Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä -kirjan kirjoittajista Sari Katajala-Peltomaa ja Jenni Kuuliala ovat yliopistotutkijoita Tampereen yliopiston Kokemuksen historian huippuyksikössä. Marika Räsänen on kulttuurihistorian yliopisto-opettaja Turun yliopistossa ja yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. He ovat kirjoittaneet kirjan kokonaan yhteistyönä, eikä siinä ole eroteltu sitä, minkä osan kukakin on kirjoittanut.

Keskiaikaisessa maailmankuvassa ihmeitä pidettiin yleisesti mahdollisina. Ihmeessä oli kyseessä luonnonlait ja -voimat ylittävästä asiasta, joka oli pohjimmiltaan Jumalan armon osoitus. Yleensä ihme kuitenkin yhdistettiin johonkin tiettyyn pyhimykseen, joka ymmärrettiin auttaneen kiperässä paikassa.

Paavi saattoi julistaa pyhimykseksi eli kanonisoida esimerkillisen kristityn, jonka tiedettiin tehneen ihmeitä. Ennen kanonisointia tehtiin väitettyjen ihmeitten tarkka tutkinta ja kirjaaminen. Pyhimyskandidaatilla piti jo olla kansan parissa pyhimyksen maine, ennen kuin prosessiin edes ryhdyttiin.

Kirjan aineisto koostuu läntisen Euroopan kanonisaatioprosessien pöytäkirjoista ja ihmekertomuskokoelmista. Kirjoittajat nimittävät pöytäkirjoja tutkijan aarreaitaksi.

Runsas materiaali kattaa keskiajan Länsi-Euroopan, ja kanonisaatiota koskevien säännösten vuoksi aineisto on pitkälti vertailukelpoista. Tiedetään, minkälaisia ihmeitä tutkittiin, millaisia seikkoja painotettiin ja mitä todistajanlausuntoihin kirjattiin.

Kirjoittajat toteavat tarkastelevansa uskonnon julkisia puolia, mutta he eivät halua vähätellä uskonnon hengellistä merkitystä. He eivät myöskään halua nähdä tutkimiaan ilmiöitä sivistymättömyyden, harhaoppisuuden tai taikauskon ilmentyminä.

Kirjoittajat haluavat tarjota lukijoille pääsyn keskiaikaisten ihmekertomusten rikkauteen ja värikkyyteen. Samalla avautuu kuva keskiajan eletystä uskosta sosiaalisena prosessina, johon kuuluivat perhe-elämä, sukupuoli, sairaus ja paraneminen.

Verta vuotava kuva jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäisessä osiossa käsitellyt ihmeet ovat varsin tavanomaisia arjen ilmiöitä, joissa saatiin pyhimykseltä apua. Toinen osio kuvaa erityisen ”ihmeellisiä” ihmeitä, ja kolmessa osassa ihmeet sisältävät luvun nimen mukaisesti jonkin erikoisen piirteen.

Kirjan ensimmäisen osan ihmeet ovat todellakin nykyihmisen näkökulmasta aika arkisia. Ainakin itse olen aikaisemmin kuvitellut, että pyhimyksiltä haettiin apua lähinnä vakavissa sairauksissa ja muissa hengenlähtöä uhkaavissa tilanteissa. Nyt käykin ilmi, että pyhimyksiltä pyydettiin ja saatiin apua mitä moninaisemmissa ongelmissa. Pyhimys auttoi tulvan noustessa kellariin, vatsavaivoissa ja aviomiehen mustasukkaisuudessa.

Joskus ihmeet ovat todella uskomattomia. Pyhän Birgitan tyttäreen, Katariina Vadstenalaiseen (1332–81) liittyvässä ihmeessä pieni poika oli pudonnut virtaan. Lapsi löytyi elävänä myllyn tukitolpalta kolme päivän kuluttua. Hän oli vahingoittumaton ja oppinut puhumaan. Hän kertoi valkopukuisen naisen suojelleen häntä virran voimalta. Nainen oli sanonut olevansa Katariina Vadstenalainen.

Muita varsin ihmeellisiä tapahtumia olivat uuden kielen kasvaminen kielettömälle ja raajarikon syntymästä saakka vääntyneiden luiden suoristuminen. Tuomas Akvinolaisen (1225–74) kerrottiin tehneet monia eläimiin liittyviä ihmeitä, kuten herättäneen henkiin erään aseenkantajan hevosen ja jopa erään myllärin jo mädäntyneen aasin.

Kirjan viimeisessä osiossa kerrotaan myös kirjan otsikossa mainittu verta vuotavan kuvan tarina. Charles de Blois (1319–64) oli Bretagnen herttua, joka kaatui satavuotisessa sodassa. Uusi herttua maalautti kirkossa olleen de Bloisin kuvan peittoon valkoisella maalilla. Maalauksesta alkoi kuitenkin kirkkokansan läsnä ollessa valua punaista nestettä, joka tulkittiin vereksi.

Kuten muidenkin ihmeiden kohdalla, kirjoittajat tarkastelevat huolellisesti de Bloisin kuvaan liittyvän ihmetapahtuman taustoja ja yhteyksiä Raamatun tapahtumiin sekä muihin tunnettuihin ihmeisiin. He kommentoivat myös tapahtumien seurauksia.

Kanonisaatioprosessissa tutkijoiden tehtävänä oli selvittää, oliko ihme tapahtunut vai ei ja oliko sen aikaansaanut mahdollinen pyhimys. Kirjatun ihmeen tuli olla julkisesti tunnettu, ja tapahtumille tuli olla todistajia.

Varakas ja hyvämaineinen todistaja oli luotettava. Asiaa paransi myös, jos todistaja oli koulutettu lääketieteen tai juridiikan asiantuntija. Tärkeää oli pystyä muotoilemaan tapahtumat sanallisesti ihmeeseen sopivaan muotoon.

Tutkintojen pöytäkirjoihin kirjatut ihmeet kertovat monipuolisesti keskiajan ihmisten elämästä ja erityisesti uskosta pyhimysten apuun. Pyhimyksen hyväntahtoiseksi avuksi tulkittiin yhtä hyvin turvonneen kiveksen parantaminen ja syylien hävittäminen kuin kuolleista herättäminenkin.

Kirjan lopun epilogissa kerrotaan kanonisaatioprosessin etenemisestä virallisten kuulustelujen jälkeen sekä lyhyesti nykypäivän pyhimystilanteesta. Kirjassa on hyödyllinen hakemisto ja Euroopan kartta, johon on merkitty kirjassa mainittuja paikkoja.

Sanallisesti kuvattuja ihmeitä täydentävät kuvitus ja tiiviit pyhimyselämäkerrat, jotka valottavat sekä pyhimysten elämänvaiheita että kunkin pyhimyksen kanonisaatioprosessin kulkua. Kaikista ei loppujen lopuksi pyhimystä tullut.

On helppo uskoa, että Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä viehättää ja huvittaa historiantutkijoiden lisäksi lähes ketä tahansa keskiajan elämästä kiinnostunutta.