Koronapandemia on nostanut tapetille salaliittoihin ja yhteiskunnalliseen epäluuloisuuteen pohjautuvan maailmankuvan. 2020-luku ei todennäköisesti ole niin kutsuttujen salaliittoteorioiden kulta-aikaa, mutta todella monet haluavat selvästi puhua ja kirjoittaa niistä. Sekä maailmalla että Suomessa julkaistaan aiheesta ennennäkemättömän paljon populaareja tietoteoksia.

Kirjojen takakansien myyntipuheet muistuttavat vahvasti toisiaan. Esimerkiksi Juha Räikän Salaliittoteorioiden filosofia (2021) ”pohtii salaliittoteorioiden syntymisen ja suosion syitä sekä teorioiden leviämisen vaikutuksia”. Noora Mattilan Heränneet (2022) on ”yritys ymmärtää maailmankuvaa” ja selvittää, mihin salaliittoteoreetikot oikeastaan uskovat ja miksi. Markus Tiittulan Taistelu totuudesta (2022) ”avaa salaliittoteoreetikkojen maailmankuvaa” ja kysyy, mikä ”salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti”.

Pasi Kiviojan reportaasin keskiössä ovat kiinnostavasti ”salaliittoteorioihin uskovat, heidän läheisensä ja entiset salaliittoteoreetikot”. Kirjan toinen suuri houkutin on se, että Kivioja osallistui Turun yliopiston FINSCI-hankkeeseen, joka selvitti ensimmäistä kertaa suomalaisten salaliittouskomuksia.

Kun pienessä maassa julkaistaan paljon samaan päämäärään tähtääviä kirjoja, uusi määrällinen data voi sentään tarjota aiheen yleisesittelylle tuoreen kehyksen. FINSCI hahmottelee erään sellaisen: tutkimuksen mukaan 86 prosenttia suomalaisista uskoo vähintään yhteen salaliittoväittämään, miltei puolet viiteen tai useampaan.

Kiviojan ote tunteita herättävään aiheeseen on pitkälti kiihkoton ja ymmärtäväinen. Hän tekee selväksi asemansa valtamedian edustajana ja haastaa sekä salaliittouskomusten totuudenmukaisuuden että haastattelemiaan aktivisteja.

Kivioja välttää silti kohteidensa halveksumista satunnaisesti käyttämästään ”hölynpöly”-sanastosta huolimatta. Asetelma tuntuu tasavertaiselta. Suurin osa termeistä on tutkittavilta itseltään – alaotsikon ”kaninkolosta” lähtien. Tämä ei siis ole kirja ”foliohatuista” tai ”joukkoharhoista”.

Salaliittoteorioiden ihmemaassa tiedostaa myös sen, että medialla ja yhteiskunnalla on haitallisia asenteita salaliittoajattelua kohtaan. Kivioja nostaa jo alussa esiin sen, että nimeämällä ihminen salaliittoteoreetikoksi pyritään vähättelemään ja leimaamaan oman maailmankuvan vastaista tietoa.

Tästä näkökulmasta objektiivisinkin tietokirja on ymmärrettävä vallankäytön välineeksi. Näiltä osin on kuljettu pitkä matka vaikkapa 1990-luvun lopun kirjallisuudesta, joka yleensä keskittyi tieteellisen itsevarmasti vastakkaisen maailmankuvan lyttäykseen ja salaliittoyhteisön ylimieliseen toiseuttamiseen.

Kivioja ei kuitenkaan pääse niin lähelle itse salaliittoyhteisöä kuin kirjan takakansitekstistä voisi päätellä. Tämä johtuu pitkälti tutkimuskohteena olevan yhteisön perimmäisestä epäluuloisuudesta: valtamedian edustajaa kaihdetaan ja haastatteluyritysten taustalle oletetaan pahantahtoisuutta. Salaliittopiirit eivät kuitenkaan välttämättä ole sulkeutunut linnake.

Kirjassakin huomioidaan hollantilainen sosiologi Jaron Harambam. Hänen tutkimuksensa Contemporary Conspiracy Culture: Truth and Knowledge in an Era of Epistemic Instability (2020) perustuu kattavalle salaliittoyhteisön jäsenten haastatteluaineistolle. Kivioja taas vaikuttaa tavoitelleen suomalaisen salaliittoaktivismin kapeaa kärkeä. Näillä tunnetuilla aktivisteilla on taktisia syitä välttää haastatteluja – olisiko anonyymeillä ”tavallisilla” kansalaisilla?

