Aaro Hellaakoski (1893–1952) oli kahden kulttuurin kulkija, jonka maine Suomen runouden kaanonissa on rikkumaton, mutta tiedemiehenäkin, maantieteen dosenttina, hän oli pätevä, vaikka ei saanutkaan tutkimuksistaan ansaitsemaansa tunnustusta.

Hellaakosken elämäntyö on jaettavissa luontevasti kahtia. Alkukausi huipentuu vuonna 1928 runoilijana Jääpeiliin ja tiedemiehenä väitöskirjaan. Alkukauteen keskittyvän Nuoren Aaron markkinointihaastattelussa 88-vuotias Pekka Tarkka luovutti toisen osan teon nuoremmilleen, mutta toisaalla kerrotaan hänen jo työstävän jatko-osaa. Toivottavasti hän jaksaa jatkaa.

Unto Kupiaisen elämäkerta Aaro Hellaakoski, Ihminen ja runoilija (1953) noudattaa samaa jakoa kuin uusi teos. Vuoteen 1928 päättyvän jakson hän otsikoi Alkukaudeksi ja jälkimmäisen osan Mestarikaudeksi. Kupiainen tunsi Hellaakosken henkilökohtaisesti, ja heillä tuntui olleen harvinainen luottamussuhde. Samalla kun Tarkkaa lukee, on kiinnostavaa kaivaa Kupiainen koipussista ja vertailla vähän.

Kupiainen kääntää heti ensimmäisessä luvussa katseen Hellaakosken vuoden 1952 Sarjojen ’Ikuisuudenmatalaan’ ja lähinnä referoi laajoin lainauksin sarjan sisällön. Kuinka ollakaan, myös Tarkka avaa ’Ikuisuudenmatalalla’, vaikka runo ei teoksen aikarajaukseen kuulukaan.

Esitystavan ero on melkoinen: Kupiainen on ulkokohtainen, Tarkan ote on hallittu, hän menee ikään kuin runon sisään. Tuloksena on kirjan komea avaus, josta hehkuu tämän upean runon hartaan ihailijan kiitollisuus. Tämä ihailun perusvire läpäisee koko teoksen, mikä ei sulje pois kriittistä otetta, onhan hän Pekka Tarkka.

Tarkka on tutkijanakin journalisti, hän hallitsee ne tehokeinot. Sitä paitsi hän on myös kokenut dramaturgi, ja tätä taitoa hän sovelsi usein myös journalismiinsa, ja sekin näkyy Nuoren Aaron kerronnassa. Tuttua on myös satsaus kuvitukseen, se on aivan huippua jälleen.

Tuloksena on lukijaystävällinen kokonaisuus, jota hieman haittaa erikoinen – epämääräinen – lähteiden viittaustapa, minkä on arvatenkin ajateltu edistävän teoksen luettavuutta. En pidä ratkaisua onnistuneena. Tarkempi viiteapparaatti olisi esimerkiksi osoittanut, että Tarkka on myös velkaa Kupiaiselle, jonka bravuuri oli metriikka, hän oli Hellaakosken rytmiikan ja runomittojen finessien etevä ymmärtäjä.

Seuraavassa keskityn muutamiin nuoren Hellaakosken avainaiheisiin ja -vaiheisiin ja pohdin ja arvioin Tarkan niistä esittämiä tietoja ja tulkintoja.

Hellaakosken esikoiskokoelma Runoja ilmestyi vuonna 1916. Sen ristiriitainen vastaanotto johtui paljolti sen epätasaisesta sisällöstä, johon oli sekoittuneena joidenkin helmien ohella ajan käsityksen mukaan huonoa makua osoittavia rahvaanomaisia ”rallatuksia”. Tarkka osoittaa, mistä Hellaakoski oli saanut niihin välittömät vaikutteensa: oululaisen kirjakauppiaan Joh. K. Lindstedtin Laululipas-valikoimasta.

