Panu Savolaisen ja Aleks Talven kirjan alaotsikko saattaa kuulostaa ensiksi vitsiltä: Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun. Miten historiaa voisi kirjoittaa loppuun asti, kun se ei ole vielä tapahtunut? 

Arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessori Savolaisen ja valokuvaaja Talven teoksessa huumoriakin toki on, mutta pohjimmiltaan kyse on vakavasta perspektiivin vaihtamisesta. Kun nykyisen Suomen alueen rakennettua ympäristöä lähdetään katsomaan siitä mistä se on alkanut ja mihin se päättyy – uuden jääkauden tuloon – asiat saavat uudenlaista mittakaavaa. Rakennettu ympäristö tulee tuhoutumaan, mutta ympäristöön sen tuotannosta jää pysyvänä jäänteenä jätekuorma.

Myös arkkitehtuuri käsitteenä saa laajennusta. Perinteisesti sen on ymmärretty käsittävän vain ammattilaisten suunnittelemat monumentaalirakennukset – johon suomenkielinen termi ”rakennustaide” viittaa. Siitä näkökulmasta Suomen arkkitehtuuria pääsisi kunnolla käsittelemään ehkä C. L. Engelistä lähtien. Arkkitehtuurimme vuosituhannet -teoksessa arkkitehtuuri tarkoittaa kuitenkin koko rakennettua ympäristöä. Lähtökohtana on ihminen rakentavana eläimenä, jonka varhaisimmat rakennukset eivät lopulta poikenneet kovin suuresti esimerkiksi majavien rakennuksista.

Teoksen läpikulkevana teemana on keskustelu nykyisistä planetaarisista kriiseistä.  Savolaisen mukaan rakennussektori tuottaa 35 prosenttia hiilidioksidipäästöistä ja 40 prosenttia jätteestä. Hän nostaa arkkitehtuurissa ja arkkitehdin työssä keskeiselle sijalle maapallon luonnonvarojen kestävän käytön. Historia antaa tähän paljon eväitä: se näyttää, mitkä ratkaisut ovat olleet kestäviä.

Teos on lajiltaan tietokirja, jolla on tieteellinen pohja. Tekisi mieli kutsua sitä suorastaan iloiseksi tieteeksi, kun kyseessä on tutkimuspohjainen teksti, jota lukee huvikseen ja joka antaa lukijalle mahdollisuuden sekä oppia uutta että ajatella asioita uusista näkökulmista. Ainoa rasite on kirjan fyysinen koko, joka mahdollistaa vaikuttavan kuvituksen, mutta rajaa mahdollisuuksia missä teosta voi lukea. Se saattaa myös hämätä, sillä kirjan suuri koko ei tässä tapauksessa tarkoita suurta tekstimassaa kahlattavaksi.

Teos lähtee esihistoriallisesta rakentamisesta. Nykypäivänä sen näkyvimmät jäljet ovat monumentaaliarkkitehtuuria: hautaröykkiöitä ja jätinkirkkoja, kun taas asuintaloista on monesti jäljellä vain painaumia metsässä. Arkeologia on kuitenkin pystynyt löytämään esihistoriallisia kyliä. Erilaisten rakennustapojen jälkeen keskeiseksi rakennustavaksi muodostui hirsisalvostekniikka nyky-Suomen alueella, saamelaisalueita lukuun ottamatta.

Hirsisalvosrakentaminen toimi Suomen ilmastossa hyvin ja edusti äärimmäistä kiertotaloutta: puu saattoi kestää lähes loputtomasti, pilalle menneet osat oli helppo vaihtaa ja rakennuksen pystyi siirtämään tai hyödyntämään sen osat täysimääräisesti uusissa rakennuksissa. Erilaisten uusien rakennusteknisten innovaatioiden kohdalla rakennukset osoittautuivat myös muuntojoustaviksi. Niitä pystyttiin päivittämään jopa moderneihin lämmitys- ja sähköjärjestelmiin sekä vesijohtoihin ja viemäröinteihin asti.

Savolainen kuljettaa lukijan pätevästi läpi Suomen historian. Maaseutua muokkasi isojako, kaupunkeja suunnittelemallinen kaupunkiarkkitehtuuri ja rakennustekniset innovaatiot. Kaupungeista innovaatiot levisivät maaseudulle.