Kirjan kansainvälinen kattaus on joka tapauksessa monipuolinen. Mukana on esimerkiksi kalifornialaisperhe, joka pysyy yhdessä, vaikka äidin ja pojan näkemykset maailmasta ovat radikaalisti erilaisia.

Kirjan lähestymistapa aiheeseen on maltillinen ja itsereflektiivinen, mutta Salaliittoteorioiden ihmemaassa henkii hieman häiritsevää tarvetta johtaa salaliittoteoreettisuus yhteen selittävään tekijään.

Tarkkaan ottaen Kivioja tuntuu ihastuneen ajatukseen, että salaliittouskon synnyn taustalla vaikuttaa usein aiemmin koettu trauma. Hän palaa aiheeseen usein ja esittää ajatuksen jopa haastattelemalleen professori Jan-Willem van Prooijenille.

Kulttuurisen ilmiön palauttaminen yksilön psykologiaan tai henkilöhistoriaan on esimerkki tulkintatavasta, jonka mediatutkija Jack Bratich on nimennyt kulttuuriseksi ”symptomatologiaksi”. Itse salaliittoteorioiden ohella nimittäin myös salaliittoteorioiden analyysit pyrkivät itsepintaisesti etsimään perimmäistä syytä vallitseviin ongelmiin ikään kuin selvittäen ”tautia” ”oireiden” kautta.

Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten salaliittoajattelun saattoi vakavassakin tieteessä esittää merkkinä mielenhäiriöstä – nykyään tästä ideasta on päästy, mutta tutkijat päätyvät usein sille verrannollisiin selitysmalleihin.

Myös Salaliittoteorioiden ihmemaassa tuntuu jäävän traumaselityksessään tarkoin valittujen anekdoottien tasolle, enkä itse ole siitä vakuuttunut. Parhaimmillakin metodeilla olisi vaikea selvittää, kuinka vahvasti salaliittoajattelu korreloisi elämän vakavien vastoinkäymisten kanssa.

Vaikka yhteys traumoihin todistettaisiinkin, se herättäisi heti uusia kysymyksiä. Jos traumat todella altistavat tällaiselle ajattelulle, niin miksi suuri osa traumatisoituneista ei käänny salaliittoteorioiden pariin? Ja jos salaliittoteoriat ovat niin yleisiä kuin mitä kirja esittää, pitäisikö trauma tulkita yhteiskunnan peruspiirteeksi? Onko sillä tällöin enää selitysarvoa?

Ansiokas FINSCI-tutkimushanke tuottaa muitakin hankalia kysymyksiä. Hankkeen johtaja Johanna Kaakinen suhtautuu kirjassa tuloksiin hillitysti todetessaan, että kyse on enemmän kyselyssä esitettyjen väitteiden muotoilusta kuin suomalaisten erityisestä taipumuksesta uskoa ”hulluihin salaliittoteorioihin”.

Kaakinen viitannee tällä siihen, ettei tutkimus lopulta paljasta, kuinka merkittävästi salaliittoteoriat rakentavat suomalaisten maailmankuvaa. Itse menisin vielä pidemmälle toteamalla, että ainakin populaarissa tietokirjassa hyödynnettynä kysely osoittaa ensisijaisesti salaliittoteoria-käsitteen keskeiset ongelmat.

Yksi ongelma ilmenee seuraavasti: Kyselyssä vastaajat ottivat kantaa esimerkiksi väitteeseen, jonka mukaan julkisuuden henkilöt, kuten Elvis, ovat lavastaneet kuolemansa piiloutuakseen julkisuudelta. Tämän väitteen allekirjoitti 22 prosenttia suomalaisista. Kivioja pitää kyseistä salaliittoteoriaa yllättävänä, mitä se totisesti on siinäkin mielessä, ettei se täytä edes hänen omaa määritelmäänsä salaliittoteorialle.

