Arvioitu lukuaika: 7 minuuttia

Suomen kielen nauhoitearkiston pitkäaikainen amanuenssi ja paljon kielistä kirjoittanut Erkki Lyytikäinen on julkaissut kokoelman kirjoituksia suomen kielestä (vähän muistakin) ja eritoten murteista. Vuosien ajan Helsingin Sanomiin murre- ja kielipohdintoja laatineen Lyytikäisen teoksia on hauska lukea, vaikka väliin tulee aihetta huomautuksiin.

Kirjassa on neljä osiota. Ensimmäisestä osiosta otan esiin pakinan Ministeri ei sano mä. Siinä Lyytikäinen muka ihmettelee, miksi nauhalle haastatellun ministerin sihteeri vaati poistamaan julkaistavasta haastattelusta mä-sanat, vaikka ministeri oli juuri niitä käyttänyt. Tekijä on pohtivinaan mahdollisuutta, että ”ministeri häpesi puhekielisyyttään” – ikään kuin juuri siitä ei olisi ollut kyse. Mutta näin hän saa aiheen käsitellä kirja- ja puhekielen suhdetta.

Seuraava kirjoitus Kekkosen geminaatat kertoo, kuinka Urho Kekkonen eri yhteyksissä joko käytti tai jätti käyttämättä itämurteisia geminaattoja (tullee ’tulee’, ruppee; toisaalta etennee, rauhhaa). Ensin mainittuja niin sanottuja yleisgeminaattoja hän laski suustaan halutessaan esiintyä kansanmiehenä, jälkimmäisiä niin sanottuja erikoisgeminaattoja, joita moni ei omasta puheestaan edes huomaa – ehkei Kekkonenkaan – häneltä kuuli julkisissakin puheissa, kuten uutenavuotena.

Pitkä kirjoitus Murre marssilla käsittelee tuttua ja monelle tärkeää teosta Tuntematon sotilas. Väinö Linnan käsikirjoitus poikkesi kovasti lopullisesta laitoksesta; alkuperäinen (tai jokin sen muoto) ilmestyi vuonna 2000 nimellä Sotaromaani. Pitemmittä puheitta sanon, että Linna ei tarkoittanut teostaan murrekirjaksi, mutta sen kieltä huoltaneet asiantuntijat, kuten professori Veikko Ruoppila, tekivät siitä sellaisen. Nyt on saatavilla kumpikin versio.

Hiukan ihmettelen lyhyttä juttua Työn sankari. Sen aiheena ovat amerikansuomalaisen miehen kieliongelmat työmaalla, mutta miten ne murteisiin liittyvät? Kysehän on siitä, ettei Atlantin taakse lähtenyt työmies osannut englantia.

Otsikko Suomen ensimmäinen murrekirjailija ei tarkoita vähempää kuin Mikael Agricolaa, sillä hän joutui kirjakieltä luodessaan poimimaan ilmauksia eri murteista. Hän ei kirjoittanut suomea ensimmäisenä eikä niin väittänytkään, mutta hän kehitti suomen sellaiseksi, mikä siitä vuosisadoiksi tuli ja mistä muut jatkoivat. Tässä työssä hän haali suomen eri murteista paljon nykyaikaan pysynyttä.

Toiseen osastoon Sinkut ja kinkut kuuluu lähinnä lyhyitä pakinoita eri sanoista; pari ensimmäistä ovat Sydän räytyy ja Kekri. Verbi räytyä on alkuaan tarkoittanut ’sulamista’, lumen tai muun, mutta iskelmän vaikutuksesta sen on mielletty liittyvän sanaan riutua, ja niin sitä on menty. Kekri tuli minua vastaan alakoulun lukukirjassa, mutta ei asia siitä juuri seljennyt – joten Lyytikäisen toiveista huolimatta se, joka ei itse ole tätä juhlaa viettänyt, ei saa sanastakaan paljon irti.

