Digiyhteiskunnan senioreiden tutkijat iskevät mutkikkaaseen ilmiövyyhteen. Kohteena on monimuotoinen joukko: yksi tuskailee koppuraisin sormin älypuhelimen hipaisuja, toinen ihmettelee tablettinsa verkkoyhteyksiä, ja kolmas juttelee päivittäin läheistensä kanssa videopuhelulla.

Kaikki he tarvitsevat digitaalisuuden läpitunkemia palveluita, kun taas ikä tuo mukanaan fyysisiä ja kognitiivisia rajoitteita. Näin digiyhteiskunnan tarjoama ulkoinen motivaatio voi toimia yksilölle joko nyrkin tai täyteläisen elämän mahdollistajan tavoin.

Teoksen kolmessa jaksossa tutkijat käsittelevät senioreiden kokemuksia digiyhteiskunnasta, digitaitojen ja mediataitojen tukemista sekä ikäihmisiä vertaisohjaajina tai ohjattavina. Yhdentoista artikkelin kokoelmassa on etupäässä laadullisia tapaustutkimuksia ja joitakin teoreettisen lähestymistavan sovelluksia. 

Artikkelikokoelma perustuu Euroopan unionin, Suomen Akatemian, yliopistojen, Työterveyslaitoksen ja yksityisen säätiön tutkimushankkeisiin pääosin vuosilta 2017–2021. Kirjoittajat ovat yliopistoväkeä ja tutkijoita Lapista, Jyväskylästä, Itä-Suomesta ja Turusta.

Uusien näkökulmien ja ajatusten viesti suunnataan ensisijaisesti asiantuntijoille ja kouluttajille. Myös ikääntyvät läheisineen halutaan herättää pohtimaan yhteiskunnan digitaalistumista sekä omaa toimijuutta, valmiuksia ja tukitoiveita.

Tutkimuksissa käsitellään 65-vuotiaita ja sitä vanhempia kansalaisia. Ikääntyviksi nimeäminen on tutkijoidenkin mukaan ongelmallista, mutta kukapa keksisi paremman ilmaisun? Pitkin kirjaa puhutaan ikäihmisistä, senioreista, suurista ikäluokista tai eläkeläisistä. 

Digiyhteiskunnan tarkastelu on kirjoittajien taustoista johtuen yhteiskuntatieteiden tai humanismin sävyttämää, joten rakenteiden ja tekniikoiden analyysi jää kevyeksi. Tutkijat puhuvat teknologiasta perustelematta käsitteen valintaa esimerkiksi tieto- ja viestintätekniikan sijaan.

Elinikäisen oppimisen näkökulma liitetään Euroopan unionin tasoon ja kansalliseen tasoon. Monipuolisesti selvitetään unionin direktiiviä kaiken ikäisten kansalaisten medialukutaitojen edistämisestä vuodelta 2018 ja sen heijastumista kansallisiin digipalveluiden ja tuen säädöksiin sekä käytänteisiin.

Teksteissä käsitellään oppimista ja opettamista, opiskelun käsitettä ei mainita. Informaalin oppimisen ja nonformaalin oppimisen liukuva käsiteraja näkyy tulkinnoissa.

Kirjan johdannossa luodaan professori Päivi Rasi-Heikkisen johdolla yleiskatsaus digiyhteiskunnan ikäihmisiin Euroopan unionissa ja Suomessa. Viimeisessä luvussa taas kotaan yhteen tutkimustuloksia moninäkökulmaisuutta ja kokonaisvaltaisuutta korostaen.

Muuttuvan yhteiskunnan kokemustutkimuksista mieleenpainuva on koulun toimintakulttuurin murroksen tarkastelu. Kokeneet opettajat kertovat suhteestaan koulun digitalisaatiopyrkimyksiin, joita markkinoidaan kertomuksilla siitä hyvästä, mitä muutos tuo tullessaan. Tutkimuksen informantit sitten kertovat koulun arjen vastakertomusta. 