Esikoiskokoelman valintoja sääteli myös Hellaakosken synnynnäinen härnäämisen tarve. Kyseessähän oli korvapuusti yleiselle maulle à la Majakovski. Rekilaulujen vakavasti otettavaksi vastapainoksi tämä on luettavissa myös kokoelman hienoimmasta runosta ’Conceptio artis’. Se on taiteellisena ohjelmajulistuksena täysosuma, ja sitä Hellaakoski noudatti uskollisesti viimeiseen asti: minun runottareni on alaston vailla hepeniä, toisin sanoen ilman ajalle tyypillisiä symbolistien ynnä muiden sellaisten onttoja korukiemuroita.

Tarkan ’Conceptio’-analyysin referenssinä on Pygmalion-myytti. Ehkä sitäkin, vaikka vähän kaukaa haettu se on. Runossa puhutellaan runotarta, ei jotain veistosta. ”Sinut tahdon alastonna / helmetönnä, maalitonna / vailla rihkamaa / muitten antamaa.” Pietarin aikalaispiireistä apuun rientävät nyt futuristi-Majakovskin sijasta Anna Ahmatova ja muut akmeisti-ryhmän runon uudistajat. ’Conceptio artisin’ eetos on kuin suoraan akmeistien ohjelmasta. Lisäksi nuori Hellaakoski käsitteli kriitikkona kohteitaan, kuten L. Onervaa ja alamäen Eino Leinoa, aivan samassa hengessä kuin akmeistit kohtelivat maalitaulujaan.

Ajan henki oli puhdistaa runo hetaleista, sanoivat sekä Hellaakoski että akmeistit. Suorista vaikutteista en tiedä, mutta elettiin autonomian aikaa, ja esimerkiksi Venäjän kulttuurielämää kiinteästi seuraavat Kaliman slavistiveljekset Eino ja Jalo olivat V. A. Koskenniemen kautta lähellä Hellaakoskea. Länsi-Euroopassa samaa ajan hengen kapinaa ilmensi esimerkiksi Gertrude Steinin kuulu ”Ruusu on ruusu on ruusu”-hokema. Nämä paradigmaattiselle siirtymälle äänen antaneet – Majakovski, akmeistit, Stein ja muut – murtautuivat kaikki esiin 1910-luvun alkuvuosina.

Näitä etävaikutteita olisi Tarkkakin voinut miettiä, toki ymmärrettävästi hänen näkökulmansa rajoittuu ensisijaisesti niin sanottuun kotimaiseen kirjallisuuteen.

Dante ja hänen ’Helvettinsä’ oli Hellaakosken esikuva jo varhain. Otetaan aasinsillaksi Ahmatovan ’Muusan’ viimeiset säkeet (1924, suomennos Anneli Heliö): ”Ja nyt hän on tullut. Heittäen sivuun hunnun, / hän minua katsoi tutkien. / Häneltä kysyn: ’Sinäkö Dantelle sanelit / sivut Helvetin?’ Hän vastaa: ’Minä.’ ” – Ajan henki ja hengettäret, maailman tila ja ihmisen osa, mikään ei ole sattumaa vaan yhteensattuvaa.

Ansioituneena reseptiotutkijana Tarkka kiinnittää yllättävän vähän huomiota Hellaakosken teosten aikalaisvastaanottoon. Oikeastaan ainoa laajempi katsaus koskee esikoista, ja siinä mielenkiinto kohdistuu erityisesti kokoelman Helsingin Sanomissa tyrmänneen Anna-Maria Tallgrenin motiiveihin, tämä kun oli Hellaakosken aviottomana syntyneen äidin kautta Hellaakosken ”verisukulainen”.