Monia varmaan yllättää, että sinkku on suomessa vanha sana ja on tarkoittanut eri tahoilla ’kinkkua’. Minua ei yllätä, sillä isäni muisteli usein huvittuneena vanhaa joulukertomusta: ”Rikas mies söi liiaksi lihavata sinkkua.” Lisäksi – harva muistaa! – 1970-luvulla sinkku ei vielä tarkoittanut ’yksineläjää’ vaan vain ’singlelevyä’ – näin lienee silloin ollut englanninkin kielessä.

Kirjan toisessa osiossa on outo kirjoitus Raketit, jossa tekijä väittää ”murresanan” melkein aiheuttaneen ”kansainvälisen selkkauksen”. Kotkan satamaan saapunut ja Venäjälle matkalla ollut alus kuljetti ilotulitusraketteja, jotka tullimies tulkitsi englanninkielisestä rahtikirjasta ”ohjuksiksi”. Ymmärrän tullimiehen ongelman, mutta mikä ”murresana” raketti muka on? Onhan yleiskielessä iät ja ajat tunnettu sekä ilotulitus- että avaruusraketit – jälkimmäiset tieteistarinoista jo paljon ennen kuin ihmiset oikeasti lensivät avaruuteen.

Kirjan tärkeitä kirjoituksia on Panokauhu, mutta en käsittele sitä tässä, koska aion kirjoittaa aiheesta itse. Ilmiö on kyllä uskomaton: satoja vuosia kaikki suomen puhujat härskeistä häveliäisiin käyttivät sanaa panna vailla huolta sukupuolisesta sivumerkityksestä, mutta viime vuosikymmeninä sana on suomessa lähes hävinnyt kaikista muista merkityksistä. Vielä 1980-luvulla myyjät kysyivät kaupoissa: ”Pannaanko pakettiin?” Milloin kuulitte viimeksi?

Kirjan kolmannen osion pakinat käsittelevät muun muassa loppukahdennusta eli rajageminaatiota (menep pois), 2. tavun i-diftongia tai sen puutetta (aloittaa vai alottaa, pelottaa vai peloittaa) ja vieraiden kovasti väärin viljelemää peräpohjalaista h:ta, jota he tunkevat vaikka mihin – murteessa ei sanota ”jänkhällä”, vaikka kyllä jänkhään.

Savolaisen liudennuksen eli ”muljauksen” näytteenä tekijällä on laulu Kallavesj. Tila ei salli tässä enempää, mutta kiitän Lyytikäistä valistuksesta: sanat ovat Aaro Jalkasen, mutta minä olin tarkistamatta luullut vuosikymmenet niiden olevan kenenkäs muun kuin Kalle Väänäsen.

Voimakkaan vastalauseeni panen kirjoitukseen Suomen kansa harjoittelee. Lyytikäisen mukaan ”suomen kielessä ei ole aitoa klusiilien soinnillisuusoppositiota, aitoa eroa b:n ja p:n tai g:n ja k:n ääntämysten välillä” (lähteenä foneetikko Kari Suomen tutkimukset). Kaksi sivua myöhemmin hän jatkaa: ”Me siis kaikki puheen tasolla lisäämme taikinaan sata krammaa markariinia.” (kursivointi Lyytikäisen.) Ja samalla sivulla vielä jyrkemmin: ”Me teeskentelemme, että nuo äänteet todella ovat pelissä mukana, ja olemme ääntävinämme ne vierassanoissa. Ehkä jotkut kuvittelevat tosissaankin tuottavansa aidot b- ja g-äänteet.”

Poikana en kuvitellut ääntäväni bussi ja gramma ja taatusti kuulin, kun jotkut – eivät kaikki! – sanoivat ”mennääm pussilla” ja ”sata krammaa”. Se ärsytti ja pani ihmettelemään, ovatko nuo tyhmiä, kun eivät tuota osaa. Tämä ei ollut oikein, mutta niin silloin kuulin ja tunsin. Se ei ollut vanhempieni syytä, olin ikävä kyllä omaksunut tuon itse. Enää en näin ajattele – mutta älkää tulko väittämään, että ”kukaan” suomalainen ei äännä b:tä ja g:tä vaan vain luulee niin.

