Salaliittoteoreetikot esitetään julkisessa keskustelussa usein jonkinlaisina höyrypäinä, ja heidän harjoittamansa ”oma tutkimus” tavataan laittaa ironisesti lainausmerkkeihin. Harva ”salaliittoteoreetikko” tunnistaa tästä kuitenkaan itseään, sillä luonnehdinta on ulkopuolisten tekemä, epätarkka ja leimaava. Salaliittoteoreetikoiden sijasta olisi ehkä paikallaan puhua tiedeinstituution ulkopuolella tapahtuvasta totuudenetsinnästä.

Niin sanottuja ”salaliittoteoreetikkoja” on moneen lähtöön, eivätkä he eroa kovin merkittävästi ”tavallisista ihmisistä” (Wood ja Douglas 2019). Joka tapauksessa heidän joukostaan erottuu mielenkiintoinen alaryhmä, joka kantaa huolta tieteen rappeutumisesta ja korruptoituneisuudesta. Näistä vakavahenkisistä totuudenetsijöistä kertovat esimerkiksi toimittaja Noora Mattilan Heränneet-tietokirja ja Jaron Harambamin etnografinen tutkimus (Mattila 2022; Harambam 2020).

Sikäli kun ”salaliittoteoreetikot” ovat tieteenvastaisia, he eivät niinkään epäile tiedettä vaan tutkijoita (Pasek 2019). Esimerkiksi Rupert Sheldrake on kirjoittanut teoksen The Science Delusion, jota on pidetty ”salaliittoteoreetikoiden” tiedekritiikin Raamattuna (Sheldrake 2012). Sheldrake luonnehtii itse puheenvuoroaan tieteen puolustukseksi. Tällaiset ”salaliittoteoreetikot” pitävät siis itseään tieteellisempinä kuin tiede itse. ”Oman tutkimuksen” harjoittamisessa on ylimielisyyden aromi, sillä sen harjoittajat katsovat sen kertovan heidän itsenäisestä ajattelustaan ja olevan lammasmaisen laumasieluisuuden vastakohta.

Tieteen itsensä korjaavuus nojaa tiedeinstituution sosiaalisiin ulottuvuuksiin, kuten vertaisarviointiin, tiedejulkaisuissa esitettyyn kritiikkiin, tieteellisten kongressien keskusteluihin ja vapaamuotoiseen yhteydenpitoon. Näin tieteen ulkopuolelle asemoituminen on tiedonmuodostuksen luotettavuuden kannalta kohtalokasta: näkemykset eivät tavoita niitä, jotka tutkivat aihepiirejä ammatikseen.

Vaikka omaa polkua kulkevat totuuden etsijät ovat tietyssä mielessä tieteenvastaisia, tieteen historiasta on helppo löytää esikuvia heidän eetokselleen.

Ilmeinen esikuva tällaiselle totuudenetsinnälle on esimerkiksi Sigmund Freudin (1856–1939) psykoanalyysi itseanalyyseineen ja unien tulkintoineen. Freud sopii myös henkilönä hyvin omia polkuja kulkevan tutkijan esikuvaksi, sillä hän joutui taistelemaan vuosikymmeniä puritaanisen kulttuurin ja ennakkoluuloisen tiedeyhteisön lammaslaumoja vastaan.

Myös Charles Darwinin (1809–1882) tutkijanote herättää salaliittohenkisessä ajattelijassa lämpimiä tunteita, sillä Darwin loi oman teoriansa liittämällä yhteen erillisiltä ja merkityksettömiltä vaikuttaneita yksityiskohtia. Isaac Newton (1643–1727) puolestaan oli kiinnostunut alkemiasta, ja Albert Einsteinin (1879–1955) suppean suhteellisuusteorian voi sanoa olevan ”oman tutkimuksen” tulos. Sitä kehittäessään Einstein nimittäin työskenteli patenttitoimiston virkailijana ilman yhteyksiä akateemiseen maailmaan.