Tarkalle tyypillistä on pysähtyä pohtimaan, olisiko arvosteluun osaltaan vaikuttanut ”lihallisen serkkupuolen” (pitäisikö sanoa neljännesserkku tai serkkuneljännes?) epäsäätyinen tausta, minkä hän ilmaisee epäsuorasti kiertäen: ”On vaikea uskoa, että Anna-Maria Tallgrenin tapainen älykäs nainen olisi tuominnut runoilijan vain siksi, että tämä oli hänen epäsäätyinen sukulaisensa.” No, kaikki me kriitikot tiedämme, että kritiikkeihin kätkeytyy vaihtelevasti myös monia ulkokirjallisia vaikuttimia.

Anna-Maria Tallgren toimi vuosina 1918–1925 valtion kirjallisuuslautakunnan jäsenenä ja sihteerinä ja oli myöntämässä Hellaakoskelle valtionpalkinnon kahtena peräkkäisenä vuonna kokoelmista Me kaksi (1920) ja Elegiasta oodiin (1921). Itsekin samaisen lautakunnan jäsenenä toiminut Tarkka olisi voinut kiinnittää huomiota myös tähän.

On vaikea uskoa, että Anna-Maria Tallgrenin tapainen älykäs nainen olisi palkinnut runoilijan vain siksi, että tämä oli hänen sukulaisensa. Sivumennen sanoen Hellaakoski ja Tallgren päätyivät myöhemmin henkiystäviksi, lopulta nämä olivat toisilleen veli ja sisar, kertoo Tellervo Krogerus Tallgren-tutkimuksessaan (1988).

Tallgrenin vastakritiikkinä pidetään Uudessa Suomettaressa julkaistua Eino Kaliman ymmärtävää kirjoitusta, jollaista Aaro Hellaakoski oli pyytänyt Veikko Antero Koskenniemeltä, joka Tarkan mukaan vuorostaan delegoi sen Kalimalle. Hämmästyttävää on, että niin Tarkalta kuin ennen häntä Kupiaiselta on jäänyt huomaamatta Koskenniemen toimittamassa Ajassa ilmestynyt salaperäisen nimimerkki Ao:n kaikkein myönteisin kritiikki. Jälkipolvien tehtäväksi jää selvittää, viittaako ”Ao” Aaroon vai Anteroon, vai molempiin!

Image

Tarkan työtä on helpottanut se, että V. A. Koskenniemen jälkeläiset ovat luovuttaneet ensin Martti Häikiön käyttöön ja sen jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon Koskenniemen kirjeenvaihdon, joka ei ennen ollut tutkijoiden ulottuvilla. Hellaakosken ja Koskenniemen suhde vaihteli. Heitä yhdisti Oulun tausta. Koskenniemi oli seitsemän vuotta vanhempana eräänlainen isoveli-mentori, joka ymmärsi Hellaakosken lahjakkuutta ja auttoi häntä mutta jonka oli vaikea niellä nuorukaisen kapinamieltä.

Runoilijoitten suhteen lähempi tarkastelu osuu vuosiin 1923–1924, jolloin Hellaakoski kirjoitti kritiikkejä Uuden Suomen Iltalehteen, jossa hän tunsi olonsa vapaammaksi kuin (Valvoja)-Ajassa tai itse Uudessa Suomessa. Kaikkia kolmea kontrolloi Koskenniemi juoksupoikanaan Uuden Suomen arvosteluosastoa pyörittävä Rafael Forsman (Koskimies). Nämä kirjallisuuden portinvartijat olivat välillä ihmeissään, kun itsenäisesti ajatteleva Hellaakoski astui heidän hienostuneen makunsa varpaille. Eikä Hellaakoski sietänyt juttujensa korjailua: ”Älä näytä kuoharin veistä vapaalle miehelle.”

Iso riita puhkesi, kun Hellaakosken Iltalehteen tarkoittama epäkunnioittava arvostelu Sigrid Undsetin Keväästä oli päätynyt vahingossa Uuden Suomen sivuille. Koskenniemi läksytti Forsmania valppauden puutteesta: Hellaakosken kynänjälki arvostelijana oli muutenkin ”sangen paksua mauttomuutta ja tuollaista sakilaista rehentelyä, jota tekisi mieli kurittaa kepin avulla”. Erityisesti Koskennientä sieppasi tapa, jolla Hellaakoski oli luonnehtinut pari Maila Talvion teosta pataluhaksi.

