Koko moderni länsimainen yhteiskunta perustuu valistuksen ideoihin. Esimerkiksi Suomessakin vallitseva vallan kolmijako-oppi, jolla estetään vallan kasaantuminen yhdelle henkilölle, on peräisin Montesquieulta. Niin luonnontiede teknisine sovelluksineen kuin vapauden ja tasa-arvon nimiin vannova yhteiskunta ovat valistusfilosofien ajatusten todellistumia. Palaaminen 1700-luvulle tarjoaa mahdollisuuden pureutua yhteiskuntamme älyllisiin perustuksiin sekä ymmärtää syvemmin nyky-yhteiskuntaa – ja myös kritisoida sitä.

Hemmo laihon ja Olli Koistisen toimittama Valistuksen haaste -teos kohdistaakin valistunutta kritiikkiä myös valistukseen itseensä ja sen synnyttämiin lieveilmiöihin. Lukija huomaa, että esimerkiksi romantikko Johann Gottfried von Herderistä annetaan kahdessa eri kirjoittajan artikkelissa erilainen kuva. Toisessa kansallishenkeä vaaliva Herder kytketään nationalismiin ja natsismiin, mutta toisessa korostetaan sitä, miten Herder näki ihmiset, kansat ja aikakaudet ainutkertaisina asioina, joilla kaikilla on omat erityispiirteensä. Lisäksi Herderiä verrataan Voltaireen, ja todetaan että tuo valistusfilosofeista tunnetuin ihaili Ludvig XIV:aa, vaikka tämä Aurinkokuningas oli itsevaltias (”Valtio olen minä”) ja tuhlasi verorahat hyödyttömiin sotiin ja ylelliseen hovielämään. Herder inhosi sotia ja kohotti kansan historian tekijän rooliin, kun taas Voltairen mielestä historia oli filosofien luomus.

Uskonto oli valistusfilosofien hyökkäysten kohteena ehkä vielä enemmän kuin hierarkkinen sääty-yhteiskunta. Isaac Newton oli läpivalaissut koko kosmoksen atomeista kaukaisimpiin tähtiin ja tiivistänyt sen kolmeen yksinkertaiseen lakiin, mutta silti Raamatun totuuksia pidettiin väkisin ja pakottamalla yllä.

Yksi luku tarkasteleekin uskonnon sijaa nykymaailmassa. Kirjoituksessa todetaan lakonisesti, että tiede on hävittänyt maailmasta kaiken taianomaisuuden ja mystisyyden. Monet ovat epätoivoissaan yrittäneet yhdistää tiedettä ja uskontoa esimerkiksi evoluutioteoriaan, esittämällä että Jumala loi maailman ja evoluution ja ohjaa myös sen kulkua. Yhdysvalloissa kannatetaan älyllisen suunnittelun teoriaa: koska maailma toimii matemaattisen tarkasti luonnonlakien mukaan, jonkin superhyperälykkään olennon on pitänyt suunnitella se, eli kaiken takana on sittenkin Jumala.

Tämä on kuitenkin kirjoituksen mukaan ulkokohtaista Jumalan ymppäämistä tieteeseen, eikä todista Jumalan olemassaoloa. Itse asiassa tiede on Jumalan suhteen neutraali, kirjoittaja toteaa. Täydennän tätä että, että jos tiede kieltäisi vuorenvarmasti Jumalan olemassaolon, se edellyttäisi että tutkijat ovat kurkistaneet verhon taa tuonpuoliseen ja todenneet: ”eihän siellä mitään näytä olevan”.

Kirjoitus päätyy siihen, että maailma on menettänyt mielekkyytensä ja merkityksensä uskonnon tappion myötä. Mutta kirjoitus ei kuitenkaan halua palauttaa kaikkea esimerkiksi aivoihin, eli torjuu jyrkän tieteellisen reduktionismin. Ihminen on subjekti.  Merkitykset, arvot ja mielekkyys säilyvät – mutta ne ovat  ihmissubjektin luomia inhimillisiä merkityksiä ja arvoja.

Itse haluan kuitenkin puolustaa metafyysistä maailmaa tietyin varauksin. Tuonpuolista todellisuutta ei pysty,  eikä tule yrittääkään tavoittaa älyllisin ja kielellisin menetelmin. Tiede, logiikka ja muu älyllinen teoretisointi pystyy tavoittamaan vain materian, tässä tiede on oikeassa. On omalla tavallaan materialistista kuvitella, että tuonpuolinen olisi samanlainen kuin tämänpuolinen vain sillä erotuksella, että se on tämänpuolisille näkymätön. Ja että Jumala olisi kosminen insinööri, joka olisi suunnitellut ja rakentanut sen samaan tapaan kuin arkkitehdit ja insinöörit suunnittelevat rakennuksia ja kaupunkeja. Materialismi näin ikään kuin siirretään tuonpuoliseen, jolloin siitäkin karkotetaan taianomaisuus ja mystisyys. Tulos on päinvastainen, mihin uskovainen alun perin pyrki: materialismi nousee toiseen potenssiin.

Tuonpuolinen on mielestäni jonkinlainen kantilainen olio sinänsä tieteen edessä. Taide kyllä tarjoaa sen etsimiseen työkaluja, ja monet taiteilijat ovatkin perehtyneet esimerkiksi idän filosofiaan ja meditaatioon.

