Sodan sosiaali- ja kulttuurihistorian tutkimussuuntauksen rantauduttua Suomeen 2000-luvun alkuvuosina yksi sen perusajatuksista oli, että sota ei ala ensimmäisistä laukauksista eikä se pääty rauhansopimukseen, vaan sodan käynnistämät prosessit ja sodan jäljet näkyvät yhteiskunnassa vielä kauan sodan päättymisen jälkeen. Uuden sotahistorian ansiona voidaan pitää sitä, että suomalaiset tutkijat 2010-luvulla kiinnostuivat uudella tavalla sodan jälkien ja rauhaan siirtymisen prosessin tutkimuksesta. Useita aiheeseen liittyviä teoksia julkaistiin: Ari Uinon Sotiemme veteraanit, Ville Kivimäen ja Kirsi-Maria Hytösen toimittama Rauhaton rauha sekä Antero Holmilan ja Simo Mikkosen Suomi sodan jälkeen.

Jenni Kirves, aktiivinen uuden sotahistorian tutkija ja Helsingin yliopiston väitöskirjantekijä on nyt julkaissut teoksen, jossa hän pyrkii luomaan kokonaiskuvaa sodasta selvinneistä miehistä, heistä, jotka myös henkisesti palasivat sodasta kotiin, eivätkä traumatisoituneet kokemastaan loppuelämänsä ajaksi. Kirves keskittyy ennen kaikkea niin sanottuun vaaran vuosien aikaan, eli ajanjaksoon 1944–1948, jota hän luonnehtii sattuvasti myös pelon vuosiksi. Toki osa kirjassa käsiteltävistä kehityskuluista ulottuu 1950-luvulle asti, jopa pidemmällekin.

Kirves on valinnut teoksessaan tunnehistoriallisen näkökulman. Hän tarkastelee sodasta selvinneen veteraanipolven tunnemaisemaa ja sen kehitystä. Pääasiallisina lähteinä toimivat arkistojen muistitietoaineistot, kirjailijoiden muistelmat ja elämäkerrat sekä aikakauden runous samoin kuin tavallisten sotilaiden muistelmat.

Teoksen aineistossa kirjailijat korostuvat, mitä Kirves perustelee sillä, että nämä ovat tottuneet kuvaamaan tunteitaan. Valintaa voi pitää perusteltuna. Oudoksuttavampi sen sijaan on Kirveen toteamus ”pidän luotettavampana kokemuksia, jotka on kirjattu hyvän aikaa sodan jälkeen”. Kirves perustelee linjaansa sillä, että heti sodan jälkeen tunteille oli vaikeaa löytää sanoja. Näin saattaa toki olla, mutta kun oral history -tutkimussuuntauksen puitteissa on viime aikoina käyty verrattain runsaasti keskustelua muistamisen ja ajallisen etäisyyden problematiikasta, kirjoittaja olisi ehkä voinut laajentaa tässä kohtaa taustoitustaan sen verran, että olisi tuonut esille tietoisuutensa näistä metodologisista keskusteluista.

Kirja jakautuu kahteen temaattiseen päälukuun, sodasta palaavat ja sodasta toipujat ja ne on puolestaan jaoteltu löyhän temaattisiin alalukuihin. Lukujen sujuvaan tekstiin tuovat lisävaihtelua kirjoittajan taidokkaasti valitsemat, verrattain tiheästi käytetyt sitaatit.

Vaikka kyseessä ei ole tutkimus, kirjoittaja tuo esille oman vankan asiantuntemuksensa aiheesta viittaamalla useasti aihepiirin tutkimuksiin. Aiheen tärkeyttä ja henkilökohtaisuutta tekijälleen taas korostavat Kirveen tekstin lomaan punomat omat lapsuudenmuistonsa sotasukupolveen kuuluneista perheenjäsenistään.

Teknisistä ratkaisuista haluan erityisesti nostaa esille Kirveen valinnan käyttää teoksessaan alaviitteitä ja kattavaa lähdeluetteloa. Tämä on nykyään tietokirjoissa valitettavan harvinaista. Perustelut siitä, että alaviitteet hankaloittaisivat teosten luettavuutta, ovat mielestäni paikkansapitämättömiä.

Kokonaisuutena Kirves onnistuu luomaan kattavan ja hyvinkin uskottavan kuvan sodasta palanneen polven mielenmaisemasta. Kun viime vuosina tutkimuksissa ja mediassa päähuomio on usein ollut niissä veteraaneissa, jotka eivät henkisesti selvinneet sodasta, on Kirveen valitsema näkökulma virkistävän uusi: hän toteaa aluksi näiden henkisesti särkyneiden ja traumatisoituneiden olemassaolon, mutta rajaa oman teoksensa käsittelyn nimenomaan sodasta selvinneisiin. Nämä tunsivat tovereidensa tavoin pelkoa ja muuttuivat asemasodan pitkinä vuosina yhtä lailla apaattisiksi fatalisteiksi, mutta kykenivät myös palaamaan sodasta: he eivät jääneet pysyvästi vaikkapa alkoholin pauloihin, vaan janosivat sodasta palattuaan ilonpitoa, elämää ja tulevaisuutta.

Teoksessa ei huomioida erityisesti yhteiskunnallisen tai ulkopoliittisen tilanteen kehitystä, mikä tällaisessa tunnemaisemaan keskittyvässä teoksessa ei liene tarpeenkaan.

Sodasta paluu on Kirveelle tärkeä kiinnostava aihe, jota hän käsittelee myös tekeillä olevassa väitöskirjassaan. Tekstistä huokuu kirjoittajan empatia ja aito pyrkimys ymmärtää analyysin kohteena olevaa, sodan kokenutta sukupolvea. Kirves ei sorru sotasukupolven ylenmääräiseen glorifiointiin, vaan kykenee teoksessaan osoittamaan, että sodasta selviämistä tukivat monet niistä asioista, jotka ovat tärkeitä meille kaikille, kuten ystävien (aseveljien) tuki ja arvostus sekä elämänhalu ja rakkaus. 

Kirves ei sovittele veteraanipolven ylle yltiöihannoivaa ”suurimman sukupolven” (the greatest generation) viittaa, vaan toteaa jo kirjansa johdannossa: ”Veteraanit olivat sotaan lähtiessään samanlaisia hauraita ja herkkiä ihmisiä kuin kuka tahansa meistä. Keskenkasvuisiakin he olivat, lähes lapsia. Osa heistä oli, pulan ja puutteen seurauksena, fyysisesti melko heikossa kunnossakin. Mutta kyllä meistä kaikista löytyy pakon edessä sitkeyttä ja velvollisuudentuntoa.”

•

Lue myös:

Miksi Helsinki pelastui helmikuussa 1944, kun Neuvostoliitto pommitti kaupunkia?

Militarismin sokaisemat suomalaiset – haastattelussa Noora Kotilainen

Sotaisa aika asettaa tutkijat hankalaan asemaan