Klassikoita lukiessa ja etenkin arvosteltaessa tulee pohtia, mitä annattavaa niillä on nykyajalle. Itsessään tarkasteltuina klassikoilla on merkitystä vain ammattioppineille ja historioitsijoille. Arthur Schopenhauerin estetiikkaan paneutuva teos Tahdottoman tietämisen autuus ja sen perustana toimiva Schopenhauerin yleinen filosofinen näkemys maailmasta tarjoavat mainiota ainesta, jota soveltaa nykyaikaan, ei vain estetiikkaan vaan nykyiseen elämänmenoon kokonaisuudessaan. 

Itse asiassa kirja on vain osa filosofin pääteoksesta Maailma tahtona ja mielteenä (Die Welt als Wille und Vorstellung 1818/1819, toinen osa 1844), mutta kirjassa on suomentaja Risto Pitkäsen pitkä esipuhe, jossa esitellään Schopenhauerin filosofiset päälinjat ja myös hänen vaikutustaan muihin ajattelijoihin Friedrich Nietzschestä Martin Heideggeriin. 

Schopenhauerin kaksi tärkeintä vaikuttajaa ovat Platon ja Immanuel Kant. Jälkimmäinen esitti, että ihminen katsoo maailmaa ikään kuin tietyn muotoisten tai väristen silmälasien läpi. Maailma näyttäytyy tällöin tietyn muotoisena tai värisenä, mutta koska ihmisellä on ollut nuo lasit jo syntymästään lähtien ja koska kaikilla on samanlaiset lasit, hän ei tiedosta niiden olemassaoloa ja uskoo että maailma itsessään on sellainen kuin lasien läpi katsottuna näyttää olevan. 

Lasien takana oleva maailma on ihmiselle absurdi ja käsittämätön: siitä voidaan tietää ja sanoa vain, että se on olemassa, ei muuta. Aika ja avaruus sekä kausaliteetti ja 11 muuta kategoriaa ja niistä muodostuvat luonnonlait ovat lasien ominaisuuksia. Kant kutsui lasien takaista maailmaa ”olioksi sinänsä”. 

Schopenhauer otti tämän ajatuksen omakseen supistettuna siten, että laseihin kuuluu ajan ja avaruuden lisäksi ainoastaan kausaliteetti. Tieto rajoittuu näin olioiden välisiin suhteisiin. 

Schopenhauer kuitenkin väitti myös tuntevansa oliot sinänsä ja nimesi ne ”tahdoksi”. Tahdon piiriin kuuluvat erilaiset halut. Ne ajavat ihmistä ja ihmisen tietävä puoli on alistettu niiden palvelukseen; tietävä puoli laskelmoi miten halun saa nopeimmin ja kätevimmin tyydytettyä. Jokainen halun tyydytys on kuitenkin väliaikainen, ja kohta halu palaa takaisin entistä vaativampana. 

Tämä sopii nykyihmiseen ja -maailmaan: perustuuhan talouskasvu ihmisten haluihin ja niiden kasvattamiseen, vahvistamiseen ja lisäämiseen. Suurin osa yhteiskunnan instituutioista on olemassa vain tätä varten. 

Schopenhauerin käsitys tahdosta on toisaalta hieman sekava ja pitää sisällään ristiriitaisia aineksia alkaen painovoimasta ja päätyen inhimillisiin intohimoihin. Lähes kaikki muu paitsi abstrakti ajattelu ja sen luomat selkeärajaiset ja kiinteät muodot sekä tietysti platoniset ideat pakataan termin ”tahto” alle. 

Mutta esimerkiksi halut ja pyyteet, jotka tavoittelevat ja tarrautuvat nautintoihin, ovat eri asia tai suorastaan vastakohta varsinaiselle tahdonvoimalle. Halut heikentävät ja orjuuttavat ihmistä, koska ne nousevat puutteesta: pitää saada sitä ja tätä ja koko ajan enemmän ja enemmän. Halujen hallitsema ihminen on kuin narkomaani, jonka riippuvuus vain lisääntyy jokaisen piikin tai pullon myötä. Mutta tahdonvoima on voimaa sanoa ei, kieltäytyä ja repäistä itsensä irti halujen pakkovallasta. 

Image

Positiivista ja luovaa voimaa edustaa Schopenhauerille musiikki. Se on hänen mukaansa puhdasta tahtoa itsessään, ja siihen verrattuna muut taiteet esittävät ideoiden välityksellä vain tahdon kuvia. 

Eikö Schopenhauerin voi myöskin tulkita ennakoivan tässä sähköistä rockmusiikkia ja sen estetiikkaa? Rockin dynaaminen voima ja energia virtaa läpi ruumiin ja saa sen tanssimaan, hurmioitumaan ja vaipumaan ekstaasiin. Pertti ”Veltto” Virtanen on kutsunut tahdon dionyysista voimaa ylistänyttä Nietzscheä maailman ensimmäiseksi rockfilosofiksi, mutta eikö kunnia kuulu Schopenhauerille?