Vain muutamaa sivua myöhemmin salaliittoteoriat nimittäin rajataan tapauksiin, joissa ”taustalla nähdään pahantahtoista suunnitelmaa yksituumaisesti ja salassa toteuttavia toimijoita”. Mutta oman kuoleman lavastamisessa ei ole mitään pahantahtoista eikä välttämättä edes useampia toimijoita. Voiko tällöin pitää uskottavana, että 86 prosenttia suomalaisista uskoisi nimenomaan salaliittoteorioihin?

En näe tätä puutteena Kiviojan ajattelussa tai FINSCI-hankkeen epäonnistumisena. Pikemminkin kyse on siitä, että salaliittoteoria on otteesta lipsuva termi, joka kääntyy liian helposti merkitsemään mitä tahansa vasta-ajattelun muotoa tai yksinkertaisesti kansanomaista uskomusta, johon ei kannata suhtautua vakavasti.

Jos salaliitto-oletus halutaan nähdä aidosti kokonaista maailmankuvaa määrittävänä tekijänä, käsitteistöä täytyy tarkentaa. FINSCI paljastaa suomalaisten käsityksistä paljon, mutta mainitun kaltaiset, tutkimuksen popularisoinnissa ilmenevät johtopäätökset saattavat kätkeä taakseen mutkikkaamman todellisuuden.

Kirjan kiinnostavin puute on toisaalta, että se käsittelee vain ohimennen ihmislähtöisen ilmastonmuutoksen ja sitä koskevan valtavirtatieteen kiistämistä eli ilmastonmuutosdenialismia. Ilmastonmuutokseen liittyvät kyseenalaistukset eivät nähdäkseni istu kovin hyvin kirjassa esitettyihin salaliittoajattelun profiileihin, vaikka ne täyttävät mallikkaasti tutun salaliittoteorian määritelmän.

Esimerkiksi juuri traumaselitys vaikuttaa liian yksiulotteiselta, kun mietitään skeptikoiksi itseään kutsuvia tieteentekijöitä, jotka kokevat joutuneensa vainotuiksi tieteen yksimielisyyttä vastustettuaan. Näissä tapauksissa alkaa miettiä, onko ”vasta-ajattelun marginaaliin” ajautuminen yhtä usein trauman tuottava tekijä kuin sen seuraus.

Kivioja teki omaa tutkimustaan huolellisesti ja loogisesti. ”Hyvinvointiskenen signaaliin tulee häiriö” -luvussa fokus kuitenkin yllättäen hukkuu. Luku alkaa kuvauksena jooga- ja vaihtoehtoterveyspiirien salaliittoajattelusta mutta lipuu Johan Bäckmaniin, Venäjän hybridivaikuttamiseen, perussuomalaisiin ja niin kutsuttuihin väestönvaihtoteorioihin. Aluksi selvät viittaussuhteet muuttuvat löyhiksi ja katoavat joskus kokonaan.

Luku osoittaa hyvin salaliittoteorioille keskeisen idean siitä, että kaikki liittyy kaikkeen. Siltä ei voi välttyä aiheesta kirjoittavakaan, koska alakulttuurissa yhteyksiä löytyy suuntaan jos toiseenkin. Tämäkin on oma kaninkolonsa.

Tietokirja ilmestyy aikana, jolloin yhteiskunnan liberaali keskusta kaipaa kipeästi selityksiä itseään häiritseviin ilmiöihin. Näin se vastaa samaan tarpeeseen kuin salaliittoteoriat omassa yhteisössään. Molemmissa piireissä riittää asiantuntijoita tarjoamaan lähes identtisiä selityksiä. Kivioja erottuu valtavirran puolella edukseen, vaikka kirjan takakansi ei kilpailijoistaan merkittävästi eroa.

Käsitellyistä ongelmista huolimatta pidän siitä, mitä Salaliittoteorioiden ihmemaassa edustaa: kirja lähestyy monimutkaista aihetta inhimillisesti ja omasta asemastaan tietoisena. Ennen kaikkea teosta ajaa pyrkimys huomioida uusin tieteellinen tutkimus ja myös kulttuurintutkimuksen parissa yleinen, yhteiskunnallisiin diskursseihin kohdistuva kriittinen analyysi. Siksi myös tältä suunnalta kirjaan kohdistuva kritiikki tuntuu reilulta.