Hellaakoskellekin Koskenniemi lähetti kirjeitä, joissa hän korosti tämän puutteita, tosin eri sävyssä. Tarkan kautta siteeraten: ”Hellaakoskella ei ollut riittävästi kirjallista ja taiteellista kulttuuria, koulutettua makua, humaanista laajakatseisuutta.” Toisaalta Koskenniemi vetosi Hellaakoskeen, että tämä keskittyisi lyriikkaan, missä hänen lahjansa pääsevät oikeuksiinsa.

Samoihin aikoihin Koskenniemi oli siirtynyt professoriksi Turkuun, syrjään pääkaupungin verkostoista. Vaikutusvaltansa turvatakseen hän neuvotteli Uuteen Suomeen sopimuksen johtavasta asemasta lehden kirjallisessa osastossa. Tässä ominaisuudessa VAK ohjeisti Rafael Forsmania: Hän ”ei missään nimessä halunnut kirjoittaa lehteen, jossa seuraavana päivänä joku kirjallinen katupoika saa desavuoida arvosteluni tai syytää hävyttömyyksiä silmilleni”.

Tarkan mukaan tässä vaiheessa miesten välit viilenivät. Näiden intrigien kuvaus on mukava lisä kirjallisuus- ja kritiikkihistoriaamme. Näistä kepposista Hellaakosken selän takana itse kohde oli jotensakin tietämätön, vaikka vaistosi toki tuulen suunnan. Sotien jälkeen miehet olivat sitten toisilleen avoimesti vihamielisiä ja vastakkaisissa leireissä, kuten esimerkiksi Kai Häggmanin WSOY-historiikistä (2003) on luettavissa.

Tarkka sivuuttaa erään merkittävän episodin, joka vaikutti jo varhain – ilmeisesti vuonna 1916 – Hellaakosken ja Koskenniemen väleihin. Jo Kupiainen viittaa tapaukseen, mutta ei mainitse nimiä, ja vieläpä toteaa, että Hellaakoski on kuolinvuoteellaan hävittänyt asiaa koskevan paljastavan kirjoituksensa. Kupiaisen mukaan ”ehdottoman rehellinen” Hellaakoski oli houkuteltu kirjoittamaan murhaavasti erään suuren runoilijan sinänsä heikosta teoksesta. Kyseessä oli Hellaakoskelle viritetty ansa, mitä hän ”ei koskaan anna provosoijalle anteeksi”. (Kupiainen 1953, 134.)

Hellaakoski ei hävittänyt tätä kirjoitusta kuolinvuoteellaan. Se sisältyy hänen postuumiin teokseensa Runon historiaa (1964). Luovuttaessaan käsikirjoituksen pojalleen Eerolle vuonna 1946 isä Aaro oli toivonut, ettei sitä julkaistaisi ”aivan lähiaikoina”.

Hellaakoski kertoi menneensä Ajan toimitukseen sopimaan Leinon Helkavirsien toisen sarjan arvostelusta, mutta Koskenniemi antoikin Helkavirsien sijasta arvosteltavaksi Leinon jonkin flopin, jonka Hellaakoski teilasi maan rakoon, samalla kun Helkavirsien ylistys jäi jonkun muun huoleksi. Näin Hellaakoski tilitti 30 vuotta myöhemmin:

”Koskenniemi puolestaan käytti ihailuani omaksi hyväkseen ja valoi nuorukaisen avoimiin korviin hienoa myrkkyänsä Leinosta ja muista, joita hän kadehti tai pelkäsi. Veikko Antero on luultavasti taitavin kirjallinen juonittelija, mitä meillä on nähty. Esim. kerran hän sai minut kyhäämään ilkeän arvostelun Leinosta ja kirjoitti itse samaan julkaisuun sen artikkelin, Helkavirsien ylistyksen, jota olin hänen luokseen neuvottelemaan tullut. Muita esimerkkejä tulee arvattavasti aikanaan julki hänen yhtä joustavasta diplomatiastaan…”