Kirjan viimeinen osio käsittelee enimmäkseen Lyytikäisen omia tutkijanvaiheita. Antoisimpia kirjan artikkeleita on Vieras mies tuli taloon, jossa tekijä kertoo tulleensa vuonna 1969 Enonkoskella maalaistaloon varsinaisesti haastatellakseen talon isoäitiä, mutta alkaneensa sitten puhuttaa 6-vuotiasta Pasia, jolta saikin kuulla oivallista murretta. Näin alkoi tähän päivään asti kestänyt murrehanke, jonka toiset ovat myöhemmin ottaneet hoitaakseen.

”Työtoverini Jaakko Yli-Paavola oli vuonna 1981 opiskelijaryhmän mukana Kesälahdella ja päätti hänkin käydä Pasin kotipitäjässä tervehtimässä nuorta kielenopasta.” Tämän muistan itse: olin mukana tuolla murreretkellä, ja Yli-Paavola käväisi Enonkoskella Pasia nauhoittamassa. Palattuaan hän kertoi hankkeesta ja soittikin pätkän silloin 19-vuotiaan Pasin puhetta. Nuori murteenpuhuja teki minuun vaikutuksen: ”Vielä niitä honkia humisee tuolla Suomen salomailla.”

Neljäkymmentä vuotta ja Lyytikäisen kertomaa viisaampana joudun toteamaan, että Suomen kirjailijoista ei oikeaan osunut Teuvo Pakkala vaan Hannu Salama: ”Se tavallinen tarina.” Mitä leimallisempia murrepiirteet, mitä omintakeisempia sananvalinnat, sitä varmemmin ne ovat Pasin puheesta väistyneet. Ja aikuinen, nyt jo lähes eläkeikäinen Pasi sentään jäi viljelemään sukutilaa; miten paljon yleiskielisempää hänen puheensa olisikaan, jos hän olisi työiäkseen muuttanut vain Savonlinnaankin, saati Helsinkiin.

Viimeisen artikkelin Erkki ratkaisee otsikko on saatu tv-sarjasta Fitz ratkaisee. Tekijä kutsuttiin poliisin avuksi kai uransa vakavimpaan tutkimukseen: selvittämään pienellä paikkakunnalla tehtyä pankkiryöstöä ryöstäjien puheen piirteiden nojalla. Hän kuvailee oivallisesti forensista eli rikostutkinnallista kielentutkimusta – vaikkei termiä itse käytäkään. Hän sai selville, että murteen perusteella ryöstäjät olivat olleet paikka- tai ainakin lähikuntalaisia, kuten kävikin ilmi, kun heidät saatiin kiinni. Lyytikäinen ei suurentele omaa osuuttaan tapauksen selviämisessä.

Vaikka juttu muuten on hyvä, on taas esitettävä painokas huomautus hänen väittämäänsä: ”Oma puhe ja oman paikkakunnan kieli ei koskaan ole murretta” – siis puhujien itsensä mielestä. Näinhän ei asia ole. Lukuisat ihmiset ovat mieltäneet puhuvansa kotiseutunsa murretta – ennen ikävän usein häpeillen, nyttemmin jopa ylpeinä identiteetistään.

Lauluntekijä Veikko Lavi, joka on kotoisin Kymenlaaksosta, kuten Lyytikäinenkin, sanoi haastattelussa: ”Min en puhu muuta ku Haminan murretta, min en osaa mitään kieltä.” Lavi oli huumorimiehiä, mutta olen törmännyt samaan ihan vakavanakin käsityksenä vanhempien ihmisten parissa – he olivat sillä häpeilevällä kannalla.

Ei siinä kaikki: murretta kirjoitettaessa monilla on vahvat mielipiteet oman murteen piirteistä. Itse raumalainen kirjailija ja professori Hj. Nortamo sai raumalaisilta tällaista palautetta: ”Em me sano taas, me sano jälles” – ja paljon muuta. Ei kai pitäisi käydä kiinni hyvän jutun yhteen ”löysään sanaan” (Jukolan Juhani), mutta Lyytikäiseltä on vauhdissa päässyt löysiä sanoja ennenkin.

Mutta kuten väitöksen opponentti, vastaväitteistä huolimatta esitän lopuksi mielihyvin kirjaa hyväksyttäväksi ja suosittelen luettavaksi.