Platon astuu näyttämölle siinä, että muissa taiteissa kuin musiikissa taiteilijan kohteena on platoninen idea. Platonille aistimaailma lukemattomine yksilöineen on harhaa. Aistimaailman yksilöt ovat katoavaisia, mutta niiden ideat ikuisia ja muuttumattomia. Esimerkiksi koiria on monenlaisia, mutta on vain yksi koiran idea. Tämä tulee esiin jo kielessä. Vaikka koirat miten eroavat toisistaan, kutsumme jokaista koirayksilöä koiraksi. Tämä erilaisia koiria koiraksi yhdistävä piirre on juuri koiran idea.

Schopenhauerille taide merkitsee idean tavoittamista yksilössä. Tavallinen tietoisuus tavoittaa pelkän erillisen yksilön, koska se tarkastelee kohdettaan ainoastaan hyödyn kannalta. Mutta taiteilija irrottautuu halujen ikeestä ja havainnoi kohdettaan vapaasti ja puolueettomasti, kuin valaistuneena maailmansilmänä. 

Pyyteettömyys on siis taiteilijan perusasenne. Taiteilija on myös kasvattaja. Taiteella on sivistävä tehtävä. Vaikuttavan taideteoksen kohdatessaan tavallinenkin tietoisuus kokee tahdon kahleiden hellittävän tai irtoavan ja hän kohoaa itsekkäiden pyyteiden yläpuolelle, ainakin hetkeksi. Nykyaikana tällaiselle taidekasvatukselle olisi tilausta. 

Filosofi Schopenhauer ei myöskään aseta tiedettä ja taidetta tiedon suhteen vastakkain, vaan taidekin on tietämisen tapa, jopa syvällisempi kuin tiede. Tiede noudattaa niin sanottua riittävän perusteen periaatetta sen monissa muodoissa (motivaatio, matematiikka, syy−seuraus ja niin edelleen) mutta näin se rajoittuu vain todellisuuden pintatasolle, tyytyy seuraamaan ilmiöiden välisiä suhteita. Taide taas sukeltaa ilmiön läpi ja tavoittaa itse olemuksen − ikuisen ja muuttumattoman idean. 

Schopenhauer on itse oiva esimerkki siitä, että taide on tietämisen tapa. Hän kielensä on värikästä, rikasta, runollista ja koskettavaa, niin että lukija siirtyy pois abstraktioiden maailmasta ja voi nähdä sielunsa silmin ne asiat, joista filosofi puhuu. Yhden käden sormilla voidaan laskea ne filosofit, jotka ovat pystyneet samankaltaiseen elävyyteen ja havainnollisuuteen. 

Schopenhauer oli aikaansa edellä siinä, että hän piti luontoa mitä otollisimpana paikkana irrottautua tahdon vaateista ja hiljentyä mietiskelylle. Samaan tapaan nykyään tutkijat pitävät luontoa virkistävänä ja terveyttä edistävänä paikkana erilaisten ulkoisten vaatimusten stressaannuttamalle ihmiselle. 

”Jos siirrymme hyvin yksinäiselle seudulle, jossa aukeaa rajaton horisontti, taivas on täysin pilvetön, puut ja kasvit tyvenessä ilmassa, ei eläimiä, ei ihmisiä, ei liikkuvaa vettä, syvin hiljaisuus, niin sellainen ympäristö ikään kuin kehottaa vakavuuteen, kontemplaatioon ja irtautumiseen kaikesta tahtomisesta ja sen puutteenalaisuudesta. Mutta juuri se jo antaa sellaiselle pelkästään yksinäiselle ja syvän rauhalliselle ympäristölle ylevyyden silauksen. Se ei tarjoa tavoitteita ja saavutuksia janoavalle tahdolle mitään, ei sen enempää suotuisia kuin epäsuotuisiakaan kohteita, ja niinpä jäljelle jää vain puhtaan kontemplaation tila”. Esimerkiksi näin filosofi kiteyttää luonnon meditatiivista vaikutusta. 

Kirjan perusteellisessa esipuheessa Risto Pitkänen viittaa siihen, että Schopenhauer oli kiinnostunut Intian filosofiasta, eritoten buddhalaisuudesta: elämä kärsimyksenä, kaiken katoavaisuus, irrottautuminen tahdosta ja valaistuminen maailmansilmäksi, esteettisen kohteen pyyteetön mietiskely, pysyvän olemuksen tavoitteleminen katoavaisen ilmiön sijasta ja niin edelleen. 

Kirjassaan Über den Tod und sein Verhältnis zur Unzerstörbarkeit unseres Wesens an sich filosofi vertaakin ajatuksiaan Gautama Buddhan ajatuksiin ja toteaa, että hän on itsenäisesti päätynyt samankaltaisiin oivalluksiin. Saksaa on kutsuttu Euroopan Intiaksi, ja Schopenhaueria voisi kutsua Saksan Buddhaksi.

•

Lue myös:

Epäily on herätetty! Filosofinen epäily ja sen merkitys

Idän ja lännen ajattelun tiet

En tiedä, mutta olen – Tietämättömyyden tutkimisesta