Hellaakoski taisi muistaa väärin, mutta itse asian ydintä virhe ei muuta. Ilmeisesti Hellaakoski tarkoitti Koskenniemen esseetä Helkavirsien ’Räikkö räähkästä’. Helkavirsiä ei arvostellut 1916 Aikaan Koskenniemi vaan Huugo Jalkanen – Hellaakosken kilpailija niin runon kuin kritiikinkin alueella. Hellaakoski oli muuten arvostellut jo vuonna 1912 oppilaskunnan Kaikuun Jalkasen esikoiskokoelman Kevät ja siteerannut säkeet ”Elämän runoutta / alastoman kauniisiin luonnonsäkeihin / ilman kaavojen juhlapukua”, joista pilkistää ’Conceptio artisin’ aihio.

Tarkka lainaa – lähdettä ilmoittamatta – Huugo Jalkasen sanomaa, että ”Koskenniemen taktiikkaan kirjallisena poliitikkona kuului värvätä aina muut esittämään hänen jyrkintä kritiikkiään ja hyökkäilyään”. Tarkka arvelee, että Hellaakoskea tämä tuskin koski, vaikka Hellaakoski sen myöhemmin tunnusti.

Kriitikkona Hellaakoski oli tuotteliaimmillaan, kun hänellä oli 1920-luvun alussa pesti Karjalan Aamulehden arvostelijana. Tarkka on tietenkin kaivanut ne esiin ja siteeraa herkullisimpia kohtia, joita Hellaakoski sai nyt tuottaa ilman kuoharin veistä. Hänen ”karski henkevyytensä” (Vilho Suomen luonnehdinta) pääsi valloilleen jo ohjelmajulistuksessa. Tarkka siteeraa, millaista oli kirjallisuuskritiikki sata vuotta sitten: se on usein ”mitä julkeimman epärehellisyyden palvelija”, jota ohjaavat ”puoluepyyteet, klikkihenki, kestiystävyys, toveruussuhteet, sänkykamarifilosofia, kostonhimo”.

Luonteeltaan suorasukainen Hellaakoski osasi olla tavattoman kärkevä moitteissaan, ja näyttää kuin ilkeydetkin menisivät vain ”ehdottoman rehellisyyden” piikkiin, kuten Kiannon yhteydessä: ”Häpeä että pitää kantaa samaa titteliä mokoman julkisuuden kerjäläisen kanssa.” Huomiotalouden aikalaisena näitä voi tulkita niinkin, että joka toista haukkuu, se itse on.

Kiinnostavasti Tarkka käy läpi Hellaakosken Leino-suhdetta. 1920-luvun alussa Hellaakoski tuomitsi neljässä kritiikissä kovin sanoin Leinon myöhäistuotannon, mutta lopulta hänen koko tuotantonsa sanojen inflaationa: Leino on ”aina elänyt runoilijana yli varojensa, sysäten sanaa paperille enemmän kuin on sitä omistanut”. (Tähän tuskin tarvittiin enää Koskenniemen yllytystä, kuten 1916.) Tarkan mukaan vain Helkavirsien ensimmäinen sarja sai armon Hellaakosken silmissä.

Esseevalikoima Kuuntelua (1950) tuotti valtionpalkinnon ja sisälsi myös muutaman 1920-luvun esseen. Tarkka referoi Sillanpään Hiltun ja Ragnarin arviota, joka ilmestyi Iltalehdessä 1923. Tällä kertaa Hellaakoski mainitsee venäläiset vaikutteet, nimeltä mainiten Dostojevskin ihmiskuvauksen. Vaikea sanoa, mikä siinä on Dostojevskia, sitäkin enemmän se muistuttaa Nikolai Karamzinin Bednaja Lizaa – pohjimmiltaan siinä toteutuu se tavallinen tarina: viattoman neidon hyväksikäyttöä höystää sääty- ja luokkaeroista johtuva mahdoton suhde. Sillanpää antoi sille oman värityksensä.