Tällaiset tiedeikonit tarjoavat ”salaliittoteoreetikolle” selvästikin samastumispintaa. Psykologinen näkökulma avaisi varmasti muitakin yhteyksiä tieteessä ja sen ulkopuolella tapahtuvan totuuden etsimisen välille.

Tutkimisen psykologia lankeaa ilmiselvästi tieteen psykologian kenttään. Tieteen psykologia on kuitenkin heiveröinen ja kituva tutkimustraditio. Ensimmäinen tieteen psykologian kongressi pidettiin niinkin myöhään kuin vuonna 2006, ja vuonna 2008 perustettu tiedelehti Journal of Psychology of Science and Technology jouduttiin lakkauttamaan jo seuraavana vuonna.

Kun Google Scholar -palvelussa tekee haun vuonna 2021, tieteen psykologiaa (psychology of science) hakemalla löytyy vain 404 julkaisua. Tieteen filosofiaa (philosophy of science) hakemalla löytyy sen sijaan 24 300 julkaisua ja tieteen historiaa (history of science) hakemalla 21 000 julkaisua. Tieteen sosiologiaakin (sociology of science) hakemalla löytyy 4 310 julkaisua.

Tieteen psykologia on tieteen sisällä epäkiinnostava ja marginaalinen tutkimuskenttä – tiedettä ei näytä kiinnostavan ymmärtää itseään psykologisesti. Tämä on kiusallista etenkin siihen verrattuna, kuinka kiinnostunut tiede on ollut ”salaliittoteoreetikon” psykologiasta (esimerkiksi Brotherton 2015; Uschinski 2019). Taustalla voi olla positivistinen ajatuksenkulku, jonka mukaan tutkijan psykologialla ei lopulta ole merkitystä, koska tiede valjastaa tutkijoiden kateudet, monomaanisuudet ja narsismit palvelemaan tieteen edistystä.

Tieteen psykologian tutkimus on sisällöiltään tai teemoiltaan hyvin kapeaa, sillä se keskittyy käyttäytymiseen ja kognitiivisiin prosesseihin. Ei ole olemassa fenomenologista, psykoanalyyttistä, eksistentialistista tai narratiivista tieteen psykologiaa (katso esimerkiksi Feist 2006; Proctor ja Capaldi 2012; O'Doherty ym. 2019; Carré 2019). Tutkijan subjektiivisuus on rajattu tieteen psykologian ulkopuolelle (Teo 2019), ja tieteen kuva tutkimisen psykologiasta muistuttaa taloustieteen ajatusta kuluttajasta, joka tekee valintoja vain järkiperustein.

Tiedeyhteisössä suhtaudutaan usein pilkallisesti ”salaliittoteoretisointiin”, minkä voi tulkita tieteen eräänlaisena tieto-opillisena eli episteemisenä arroganssina. Thomas Teo löytää sille kaksi taustatekijää. Ensimmäinen nousee uusliberalismin sävyttämästä yliopistomaailmasta. Jatkuva vertailu, arviointi ja kilpailu resursseista ovat totuttanut akateemiset tutkijat (yli)korostamaan oman näkökulmansa painoarvoa. Toinen tekijä on, että tutkijat kokevat perättömien väitteiden järjestelmällisen levittämisen ymmärrettävästi uhkana, ja siksi he puhuvat tieteestä ja tiedonmuodostuksesta aiempaa suoraviivaisemmin. (Teo 2019.)

Tieteen psykologian ohuen perinteen ulkopuolella tunteiden vaikutusta tiedonmuodostukseen on tutkittu tieto-opissa (esimerkiksi Brun, Doğuoğlu ja Kuenzle 2008). Sen piirissä tiedon etsintää motivoiviksi tunteiksi on nimetty uteliaisuus, hämmästys, pelko ja vakuuttuneisuus. Tutkimiseen liittyy tunteiden lisäksi myös voimakkaita mielikuvia, eikä ole mitenkään yliampuvaa puhua lumouksesta, joka liittyy totuuden tutkimiseen ja sen paljastumiseen.

