Nykyään vannotaan uusliberalismin nimissä yksilöllisyyteen ja siihen, että jokaisella on oikeus määrätä ja päättää omista asioistaan ja elämästään. Asiaa pidetään yksinkertaisena ja suorastaan itsestään selvänä.

Harvoin pysähdytään pohtimaan, mistä itsemääräämisessä on kyse, saati annetaan tilaa vaikeille kysymyksille, kuten voiko itsemäärääminen ollakin joissain tapauksissa vain näennäistä ja mitä ovat yksilöllisyys ja itseään määräävä itse. Entä voivatko erilaiset teoriat, moraalit ja ideologiat määritellä itsemääräämisoikeuden eri tavoin? Suojeleeko valtio yksilöiden koskemattomuutta vai määrittääkö se sitä omista intresseistään käsin?

On myös aiheellista kysyä, ketkä kuuluvat itsemääräämisoikeuden piiriin. Kuuluuko tämä oikeus vammaisille, vanhuksille ja lapsille sekä mihin raja vedetään? Milloin esimerkiksi lapsi on tarpeeksi kypsä päättämään omista asioistaan?

Paul Tiensuun, Maija Aalto-Heinilän ja Anna Mäki-Petäjä-Leinosen toimittamassa teoksessa itsemääräämisoikeutta lähestytään monesta kulmasta: yliopistojen, lasten, muistisairaiden ja vammaisten, digitaalisuuden, addiktioiden ja jopa eläinten itsemääräämisen kannalta.

Ei kuitenkaan tarvitse edetä johdantoa pidemmälle, kun teoksessa jo tuodaan esiin ehkä tärkein teemaan liittyvä vastakkainasettelu. 

Klassillinen ajatus itsemääräämisestä nojaa René Descartesin (1596–1650), Immanuel Kantin (1724–1804) ja John Stuart Millin (1806–1873) käsitykselle minuudesta. Descartes löysi pistemäisen, maailmasta irrallisen minän, joka on varma vain omasta olemassaolostaan ajattelevana subjektina. Hänet muistetaankin toteamuksesta: ”Ajattelen, siis olen.”

Käsitys tiivistyy siihen, että itseään määräävä minä on historiaton ja kasvuympäristöä vailla. Ajatellaan, että ikään kuin minä olisi tipahtanut taivaasta valmiina, täyden vapauden ja tietoisuuden omaavana.

Vastakkainen käsitys tälle löytyy jo Aristoteleelta (384–322 eKr.). Sen ovat esittäneet myös Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) ja tietysti Karl Marx (1818–1883), vaikka Marxia ei jostain kumman syystä nosteta teoksessa esille. Heidän mukaansa ihminen käy läpi pitkän kehitystien kohdusta hautaan. Tämä kehitystie määrittää sitä, miten ihminen itsenäistyy ja kehittyy omavaltaiseksi aikuiseksi.

Esimerkiksi rikkaan ja köyhän vanhemman jälkeläisten mahdollisuudet kehittyä itseään määrääviksi yksilöiksi ovat erilaisia. Useimmiten rikkaan jälkeläisestä tulee rikas, ja köyhä jää köyhäksi, jollei hänen mahdollisuuksiaan jollain tapaa ulkoapäin tueta. Rikkaalla on huomattavasti suotuisemmat aineelliset edellytykset tehdä valintoja ja toteuttaa itseään kuin köyhällä.

Nykyään erityisesti feministit ja poststrukturalistit kannattavat jälkimmäistä ajattelutapaa, jota kutsutaan myös relationaaliseksi käsitykseksi. Feministit nostavat esiin äiti−lapsi-suhteen, joka kuvastaa hyvin sitä, kuinka ihmisyksilö on lähtökohtaisesti yhteydessä häntä ympäröivään maailmaan.

Nämä kaksi käsitystä ovat toki ääripäitä, ja niiden välimuotoja löytyy runsaasti. Monet kirjan artikkeleista yhdistävätkin niitä asteittain. Tosin monissa artikkeleissa on paljon ”toisaalta näin, toisaalta niin” -pyörittelyä, joten lukijan on hieman vaikea saada otetta siitä, mille kannalle kirjoittaja lopulta kallistuu.

Nyky-yhteiskunta eroaa ratkaisevasti aikaisemmista siinä mielessä, että tieteen ja tekniikan kehityksen myötä ei enää löydy puhdasta ja vapaata ympäristöä, ”villiä luontoa”. Sellaisen keskellä elävät enää vain harvat alkuperäiskansat, jos hekään.

Teknologia läpäisee nykyään kaiken ihmisruumista myöten. Tämä tietysti avaa portit yhteiskunnalliselle vallalle ja vallankäytölle: se taho, joka hallitsee digitaalista todellisuutta, hallitsee väistämättä myös siinä eläviä yksilöitä, heidän itsemääräämistään ja heidän käsitystään koko itsemääräämisen olemuksesta.