Hellaakoskea viisi vuotta vanhemman koulutoverin Juhani Siljon runouden ja henkilön ympärillä vallitsi pitkään hartaasti vaalittu kultti grandioosista tahtoihmisestä, jonka mainetta kirkasti marttyyrikuolema sisällissodassa. Blut und Boden -henkinen Siljo oli kosmopoliittisen Koskenniemen opponentti, joka, jos elää olisi saanut, olisi myöhemmin hyvinkin voinut löytää itsensä samasta leiristä Koskenniemen kanssa.

Myöhempi Anna-Maria Tallgren kanonisoi, osin aivan aiheesta, Hellaakosken Siljon perinnön jatkajaksi. Valkoisten puolella taisteluihin osallistunut Siljo oli haavoittuneena joutunut vangiksi ja virui Tampereella sairaalassa. Samaan aikaan Hellaakoski oli pyrkinyt Helsingistä vanhempiensa Pispalan-kodin kautta valkoisten joukkoihin, mutta juuttunut piileskelemään Tampereelle. Kuvatessaan Hellaakosken ja Siljon vaiheita sisällissodan pyörteissä Tarkka on parhaimmillaan.

Grandioosi on omnipotentti rintamallakin: Lauri Haarlan kertoman mukaan Siljo ei viitsinyt suojautua taistelussa vaan kulki pystyssä vihollisen tulesta välittämättä. Orivedellä punaisten tuli lävisti Siljon reidet. Punaiset siirsivät haavoittuneet Tampereelle Punaisen Ristin sotasairaalaan, missä yöhoitajana oli Hellaakosken sisar Aira. Oulun koulun miehet tapasivat siellä kolme kertaa, ensin salaa, kunnes Hellaakoski pääsi liittymään valkoisiin ja poistui Tampereelta ennen Siljon kuolemaa.

Kuvaus miesten kohtaamisista ja Siljon kuolinkamppailusta on kaikessa koruttomuudessaan monumentaalinen. Siljon jalkaa operoinut vapaaherra Palmén sai kasvoilleen mätäsuihkun. Amputoinnistakaan ei ollut enää apua. Sankarin kuoltua syntyi sankari.

Hellaakoski oli kolmen kaupungin asukas. Lapsuuden perhe muutti vuonna 1912 Oulusta Tampereelle Pispalaan, missä oli myös Aaron tukikohta pitkään. Pispalasta myös Pekka Tarkka on kotoisin. Lopun elämäänsä Hellaakoski vietti Helsingissä.

Tampereen maisemaan liittyy perheelle henkisesti tärkeä ystävyys Kuloveden perheen kanssa. Tämä on niitä Tarkan löytöjä, joista Kupiainen ei tiedä mitään. Taidemaalari Erkki Kulovesi oli Aaron ikätoveri ja läheinen ammattinsakin vuoksi, Aarohan oli monin sitein kiinni kuvataiteen maailmassa.

Merkittävä oli yhteys isoonveljeen Yrjö Kuloveteen, joka toi psykoanalyysin Suomeen. Tällä välityksellä on merkitystä Hellaakosken tuotantoa arvioitaessa. Paradoksaalisesti Hellaakoski oli hyvin tietoinen unen ja piilotajunnan roolista luovan työn katalysaattorina.

Hellaakoski oli poikkeusihminen kahden kulttuurin taitajana, villin-raskas runoilija ja säntillinen tiedemies. Hellaakosken toiseen elämäntyöhön, toimintaan tiedemiehenä, en osaa puuttua, mutta arvostan sitä tapaa, jolla Tarkka – toisin kuin Kupiainen – seuraa Hellaakosken toimia ja kehitystä tieteen puolella, osallistuu hänen kenttätutkimuksiinsa ja havainnollistaa niissä käytettyjä menetelmiä.