Tieteessä tällaista lumousta tihkuu läpi esimerkiksi kirjoituksista, joissa korostetaan tieteellisten nerojen poikkeuksellista älyä, intuitiota ja luovuutta sekä kuvataan kekseliäitä koejärjestelyjä, joilla luontoäiti on taivuteltu paljastamaan salaisuutensa. Tieteen ulkopuolelta on helppo löytää vielä voimakkaampaa lumoutumista. Sellaista on nähtävissä esimerkiksi teoksessa Totuudenetsijät – Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa, jossa kuvataan niin esoteriasta, kristinuskosta kuin tieteestäkin ammentavaa totuuden etsintää runsaan sadan vuoden takaisessa Suomessa (Kokkinen 2019).

Tieteellisen tiedonmuodostuksen menestykseen suhteutettuna salaliittoteoretisointi, uskonto, mystiikka ja esoteerinen ajattelu ovat varsin suosittuja, mikä selittynee ainakin osin niiden kyvyllä herättää totuuden paljastamisen lumoa. Mutta mikä rooli tällaisilla tunteilla on akateemisessa tutkimuksessa? Jos tutkija ei tunnista itsessään totuuden etsimisen lumousta, onko hän rappeutunut intohimottomaksi tutkimusvirkailijaksi?

Tieteen ja ”salaliittoteoretisoinnin” suhde on paradoksaalinen. Niillä on jaettuja esikuvia ja joitakin tiedonmuodostuksellisia ihanteita, kuten itsenäinen ajattelu, mutta ne suhtautuvat voimakkaan epäluuloisesti toisiinsa. Jännitteen keskiössä on tieteen romantisoitu julkisuuskuva.

Tieteen julkisessa kuvassa keskeisellä paikalla on järkähtämättömän looginen tutkija, joka paljastaa luonnon salaisuuksia välittämättä vastalauseista, joita hänen ympärillään olevat keskinkertaisuudet esittävät. Kuten edellä todettiin, tämä sherlockholmesmainen kuva tieteestä istuu hyvin ”salaliittoteoreetikoiden” viljelemään käsitykseen omasta tutkimuksestaan.

Itsepintaisesti kysellyt Sokrates, uuninpankolla makoillut René Descartes (1596–1650) ja omenan päähänsä saanut Newton ovat kuitenkin huonoja esimerkkejä tieteellisestä tutkimuksesta. Ensinnä heidän aikanaan tiedettä ja yliopistoinstituutiota ei ollut olemassakaan ainakaan samanlaisena kuin nykyään. Toiseksi tutkimus oli heidän aikanaan varakkaiden neropatti-miesten sooloprojekteja, kun nykyään se on apurahoilla kitkuttelevien tutkimustyöläisten puurtamista.

Tiederomantiikassa tutkijan päättäväinen pitäytyminen omissa käsityksissään näyttäytyy vahvuutena, vaikka tosiasiassa se on useimmiten este tutkimuksen edistymiselle: sadattuhannet tutkija, joista emme ole koskaan kuulleet, ovat itsepintaisesti pitäneet kiinni lempiajatuksistaan ajautuen sen myötä tieteen marginaaliin ja turhautumiseen. Itsepäisyyden sijaan tutkijan on pikemminkin tärkeä kyetä vastaanottamaan kritiikkiä, muokkaamaan joustavasti ajatuksiaan ja luopumaan päähänpinttymistään.

Tieteen tiedonmuodostuksen luotettavuus nojaa vuosien ja vuosikymmenten aikana kerääntyvään näyttöön: eri tutkimusryhmät testaavat käsityksiä yhä uudelleen hieman eri näkökulmista. Tämän myllytyksen kestäviä hypoteeseja kutsutaan tiedoksi.

