Dosentti Mikko K. Heikkilän uusi teos Lallin ja piispa Henrikin legendasta tarjoaa varteenotettavan, muita tarjolla olevia tutkimuksia laajemmin dokumentoidun tulkinnan tästä Suomen historian pisimmästä perinteestä. Legendan mukaan talonpoika Lalli surmasi Köyliönjärven jäällä piispa Henrikin, jonka katolinen kirkko julisti myöhemmin pyhimykseksi. Tapahtuman historiallisuudesta on keskusteltu runsaasti.

Heikkilän teos on pitkän, yli kymmenvuotisen tutkimustyön viimeisin tuotos. Se täydentää Heikkilän aiempaa kirjaa, joka julkaistiin vuonna 2016, ja sitä edeltänyttä Historisk Tidskrift för Finland -lehdessä julkaistua artikkelia vuodelta 2013.

Tromssan yliopiston yliopistonlehtorina toimiva Heikkilä on monitieteisen diakronisen kielentutkimuksen dosentti ja pystyy täten tuomaan aiheen käsittelyyn kielitieteen erityisen lisäpanoksen. Hänen kirjaansa erottaakin kilpailijoistaan ennen muuta suullisen ylisukupolvisen kansanrunoperinteen vakavasti ottaminen. Erotus on Heikkilän eduksi.

Kansanrunousperinne on Suomessa lähdeaineistona aliarvostettu, vaikka näin ei ole muualla. Perinteen todistusvoima tunnustetaan tässä kirjassa, eikä sitä vain sivuuteta olankohautuksella, kuten monissa muissa Lalli ja Henrik -tematiikan kartoituksissa.

Myös Heikkilä alistaa toki suullisen perinteen tieteelliselle arvioinnille, mutta sitä käsitellään lähdeaineistona muun lähdeaineiston joukossa, joskin varovaisesti. Historiallisesta kielitieteestä, varsinkin äännehistoriasta, etsitään ja myös saadaan uutta syvyyttä tällaisen lähteistön arviointiin.

Kuten Heikkilä toteaa, kansanrunojen historiallinen kehityskaari on kielitieteen keinoin selvitettävissä ja niiden kantamuoto suuressa määrin rekonstruoitavissa. Niiden kertomusta ei lähtökohtaisesti voida olettaa epähistorialliseksi yhtään sen enempää kuin kirjallisten aikalaislähteiden väittämiä voitaisiin pitää lähtökohtaisesti todenperäisinä.

Kun tuollaisia aikalaislähteitä ei edes ole olemassa, niiden puuttuminen kertoo vain niiden puuttumisesta, ei mistään muusta.

Jo pelkästään näihin päätelmiin päätyvä Heikkilän parikymmensivuinen metodologinen pohdinta tekee tästä kirjasta lukemisen arvoisen, niin paljon merkittäviä hermeneuttisia huomioita se sisältää paitsi Lalli ja Henrik -tutkimuksen myös kaiken muun historiallisen tutkimuksen suhteen.

Asiasisältönsä osalta teos on varsin kattava monitieteinen esitys, joskin aika ajoin maallikkolukijalle epäilemättä vaikeasti seurattava, koska kieleen ja sen ylisukupolviseen kehittymiseen pohjaavat päättelyketjut ovat usein varsin monimutkaisia. Ehkä ihan kaikkia näitä päättelyketjuja ei olisi kannattanut kirjoittaa auki, mutta ainakin on lukijalle tätä kautta tarjottu yllin kyllin todistetta.

Tutkimustulokseksi päätyy olettama, että kaiken todennäköisyyden mukaan Lalli oli todellakin olemassa ja hän oli köyliöläisen Karhialan kylän Lallin talon isäntä. Piispa Henrikiä sen sijaan ei ollut olemassa tällä nimellä, vaan Pyhän Eerikin ja Henrikin legendojen uudemmissa versioissa esiintyvä mies oli todennäköisesti saksalainen lähetyssaarnaaja ja munkki Heinrich.

Heinrichin tiedetään vaikuttaneen Lounais-Suomessa ja Ala-Satakunnassa 1130-luvulla. Suullisessa perimätiedossa hänen nimensä vääntyi muotoon Heinäräkki tai Heinrikki. Tämän miehen Lalli surmasi Köyliönjärven jäällä joskus 1130-luvun alkupuolella.

Piispa Henrikin legenda sen sijaan on osin keksittyä tarinaa ja pyhimyskultin tietoista luomista 1250–1280-luvuilta. Siinä ovat sekoittuneet oikeasti olemassa ollut, todennäköisesti englantilaissyntyinen Ruotsin kuningas Erik Pyhä eli Erik Jedvardsson (alkuperäislähteissä myös Henricus) ja myyttinen Köyliössä surmattu piispahahmo, joka siis oikeasti viittaa saksalaiseen munkkiin Heinrichiin.

Pyhimyskultissa mainittua erillistä Uppsalan piispa Henrikiä ei olisi ollut olemassa, vaan tällä nimellä tunnettu ihminen oli itse asiassa kuningas Erik itse. Kirkkopoliittisista syistä Erik jaettiin pyhimyskultissa kahdeksi eri persoonaksi.

Uusi tieto tieteessä tulee vanhojen, kovin heiveröisesti pohjanneiden olettamuksien kyseenalaistamisen kautta. Kun lähdepohjaa laajennetaan, kuten tässä tutkimuksessa, saadaan aikaiseksi uusia, entistä paremmin perusteltuja olettamuksia, jotka oikeasti lisäävät tietämystä ja vievät tiedettä eteenpäin.

Mikko K. Heikkilän kirja varteenotettava lisä paitsi Henrikin ja Lallin problematiikkaa myös monia muita Suomen varhaishistorian teemoja käsittelevään tutkimuskorpukseen.

•

Lue myös:

Hauskaa murteista – ynnä muutakin

Myöhäiskeskiajan pyhimysuskoa – Aineistot "tutkijan aarreaitta"

Ruotsalaisten rähmäinen revanssi – Teemu Keskisarjan persoonallinen teos hattujen sodasta