Tiedepiireissäkin koleerisen Hellaakosken sappi joskus kiehahti, kuten väitöstilaisuudessa, missä vastaväittäjänä oli vanhan koulukunnan Iivari Leiviskä. Hellaakosken tieteellistä tuotantoa esitellyt Matti Tikkanen arvioi, että hän ”ei saanut tutkimuksistaan aikanaan sitä tunnustusta, jonka hän epäilemättä olisi ansainnut”.

Hellaakoski julkaisi 1920-luvulla neljä kokoelmaa, Me kaksi (1920), Elegiasta oodiin (1921), Maininki ja vaahtopää (1924) sekä Jääpeili (1928). Kaikkiin sisältyy runoja, joissa näkyy mestarin omintakeinen ja jäljittelemätön käsiala. Skaala on laaja: rakkaus ja kuolema, luonto ja kulttuuri. Näidenkin tunnuspiirre on karski henkevyys.

Esikoisesta alkaen uhon ja uhman laulajana tunnetun tekijän parhaita näytteitä ovat ’Lentävä Hollantilainen’ ja ’Haukka’. Niissä ja monissa muissa kuuluu Nietzschen kaiku. Yllättäen Tarkka tuo Nietzschen esiin vain Södergranin ja Diktoniuksen yhteydessä, vaikka Hellaakosken nuori uhma on yhtä Nietzscheä, tunnettuna esimerkkinä ’Haukan’ kliimaksi: ”Kun uuvun kerran, putoan, / ma korkealta putoan.”

Ja kyllä hän putosikin. Uuden runon (1943) ’Pitkäperjantaissa’ haaksirikko on puettu sanoiksi: ”Ristisi juurella, murskana aivan / nyt olen, maahan lyömänä vaivan. / Herra, armahda mua”, mutta se kuuluu elämäkerran seuraavaan osaan.

Alkukauden varsinainen mestariteos on Jääpeili, ajan kulutusta kestävä kokoelma, suomalaisen lyriikan kaanonin merkittävä lenkki, joka ei sekään saanut heti sitä tunnustusta, jonka se epäilemättä olisi ansainnut. Aikalaiset vierastivat kokoelman tiettyjä elementtejä, kuten typografista kikkailua ja muutamaa kuvarunon tapaista kokeilua.

Kenties Jääpeilin vastaanotto jäi vaisuksi myös siksi, että Hellaakoskelle aiemmin omistautunut mutta nyt terveyshuolista kärsinyt Anna-Maria Tallgren oli joutunut jättämään Helsingin Sanomat ja tilalle oli pestattu nuori Lauri Viljanen, joka kritiikissään puolusti urhoollisesti välimerkkien puuttumista ’Hauen laulusta’. Tallgren vaikeni Jääpeilistä myös uusilla foorumeillaan Turussa.

Oma lukunsa oli valtion kirjallisen asiantuntijalautakunnan ratkaisut, joita olen käsitellyt kirjassani Sota Kentästä ja kasarmista (2014, 50–54). Lautakunta arvioi vuoden 1928 toimintakertomuksessaan poikkeuksellisesti myös joitakin reputettuja, kuten Pentti Haanpään Kenttää ja kasarmia, Mika Waltarin Suurta illusionia ja Hellaakosken Jääpeiliä. Myös Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaani jäi ulos, kun palkituiksi tulivat muun muassa Arvi Järventaus (Tie selvä I–II), Lauri Pohjanpää (Oodi elämälle), Jalmari Sauli (Himmeli) ja Heikki Toppila (Kuoleman Siiveri).