Digitaalisessa maailmassa yksilö ajattelee, toimii ja toteuttaa vallan intressejä vapaaehtoisesti ilman, että hän sitä välttämättä lainkaan huomaa tai tiedostaa. Tätä kiinnostavaa kysymystä itsemääräämisestä digitaalisessa maailmassa pohditaan suoraan ja perusteellisesti vain yhdessä teoksen artikkelissa, jonka on kirjoittanut oikeustieteen väitöskirjatutkija Jenni Hakkarainen.

Likipitäen kaikki tietävät, että jokainen käynti ja toimitus internetissä jättää jälkiä. Googlen kaltaiset verkkoyritykset kokoavat niistä datasubjektin, jolle ne lähettävät muun muassa kohdennettuja mainoksia ja muuta materiaalia. Tällaista kaupallista toimintaa suitsimaan onkin jo säädetty lakeja.

Usein oletamme, että verkossa liikkuvina yksilöinä pystymme tietoisesti ja järkiperäisesti valitsemaan ja ohjaamaan datavirtaa. Hakkaraisen kirjoituksessa tämä kyseenalaistetaan. Internet ei ole vain tekninen, vaan myös sosiotekninen järjestelmä. Näin se vaikuttaa ja muokkaa subjektia, siinä missä subjekti sitä.

Ihminen on verkossa eräällä tavalla kuin kyborgi. Ihmisruumis ja teknologiat havainnoivat yhdessä maailmaa ilman, että olisi mahdollista vetää rajaa sen välille, mikä on inhimillistä ja mikä teknistä havainnointia.

Vaikka Hakkaraisen artikkelissa ei viitata Bruno Latouriin (1947–2022), mieleeni nousee Latourin oivallus siitä, että tekniset välineet rakennuksista ja kulkuväylistä kodinkoneisiin eivät ole vain välineitä, joita vapaa subjekti käyttää omiin tarkoituksiinsa. Ne myös omalta osaltaan muokkaavat niitä käyttävien ihmisten kokemusmaailmaa ja tietoisuutta.

Näin verkkoyrityksetkään eivät vain palvele vaan myös luovat ja rakentavat verkossa liikkuvien yksilöiden identiteettiä. Samalla ne vaikuttavat käsityksiin itsemääräämisestä ja sen rajoista ja olemuksesta.

Oikeustieteen apulaisprofessori Ida Koivisto ja sosiaalioikeuden yliopistonlehtori Pauli Rautiainen ovat kirjoittaneet teokseen artikkelin, joka käsittelee valtion valtaa määritellä itsemääräämistä. Se tuo mieleen toisen huomaamatonta valtaa tutkineen ajattelijan, Michel Foulcault’n (1926–1984).

Kirjoituksen lähtökohtana on, että valtio luo – ainutkertaisten yksilöiden tilalle – erilaisia hahmoja tai naamioita, joiden välityksellä se muokkaa ja hallitsee yksilöitä. Näitä ovat esimerkiksi miehen, naisen, vammaisen, työttömän, muistisairaan ja miksei myös ihmisen yleiset kasvottomat hahmot ja naamiot.

Tällainen valtion valta kohdistuu ja tulee esiin erityisesti niin sanottujen marginaaliryhmien kohdalla. Kirjassa kysytään, millä kriteereillä joku ihminen määritellään vaikkapa kehitysvammaiseksi ja miten nämä kriteerit oikeutetaan. Taustalla on käsitys normaalista, johon yksilöitä verrataan.

Nykyään normaalin kriteerit sanelee kilpailuyhteiskunta, ja normaalin malliesimerkki taitaa olla menestynyt uraohjus. Kirjoittajat ilmaisevat asian näin: ”Kuntoutettava tulee kuntoon ja on täten normaali, kotoutettava kotoutuu ja on täten normaali, ja hallinnon asiakas käyttää valinnanvapauttaan ja on täten normaali. Voimme havaita, että hahmolla on velvollisuus pyrkiä normalisoitumaan.”

Filosofian professorin Matti Häyryn artikkelissa käsitellään itsemääräämisoikeutta ja oikeudenmukaisuutta bioetiikassa. Siinä kysytään, mitä tarkoittaa esimerkiksi itsemääräämisen ”itse” ja ”määrääminen”. Kirjoittaja esittelee eri teorioita, jotka määrittelevät nämä eri tavoin.

Yksilön omana asiana pidetty itsemäärääminen on pitkälle monien ulkoisten asioiden, kuten tieteellisten teorioiden, virtuaalitodellisuuden tai valtioiden, ennalta määrittelemä ja sanelema. Onko aito, yksilöstä itsestään lähtevä, itsemäärääminen näin ollen enää lainkaan mahdollinen?

Ainakin on selvää, että ensimmäinen askel kohti autenttista itseä ja itsemääräämistä on näennäisten itsemääräämisten tiedostaminen ja purkaminen. 

•

Teos on kustantajan verkkosivuilla myös avoimesti saatavilla olevana PDF-versiona.

•

Lue myös:

Hoivaa kehollisuuden unohtaneille

Kauhistuttava toiseus – Sari Kivistö ja Sami Pihlström lähestyvät toiseutta eri näkökulmista

Mistä ihmisoikeudet saivat alkunsa, ja onko niiden aika tullut päätökseensä?