Edes valistuksen tunnetuimman 1900-luvun perillisen, loogisen empirismin raamatussa, Ludwig Wittgensteinin Tractatuksessa ei kielletä tieteen metodien ja kielen tuolle puolen jäävää todellisuutta. Wittgenstein vain toteaa, että siitä ei voida puhua ja se on kohdattava vaieten.

Valistukselle ja monille kirjan kirjoittajille pahin kirosana on irrationaalisuus: jos jokin on irrationaalista se ei voi olla totta ja todellista. Irrationaalisuus ja rationaalisuus ovat kuitenkin vastakohtia, eli ne edellyttävät toisiaan – jos meillä ei olisi irrationaalisuuden käsitettä, meillä ei voisi olla rationaalisuudenkaan käsitettä niin kuin valoa ei voi olla ilman pimeyttä.

Tieteellisen maailmankuvan rajallisuus ja yksinvalta tuottaa ongelmia myös tämänpuolisessa todellisuudessa. Eräässä valistuksen merkitystä lääketieteelle pohtivassa artikkelissa tuodaan esiin, että ruumiin hahmottaminen lääketieteessä koneeksi on tuonut paljon hyvää, mutta sillä on myös kielteiset puolensa. Konekeho on kuollut objekti, ei elävä subjekti. Ruumis on hallinnan ja manipuloinnin kohde, ja potilas samoin hahmottuu lääkärin silmissä helposti vain puhuvaksi koneeksi.

Tätä voisi laajentaa koko luontoon: luonto oli valistusfilosofien palvoman Isaac Newtonin toimesta hahmotettu isoksi kosmiseksi kellokoneistoksi, vailla elämää, tuntoa ja tunteita. René Descartes piti myös eläimiä tunnottomina ja tiedottomina koneina, joiden ääntelykin on vain kellokoneiston osien toisiinsa törmäämisestä tai hankauksesta syntyvää kirskuntaa.

Tämä myös avaa uuden näkökulman ilmastonmuutokseen ja tehotuotantoon. Usein niitä pidetään sivuilmiöinä, jotka ovat vastuuttomien ja ahneiden tieteen soveltajien ja sovelluksista nauttivien kuluttajien syytä. Mutta jos luonto ja eläimet hahmotetaan kuolleiksi koneistoiksi, miksi niitä ei voisi myös käyttää kuin välineitä ja koneita. Jos taas luonto ja sen asukit hahmotetaan eläviksi olennoiksi, kuten monissa muissa kulttuureissa tehdään, niitä suojellaan ja vaalitaan. Näin syy ja vastuu näistä lieveilmiöistä ei ole vain tieteen soveltajien ja kuluttajien harteilla, vaan se on sisäänrakennettu tieteen maailmankuvaan ja menetelmiin itseensä.

Kun yhdessä kirjoituksessa todetaan, että romantiikka kansanhenkien palvomisineen viitoitti tietää natsismiin ja holokaustiin, niin voisi todeta että valistuksen juhlima tiede on viemässä koko telluksen totaaliseen tuhoon. Äyllistä valistusta ja tunteellista romantiikkaa on pidetty vastakohtina samaan tapaan kuin miestä ja naista, päivää ja yötä, järkeä ja tunnetta, mutta eikö molemmista voisi poimia ne hyvät puolet ja luoda niistä jonkinlaisen synteesin? Kiintoisaa on, että kirjassa esitelty feminismin äiti Mary Wollstonecraft osasi yhdistää järjen ja tunteen, mihin monet myöhemmätkin feminismit ovat pyrkineet.

Myös nykyihmisten kulutushimo on (ainakin osittain) valistuksen aikaansaannosta. Valistuksen ankea materialistinen ja mekaaninen maailmankuva ei juuri anna sen sisäistäneelle ihmiselle tilaa ja eväitä henkiselle kehitykselle. Mitä muuta voi ajatteleva kone tehdä muiden koneiden keskellä kuin kuluttaa niitä?

Valistus oli myös autuaan tietämätön piilotajunnan olemassaolosta. Eräässä artikkelissa todetaan, miten nykyihminen vapaasti ja itsenäisesti valitsee asioita. Mutta nykyään netti, mainokset ja muut vastaavat ärsykkeet ohjaavat yksilön selän takaa tämän valintoja. Mainosten voima on juuri siinä, että ne manipuloivat yksilöä alitajunnan kautta, jolloin yksilö ei huomaa toteuttavansa itsensä sijasta kaupallisten voimien päämääriä.

Paradoksaalisesti torjumalla tiedostamattoman olemassaolon valistus estää yksilöitä tiedostamasta ja ottamasta sitä haltuun. Valistus on pystynyt valaisemaan ja kartoittamaan maailman ja ihmisen pintatason lähes täydellisesti, mutta pinnan alle valistuksen muodollinen järki ei ole kyennyt edes kurkistamaan, saati sitten sukeltamaan.

•

Lue myös:

Ilmastonmuutos ei ole rakettitiedettä

Maailma palaa, miksi kukaan ei tee mitään?

Pikettyn pääoman toinen tuleminen