Jääpeiliä vuoden 1928 lautakunta arvioi seuraavasti, vaikka se ei palkintoa ansainnutkaan: ”Aaro Hellaakosken ’Jääpeilissä’ on miehekäs ja varma ote, satiiria ja järeää omintakeisuutta: hän ei takerru dogmeihin eikä harrasta sovinnaisuuksia, mutta ei myöskään ole vapaa omituisuuksista ja jonkinlaisesta tekoasenteellisuudesta.” Ei jatkoon. Valtion asiantuntijoilla oli sormi tukevasti ajan laskimolla.

Hellaakosken yhteydessä ”miehekkyys” on ollut kautta aikojen yleisimpiä laatumääreitä, siihen viittasi jopa Anna-Maria Tallgren Hellaakosken rakkausrunojen yhteydessä, ”hän on tarpeeksi karski miehekseen voidakseen olla hellä”. Kestävintä Jääpeilissä ovatkin rakkausrunot. Kokoelma on kauttaaltaan eroottinen, paikoin niin kiihkeästi, että niiden symbioottisessa sykkeessä ei erikseen ajattele osapuolten sukupuolta. Myös kokoelman viimeinen ja loistokkain, ’Hauen laulu’, on rakkausruno.

Nuoren Aaron päättää 40-sivuinen innoittunut Jääpeili-luku. Tarkka käy sen melkein runo runolta läpi yhteyksiä etsien, eläytyen ja tulkiten. Viimeiset kymmenkunta sivua hän keskittyy ’Hauen lauluun’, ”suomenkielisen modernin lyriikan ensimmäiseen merkkiteokseen”, ja käy keskustelua sen tulkinnoista. Tarkka esimerkiksi kiistää Pirjo Lyytikäisen Kuin avointa kirjaa -teoksessa (1995) esittämän näkemyksen, mutta harmittavasti ei ota lainkaan huomioon Satu Grünthalin eleganttia esitystä Suomen kirjallisuushistoriassa (1999).

Hellaakoski on itse kertonut – selvästi kulovettä nauttineena – että ’Hauen laulu’ syntyi alitajuisesti, kuin unessa, ja valmiina. Tarkka jättää oman tulkintansa avoimeksi, myöntää ja kyseenalaistaa, ja päätyy sille kannalle, että runo ”yhdistää elämää ja kuolemaa”, ja yhden elämänkaaren näyttäessään antaa yleisemminkin kuvan kaiken elollisen kohtalosta.

Ehkä Tarkka päätyy tuossa liian juhlavan-ylevälle tasolle. Itse olen vakuuttunut, että se nyt vain on hyvin eroottinen runo, siitä sen koko kuvasto puhuu. Laulun loppu tavataan tulkita haudaksi: ”…kuin vetten paino / ois tullut yli / ja yksinäisyyden / kylmä syli.” Minun on vaikea hyväksyä kuolema-aspektin korostusta tässä, lukuun ottamatta Tarkankin tekemää viittausta ”pieneen kuolemaan” eli orgasmiin.

Hei hei hauki! Hauki on kala.

Vesi on hauen elementti. Maissa hauki haukkoo henkeä, vetten kylmässä sylissä sen on hyvä hengittää.

•

Päivitys 21.2.2023: Tekstiin on täsmennetty kohtaa, joka käsittelee V. A. Koskenniemen ja Aaro Hellaakosken välistä kirjeenvaihtoa. Aiemmin tekstissä kerrottiin, että Martti Koskenniemi olisi luovuttanut kirjeenvaihdon Pekka Tarkalle, mutta ansio tästä kuuluu Martti Häikiölle. Asiaa on käsitelty Martti Häikiön teoksessa V. A. Koskenniemi – suomalainen klassikko I (WSOY 2010, 19).

•

Lue myös:

Hauskaa murteista – ynnä muutakin

Japanilaisen kirjallisuuden kääntämisestä – Mikään ei ole itsestäänselvää

Johannes Keplerin Somnium tieteiskirjallisuuden varhaisena edustajana