Puutarhat ovat aikansa tapahtumien peili. Alangon tutkimusperustainen, yleistajuinen teos on suomalaisten puutarhojen rehevä kehityskertomus ja puutarhan merkitysten kulttuurievoluution kuvaus.

Alanko tulkitsee Suomen puutarhojen historiaa kulttuurihistoriaan sovittaen. Puutarhoissa on näkynyt esimerkiksi hyödyn aikakausi, liberalismi, naisasialiike, luokkayhteiskunta ja sen muuttuminen kansalaisyhteiskunnaksi.

Viljelmät reagoivat kriisiaikoihin, sotiin ja pulakauteen – mutta myös tekniikan kehitykseen ja elinkeinojen rakennemuutokseen.

Ensiriveiltä lähtien välittyy Alangon innostus puutarhoja kohtaan. Hän kuvailee olevansa kasvibiologi ja -arkeologi, siis luonnontieteilijä ja humanisti. Alanko sovittelee kahdesta ”kulttuurista” kumpuavia katsantokantoja hedelmällisesti lomittain saman ilmiön kuvaajiksi. Tällainen kaksoiskansalaisuus näkyy kirjassa esimerkiksi analyyttisyytenä, loogisuutena ja esteettisenä arvopohjana.

Kirja perustuu Alangon kasviarkeologian tutkimusten yhteydessä löytyneisiin aineistoihin, joiden tarinat eivät ole sopineet tieteellisiin julkaisuihin. Hän on käsitellyt suomalaisten puutarhojen varhaisaikoja myös edellisessä teoksessaan Malva ja mulperi – poimintoja suomalaisista puutarhoista (2018), jolle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Alanko rakentaa näkemyksiään aiempien tutkimusten kivijalalle ja yhdistää niihin omia havaintojaan.

Suomalaisen puutarhan kasvutarina vie ajallisesti 1800-luvun puolivälistä toista sataa vuotta eteenpäin 1970-luvulle asti. Alueellisesti liikutaan Suomen eteläosista länsirannikolle aina Lappiin saakka, kaupunkien liepeiltä harvaan asutulle maaseudulle sekä asiallisesti astellaan patriisikartanon hedelmätarhasta torpan kessumaalle. Toimijat vaihtelevat Sibeliuksista vähän tunnettuun Nora Pöyhöseen (1849–1938), joka edisti suomalaista kasvitarhaopetusta.

Puutarhoja käsitellään 12 laajassa jaksossa. Niissä yhdistyy usein puutarhoihin liittyvä ilmiö ja avainlaji tai -lajit, esimerkiksi ulkomaiden eksotiikka ja Victoria Regina -jättiläislumme.

Jotkin jaksot käsittelevät puutarhatyyppejä, kuten porvarishuviloiden tai taitelijoiden puutarhat, siirtolapuutarhat, kaupunkien puistot ja puutarhakaupungit. Muutama on sidoksissa aikansa merkkitapahtumiin, vaikkapa maailmankuvan avartumiseen tai sota-aikaan. Henkilöryhmistä puutarhan ammattilaiset ja merkittävät kasvinaiset ovat saaneet oman jaksonsa, samoin kirjan nimikekasvit, daaliat ja pelargoniat.

On kiinnostavaa tutustua puutarhan ilmiasun ja olemuksen erilaisiin suuntauksiin. Luokittelutekijänä saattoi olla esimerkiksi suhde luonnolliseen ja keinotekoiseen, puutarhanhoito taiteena ja käsityönä tai puutarha kodin muiden tilojen joukossa. Puutarhalle haettiin määritelmiä, ja kysyttiin sen arvotusta, oikeutusta ja tehtävää – merkitystä ihmiselle.

Kasviryhmien päätyminen Suomen puutarhoihin on vahva kokonaisuutensa. Kirjoittaja kuvaa esimerkiksi leimujen ja kosmoskukkien kulkua alkuperäalueelta pioneeripuutarhoihin ja edelleen yleiseen viljelykäyttöön. Nostalgista oli lukea kirjan sivuilta vanhassa herbaariossa tapaamani lemmenomenan eli tomaatin viljelyhistoriaa ja samalla esimerkkiä nimistön kehityksestä.

Puutarha-alan kehitystä vauhdittivat toimeliaat henkilöt, jotka tunsivat asian omakseen. Heidän joukossaan oli kouluttajia, käytännöllisiä perheenäitejä, asiantuntevia esteetikkoja, puutarhakirjailijoita, puutarha-arkkitehtejä ja kokonaisia puutarhurisukuja. Yhteiseksi nimittäjäksi muodostui yritteliäisyys sekä halu ja kyky saada valmista aikaan.

Kotipuutarhurin rinnalle kehittyneet ammattinimikkeet kertoivat vahvasta hierarkiasta. Oli puutarhuri ja kaupunginpuutarhuri mutta myös ylipuutarhuri ja alipuutarhuri, kaiken huippuna Pietarin keisarillinen kasvitieteellisen puutarhan osastonhoitaja.

Koulujen ja ammattien nimikkeet aiheuttivat myös kiistoja, jotka voidaan tulkita oireiksi tasa-arvon vajeesta. Onko puutarhaa hoitava ihminen titteliltään puutarhuri vai kasvitarhuri, sillä miehille oli tarjolla puutarhakoulu ja naisille kasvitarhakoulu?

Alanko tuo esille myös puutarha-alan kirjat, lehdet, yhdistykset ja oppilaitokset. Valikoima on hämmästyttävän runsas. Esimeriksi kirjoja kirjoitettiin kansanihmisille, naisille ja nuorille.