Toisessa kokemusartikkelissa käsitellään ikäihmisten toimijuutta kaupungin palveluiden suunnittelussa, kun objekti-seniori voikin ottaa aktiivisubjektin tehtäviä. 

Erityisen painokas on Lapin yliopiston tutkijoiden artikkeli, taustanaan Euroopan unionin määrittelemät digitaitojen alueet ja osaamistasot. Tutkijat soveltavat taitoja terveyspalveluihin, joihin liittyy ammattilaisia, läheisiä ja tekniikkaa.

Hoivattavan ja lääkeannostelija-robotin väliltä paljastuu orastava kiintymyssuhde: värkki jalostuukin puhekumppaniksi. Myös läheisasiantuntijoiden roolia ja tukihenkilöiden koulutuksen liittämistä opettajan pedagogisiin opintoihin pohditaan digitaalisen osaamisen ja mediataitojen tukikeinoina.

Itseohjautuvuusteorian moniin sovellusalueisiin saadaan uusia vivahteita, kun Itä-Suomen yliopiston tutkijat analysoivat senioreiden hakeutumista digitaitojen opetukseen ja vertaisopastukseen. Muissa vertaisopastusta koskevissa artikkeleissa ohjausprosessia mallinnetaan ja analysoidaan oppimisteoreettisten suuntausten, behaviorismin, kognitivismin ja sosiaalisen konstruktionismin, perusteella.

Kirjan aiheeseen sopii klassinen toteamus samaan virtaan kahdesti astumisen mahdottomuudesta. Kaikki virtaa vauhdilla: laitteet ja sovellukset muuttuvat, ymmärrys ihmisten erilaisuudesta elää.

Tapaustutkimuksia lukee mieluiten esimerkkeinä näkökulmista, kysymyksenasettelusta, menetelmistä ja aikasidonnaisista tuloksista. Senioreiden heterogenia syö tulosten yleistettävyyttä, kun informanttimäärät ovat varsinkin haastatteluissa suppeita. Monimenetelmät korjaavat tällaisia rajoitteita.

Vastaajien alueellinen levinneisyys vaihtelee yksittäisiltä paikkakunnilta valtakunnan tasoon ja maakunnista maan rajojen ulkopuolelle. Kun tähän liitetään innovatiivisuudesta, sosioekonomisista tekijöistä ja taajama-asteesta johtuvia tekijöitä, on joukko entistäkin hajanaisempi. Tieto- ja viestintätekniikan raskaansarjan tuottajakuluttajat eivät näy tutkimuksissa.

Tutkimuksissa julkistetaan uusia otteita ilmiöstä toimijoineen, kuten vertaisopastajien keskinäiset yhteydet ja tarve täydennyskoulutukseen.

Tietoisuuteen tuodaan ikääntyvien digitaidot osana Euroopan unionin kulttuuripolitiikkaa, direktiivejä ja suosituksia. Esimerkiksi unionin digitaalisen osaamisen alueet ja tasot ilmaistaan suomen kielellä, joten tuen tarjoajat voivat hyödyntää niitä toimissaan. Näin kansallinen osaaminen liittyisi osaksi unionin taitokokonaisuutta.

Merkittävää on tutkimusmarginaaliin jääneen ja kasvavan väestöryhmän näkyväksi tekeminen, ja tutkimuksista huokuu myönteisyys ikäihmisten moninaisuutta kohtaan.

Valikoidusti sisältö kuuluu senioreiden digikoulutuksen suunnittelijoiden ja jakajien kuten opetushallinnon, kirjastojen, vapaan sivistystyön organisaatioiden ja järjestöjen henkilöstön lukulistalle. Näin yhteiskunnan ulkoinen motivaatio voi entistäkin paremmin kehittyä kannusteeksi ja vahvistaa yksilön sisäistä motivaatiota.

•

Lue myös:

Matemaattisia keskusteluja tekoälyn kanssa – Onko ChatGPT:stä oppaaksi matematiikan oppimisessa?

Pelikulttuurien tutkimusta suomeksi

Siirtokarjalaisuuden pitkät jäljet