosisadan loppuun mennessä kahdella vai seitsemällä asteella? Miten lämpötilan nousu jakautuu globaalisti? Kohoaako merenpinta metrin vai kymmenen metriä? 

Jos tilanne tuntuu epätoivoiselta, ei ihme. Asiaan syvällisesti perehtynyt Krauss, joka periaatteessa on ilmastonmuutoksen osalta maallikko siinä missä suurin osa ihmiskunnasta, ei itsekään ole varma, onko tulevaisuuden suhteen optimisti. Silti hän toteaa, ettei ”myöskään näe ihmiskuntaa vääjäämättömällä polulla kohti tuhoa”. 

Vielä ei välttämättä ole liian myöhäistä, mutta mitä pidempään jahkailemme yhä ilmiselvempien päätösten kanssa, sitä vähemmän ihmiskunnalla on vaihtoehtoja, kun päätöksiä on lopulta pakko tehdä. Nyt meillä on vielä hivenen liikkumavaraa. 

Krauss tukee sanomaansa lukuisilla kuvaajilla, kaavioilla ja karttapiirroksilla. Ne ovat kautta linjan valitettavan suttuisia, kuin kuvakaappauksia nettisivustoilta. Pääosin siitä ei ole suurempaa haittaa, mutta joissakin kuvissa yksityiskohdista ja taulukoiden pienestä tekstistä on vaikea saada selvää. Ja jos kartassa tai graafissa on käytetty erilaisia ”värikoodeja” eli käytännössä harmaan eri sävyjä, niitä on toisinaan lähes mahdoton erottaa toisistaan. Se on harmi, koska esimerkiksi Grönlannin jäätiköiden sulamista ja Vietnamin eteläisten osien tulvimista kuvaavat kartat olisivat parhaimmillaan – todennäköisesti – hyvin havainnollisia. 

Sen sijaan kiitoksen ansaitsee hakemisto, joka monista tietokirjoista nykyisin puuttuu. Kirjan lopussa on myös ”Lisää lukemista” -otsikon alle listattuna muiden kirjojen sijasta toista tusinaa verkkosivustoa. Se on aina vähän riskaabelia, sillä linkeillä on joskus paha tapa vanhentua: joko sivuston päivittäminen loppuu tai se katoaa kokonaan. Juha Pietiläisen suomennos on sujuvaa ja helposti omaksuttavaa tekstiä eikä kirjoitusvirheitä ole kuin harvakseltaan.

•

Lue myös:

Maailma palaa, miksi kukaan ei tee mitään?

Pikettyn pääoman toinen tuleminen

Valistus haastaa myös itsensä