1700-luvulta lähtien alkoi kertyä rakennettuun Suomeen suuremmassa määrin jälkiä, jotka ovat näkyvissä vielä nykypäivänäkin. 1800-luvulta alkoi julkisten rakennusten määrän kasvu. Sen ja seuraavan vuosisadan vaihteessa tekniikassa ja arkkitehtuurissa oli nopean muutoksen aika, jolloin rakennettiin ensimmäiset modernistiset rakennukset. Arkkitehtuurissa muoti vaihtui nopeasti jugendista klassismiin ja sitten funkikseen. Rakennustekniikassa suurin muutos tuli 1950-luvulla liukuvalun ja elementtitekniikan myötä. Samaan aikaan kaupunkien puurakennukset vaihtuivat kivisiin ja uutena aluemuotona syntyivät lähiöt.

Teollisen – fossiilisen – rakentamisen kausi ei ole kestänyt pitkään, mutta se on vaikuttanut paljon. Siinä missä ensimmäiset rakennukset jättivät jälkeensä vain painaumia maastoon, nykyinen jättää jälkensä ilmastoon ja ympäristöön.

Suomalaisen rakentamisen historiasta Savolainen siirtyy luontevasti nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Hän tuo vahvasti esiin, kuinka se miten ymmärrämme arkkitehdin työn, on muuttunut. Työssä ei ole enää välttämättä keskeistä uuden suunnittelu, vaan olemassa olevan säilyttäminen ja työ ympäristöjen parissa. Yhä suurempi osa arkkitehdeistä työskentelee nykyään korjaamisen, säilyttämisen ja restauroinnin parissa.

Mielikuvissamme ovat toki edelleen sankarilliset tähtiarkkitehdit, mutta positiivista muutosta edustaa esimerkiksi viimeaikainen korjauskohteiden palkitseminen arkkitehtuuripalkinnoissa. Savolainen nostaa nykyisten lähiöiden korjaamisen tämän ja tulevien vuosikymmenien tärkeimpiin arkkitehtitekoihin kuuluvaksi asiaksi. Rakennustaiteen sijaan vanhojen lähiöiden nykyasukkaat arvostavat erityisesti vehreyttä ja väljyyttä.

Savolainen kiinnittää huomiota purkamisen suureen määrään. Sitä tapahtuu suurimmaksi osaksi nimenomaan kaupunkien keskeisillä paikoilla, eikä suinkaan muuttotappioalueilla. Se, että jälkimmäinen korostuu keskusteluissa voi johtua lohduttomuudesta – purkaminen ilman tilalle rakentamista tuntuu pahalta. Ympäristön kannalta kuitenkin on tietenkin pahempi purkaa alueilla, joissa rakennuksilla voisi olla vielä käyttöä.

Savolaisen mukaan suomen kielen käsite rakennussuojelu on harmillinen, koska se luo mielikuvaa museoinnista, kalleudesta ja sääntelystä. Näkökulmaa pitäisi siirtää aktiiviseen ja jatkuvaan huolenpitoon rakennusten säilyttämiseksi. Se voisi ehkä mahdollistaa monipuolisemmat tavat olla purkamatta, esimerkiksi rakennusten muokkauksen ja ottamiseen uusiin käyttötarkoituksiin. Esimerkiksi kirkkorakennusten kohdalla tästä löytyy historiasta esimerkkejäkin: aiemmin kirkot ovat usein olleet monipuolisessa käytössä paikkakuntien ainoina julkisina tiloina.

Savolaisen ja Talven kirjaa voi suositella kaikille historiasta ja asuinympäristöstään kiinnostuneille. Jokainen joutuu tekemään asumisensa suhteen ratkaisuja, ja silloin kun on valinnanmahdollisuuksia, on hyvä saada valintoihin historiallista perspektiiviä. Se voi lisätä rakennusten kulumisen ja vanhentumisen sietämistä, mikä helpottaa löytämään ympäristöystävällisempiä ratkaisuja kertakäyttörakentamisen sijaan.

•

Lue myös:

Ilmastonmuutos ei ole rakettitiedettä

Maailma palaa, miksi kukaan ei tee mitään?

Valistus haastaa myös itsensä