Tiedotusvälineiden tapa uutisoida yksittäisiä, jopa julkaisemattomia tutkimustuloksia vääristää tieteellisen tiedonmuodostuksen luonnetta. Todellisuudessa useimmat ensikertaa tehtävät löydökset ovat jonkinlaisia virheitä, eikä niitä kyetä myöhemmin todentamaan. Toisaalta julkisuudessa korostuvat liiaksi uudet käsitykset niiden todentamisen ja vääräksi osoittamisen eli falsifioinnin sijaan.

Uuden idean keksiminen voi tapahtua periaatteessa miten tahansa. Usein onkin kerrottu tarinoita siitä, kuinka omenan putoaminen päähän, kylpyyn meneminen tai näytteen saastuminen laboratoriossa ovat johtaneet tieteellisiin läpimurtoihin, kuten painovoiman, Arkhimedeen lain tai penisilliinin keksimiseen.

Tieteessä idean oikeaksi todistaminen kuitenkin on vuosien epäseksikkään prosessin tulos, josta on vaikea luoda vastustamattomia klikkiotsikkoja. Kerran saatujen tutkimuslöydöksien toistaminen on olennaista mutta kansalaisille usein pitkästyttävää.

”Salaliittoteoreetikkoa” tieteen romantisoitu julkisuus motivoi jatkamaan ”omaa tutkimustaan”. Hän voi ajatella tekevänsä tutkimusta siinä missä valtavirran yliopistotutkijatkin mutta kuin vapaana dogmien, korruption ja tiedepaavien kuristavasta otteesta.

Tieteen on salaliittoteoretisoinnin kohdalla siis syytä katsoa peiliin: ilmiö nojaa idealisoivaan ja akateemisia tutkijoita imartelevaan tiederomantiikkaan, jonka tiedeyhteisö on vähintäänkin sallinut jatkua mediassa. Tiederomantiikka on polttoainetta tieteen ulkopuolelle asemoituville itsenäisille tutkijoille, mutta se vetoaa ylipäätään kansalaisiin. Tämä asettaa haasteita ja eettisiä jännitteitä tiedeviestinnälle.

Tieteen tiedonmuodostuksen luotettavuus perustuu hajautuneessa tutkijaverkostossa tapahtuviin prosesseihin, jotka ovat hitaita ja yksitoikkoisia. Tiedeviestinnän sisältönä tämä on kuitenkin hädin tuskin kiinnostavampaa kuin maalin kuivumisen seuraaminen.

Tiedeviestintä ei voi ryhtyä tylsän realistiseksi, eikä ihmisiä tietysti voi estää lukemasta eri lähteistä kiehtovaa tieteestä ammentavaa viihdettä. Huomattavan laskelmoidussa tiedeviestinnässä taas olisi manipuloiva, salaliittomainen sävy.

Joka tapauksessa tiedeyhteisö voi ymmärtää paremmin omaa psykologiaansa ja suhtautua entistä kriittisemmin romantisoituun tieteeseen. Näin se voi parantaa omaa valmiuttaan kohdata tieteen ulkopuolelle asemoituvia totuudenetsijöitä. Tältä pohjalta päästäisiin luultavasti paremmin keskustelemaan itse ydinkysymyksestä – siitä, mikä on luotettavaa tiedonmuodostusta ja mikä ei.

Paremmalla keskusteluvalmiudella voi olla merkittäviä seurauksia, kun tulevissa koronapandemian kaltaisissa kriisitilanteissa viestitään päätösten tutkimusperustasta.

•

Lue myös:

Himphamppua median myötävaikutuksella

Tieteen auktoriteetti ja tiedeskeptisyys

Tutkimusmatka salaliittoyhteisöön tai ainakin lähelle sitä – Tietokirja huomioi sekä ihmiset että tutkimuksen