Oppilaitosten esittely eri puolilta Suomea avaa uusia lehtiä puutarhojen historiaan. Oma lukunsa ovat koulupuutarhat, joita käytettiin koulujen asennekasvatuksen käsikassarana, tavoitteena ahkeruuden arvostus ja isänmaallisuus.

Alanko kirjoittaa ”puutarhaksi”. Hän sanoittaa kohdettaan ja käyttää sen käsitteitä. Puutarhojen kirjo on avara: on kotipuutarha, hyötytarha, koristepuutarha, huvipuutarha, kukkaistarha, parterripuutarha, marja-hedelmätarha ja koulupuutarha.

Vastaan tulee uudelta kalskahtavia termejä, kuten saniaisrundel tai pinetum. Mutta jos oma mielikuva orangeriasta tai pergolasta onkin vähän epämääräinen, virkistyy ilmaus pian aktiiviseksi.

Käsitteiden avulla maalataan puutarhan tunnelmaa. Esimerkiksi maisemapuutarhaa käsitellään merkkinä omaisuudesta. Puutarhakoulun opettaja korostaa istutusten taidekäsityösuuntausta, ja topakka everstinna neuvoo talonemäntiä rakentamaan värikontrasteja. Samanlaista täyteläisyyttä muistan tavanneeni vuonna 2017 ilmestyneen Saaren kartanon siirtolaispuutarhan kuvauksen sivuilla.

Viitteet on koottu kirjan loppuun luvuittain. Toinen näppärä tapa olisi sijoittaa ne suoraan kunkin luvun päätteeksi. Kirjassa on lähdeluettelo, lajihakemisto ja henkilöhakemisto. Nekin ovat laajat, joten paikka- ja asiahakemiston jättäminen pois on ymmärrettävää. Humanistisen perinteen tapa erotella verkkolähteet muista lähteistä tuntuu aina vaan keinotekoiselta, koska painetun ja digitaalisen median ero on vähän häilyvä.

Puutarhakirja on hyvin visuaalinen. Edesmenneiden kasvitaiteilijoiden runolliset piirrokset ja herbaariokasvien kuvat vievät menneeseen maailmaan, ja monet niistä ovat historiallisen Curtis’s botanical magazine -lehden perua.

Puutarhojen valokuvat ovat Museoviraston tai Helsingin kaupungin kokoelmista, osa on tekijän omakätisesti kuvaamia. Tuoreiden otosten impressiomaisuus kannustaa lukijaakin dokumentoimaan omaa ympäristöään, vaikkei ammattikuvaaja olisikaan.

Kuvituksessa käytetään myös puutarhojen pohjakarttoja ja ilmakuvia, jotka valottavat mukavasti kokonaisuuksien rakenteita. Ahnas lukija katsoisi karttoja mielellään enemmänkin, ja mielessä häivähtää paikkatietoa sisältävän teoksen uinuva potentiaali.

Paperi on sävyltään taitettua valkoista, ja sen karhea aavistus tukee ajatusta historiallisen maailman käsityöläisyydestä. Käsiini osuneen yksilön valokuvat ja Tallinnassa painetun kirjan koko yleissävy oli tummempi kuin Alangon edellisen, Riiassa painetun teoksen.

Graafikko Anne Kaikkosen toteuttama kuvien ja tekstin yhdistely rytmittää kirjaan samaa moninaisuutta kuin tekstien sisältökin. Vaihtelevuutta tuo kuvien kokovaihtelu, ja väliin katsotaan laajaa näkymää, puutarhaa tai kasviryhmää, väliin tarkennetaan yksityiskohtiin. Vakioidut alaotsikot viimeistelevät timangin taiton.

Alanko herättää puutarhat eloon ja saa lukijan katsomaan kokonaisuuksia osineen entistä tarkemmin. Hän kasvattaa suomalaista puutarhaa nälkävuosien luokkayhteiskunnan perunamaasta hyvinvointidemokratian monipuoliseksi keittiötarhaksi, kukkamaaksi ja viheralueeksi, joista halutaan pitää huolta.

Rinnan puutarhan fyysisten muutosten kanssa Alanko rakentaa myös sen merkitysten ja suomalaisten koko puutarhasuhteen kehitystä. Kirjan tarhoissa huokuu elämän perustarpeen eli ravinnonsaannin tyydyttämisen lisäksi vahvana myös ihmisen kaipaus kauniiseen ja pyrkimys hyvään.

Sivuille sirotellut puutarhaideoiden siemenet voivat lähteä itämään lukijan mielessä ja herättää horteisenkin kiinnostuksen omakohtaisiin kokeiluihin. Kirjasta saa myös käsitteitä, joiden avulla voi ajatella ja puhua puutarhoista rönsyineen.

Kirjan ajattelutapa herkistää lukijaa katsomaan puutarhoja aikansa ilmentyminä. Miten tämän ajan prosessit, kuten ilmastonmuutos tai monimuotoisuuden heikkeneminen, näkyvät puutarhojen rakenteissa ja lajivalikoimissa? Miten näkyvät yhteiskunnan ilmiöt: pakolaisuus, kriisivarautuminen, monipaikkainen asuminen, vihreä siirtymä ja paikallisuuden uusi nousu?

Kirjassa puutarhoja perataan 1970-luvun liepeille saakka. Kiinnostava nykyaikaan ulottuva ajanjakso odottaa siis vielä käsittelyään. Jään odottamaan uteliaana Alangolta sanoitusta ja visualisointia siitä, millaisena lähihistoria avautuu puutarhojen näkökulmasta ja mikä lajipari kuvaisi tuota ajanjaksoa samalla lailla osuvasti kuin daalia ja pelakuu.