Miksi kirjoja luetaan? Professori Rita Felski esittää teoksessa Kirjallisuuden hyödyllisyys, että kirjoja luetaan itse asiassa hyvinkin eri syistä kuin mitä kirjallisuudentutkijat esittävät. Felskin mukaan jopa kirjallisuudentutkijoiden oma kiinnostus alaansa on useammin syntynyt syistä, joita kirjallisuudentutkimuksessa ei noteerata. Tutkijat joutuvat hämmentymään, kun ihmiset kääntyvät kirjojen puoleen etsiäkseen tietoa tai viihdykettä, eivätkä osaa lukea kirjallisuutta ”kirjallisuutena”, kuten tutkijat.

Felski kutsuu tekstiään manifestiksi. Kyseessä ei ole siis tutkimus. Tyyli on esseemäistä, teorioita ja tutkimussuuntia hahmotetaan isoilla pensselin vedoilla. Tämä mahdollistaa isomman synteesin teon, mutta tekee lukijalle vaikeaksi pysyä perässä. Felski, amerikkalaisen Virginian yliopiston professori, puhuu kirjallisuudentutkimuksesta hyvin yleisellä tasolla ja laajoilla linjoilla. Suomalaisten kirjallisuudentutkijoiden ei kannata Felskin kritiikkiä ottaa itseensä vaan pohdittavaksi.

Felski toteaa keskittyvänsä romaaneihin, näytelmiin ja runoihin, koska siihen hän on saanut koulutuksen ja siinä menevät hänen asiantuntemuksena rajat. Suuri osa kirjan asiasta pätee kuitenkin myös esimerkiksi elokuvaan. Felskin niin sanotusti korkeakirjalliset esimerkit toimivat hyvin ja ovat helposti sovellettavissa myös populaarikirjallisuuteen paljastaen samoja lukemisen motiiveja molemmissa. Tosin ”sokin” kohdalla suuremmalle yleisölle voisi olla mielenkiintoisempaa käsitellä vaikkapa erilaisia julmuuksia yksityiskohtaisesti kuvaavia dekkareita kuin markiisi de Saden tuotantoa, kuten Felski tekee.

Felski puhuu sen puolesta, että kirjallisuutta voisi arvostaa erilaisista ja usein keskenään vertailukelvottomista syistä. Täydellistä ja kaiken selittävää tulkintaa etsivän tutkimuksen on usein vaikea ymmärtää tätä. Felski näkee kirjallisuudenopiskelijoille ja tutkijoille suunnatun lukutavan ahtaana. Lukemista pitää tehdä analyyttisen etäisyyden ja kriittisen epäilyn lähtökohdista. Hän näkee ”kriittisen lukemisen” asenteena, joka osaksi omaksutaan opetettuna. Se on edellytyksenä tutkijanuralla etenemiseen. Jatkuva kyseenalaistaminen on ainut asia, jota ei saa kyseenalaistaa.

Felski katsoo fenomenologisesti sitä, kuinka lukijat reagoivat kohtaamiinsa sanoihin, sen sijaan että lähdettäisiin teorioista, joissa spekuloidaan mitä lukeminen on. Tavoitteena on paremman käsityksen saaminen siitä, miten ja miksi luemme. Kysymys on tärkeä – ehkä vieläkin tärkeämpi nykyään, kun lukeminen on vähentynyt ja pidemmät tekstit ovat menettäneet sijaansa niin ihmisten arkielämässä kuin kouluopetuksessakin.

Rakenteeltaan teos jakaantuu esipuheeseen, neljään esseemäiseen käsittelylukuun ja lyhyeen johtopäätökset-osaan. Esipuheessa Felski onnistuu ajoittain olemaan pisteliään hauska kommentoidessaan kirjallisuudentutkimuksen ääneen lausumattomia itsestäänselvyyksiä.

Neljä käsittelylukua analysoivat neljää lukemisen taustalla olevaa asiaa: tunnistaminen, lumoutuminen, tieto ja sokki. Näillä teemoilla Felski pyrkii katsomaan taiteen vastaanottoa ja myöntää, etteivät reaktiot taideteoksiin ole koskaan selkeästi paketoitavia ja erillisissä nipuissa. Tällaisella tarkastelutavalla hän kuitenkin pääsee katsomaan lukemisen osatekijöitä, jotka on tutkimuksessa jätetty syrjään, esimerkiksi leimaamalla ne naiiveiksi.

Felski käsittelee teemojaan perusteellisesti. Tunnistaminen on itsensä löytämistä teoksesta hyvässä tai pahassa. Se voi mahdollistaa itsensä tarkastelun ja toisaalta antaa mahdollisuuden tunnistaa oma identiteetti. Lumoutuminen on ehkä mielenkiintoisin Felskin käsittelemistä asioista. Siinä on kyse kirjallisuuteen uppoutumisesta, jossa lukija menettää omaa otettaan tekstin ottaessa ohjat. Lumoutuminen on sellaista, mitä moni lukija kaipaa ja joka tuntuu lapsuudessa olleen helpompaa saavuttaa kuin aikuisuudessa.

Tiedon kohdalla Felski käsittelee kirjallisuutta sosiaalisen tiedon muotona. Kirjalliset tekstit voivat toimia mahdollisten oivallusten lähteinä. Neljäs Felskin käsittelemä teema on sokki – kirjallisuuden kyky herättää levottomuutta. Sinänsä mielenkiintoista pohdintaa on, kuinka klassiset teokset pystyvät edelleen siihen, aikakausien muutoksista huolimatta.

Luvuilla ei ole tiukkaa rakennetta. Esseemäisyyden vuoksi koko luku täytyy lukea, että saa käsityksen siinä käsitellystä asiasta – ja oikeastaan kirja täytyy lukea kokonaisuutena, että tavoittaisi Felskin ajatukset.

Felskin teoksen ajatukset ovat mielenkiintoisia. Kirjasta jää kuitenkin tunne, että Felski ei kirjoita niin helppolukuisesti kuin aihe oikeastaan vaatisi. Se kun voisi antaa paljon muillekin kuin kirjallisuudentutkijoille. Nyt teos edellyttää alan käsitteistön ja teorian vahvaa tuntemusta. Mikäli teoriakeskustelut olisi tehty tutummiksi ja lähestyttävämmiksi, se ehkä auttaisi lukemaan teosta ilokseen eikä vain työkseen.

Suomenkielisen teoksen takakansiteksti vakuuttaa teoksen olevan ”kirjoitettu helposti lähestyttävällä tavalla. Se haastaa mukaansa kaikki, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuuden merkityksestä.” Teos kyllä haastaa, mutta tuskin saa mukaansa suinkaan kaikkia tai edes kovin suurta osaa kirjallisuuden merkityksestä kiinnostuneista ihmisistä. Se kuinka helposti lähestyttävää teksti on, riippuu toki lukijasta, mutta Felskin akateemisen tyylin kohdalla maininta helppolukuisuudesta vaikuttaa mainospuheelta. Jonkinlaista onnistumista mainospuheessa on ollut, koska reilut viisitoista vuotta vanhan akateemisen manifestin suomennos on saanut kohtuullisen määrän varauksia esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoissa.

Kirjallisuuden tutkijoiden kannattaa tutustua Felskin ajatuksiin ja hyödyntää niitä työssään. Hänen kirjoitustyylistään sen sijaan ei kannata ottaa oppia. Kirjoitustapa, joka edellyttää lukijalta alan sisäpiiriläisyyttä, marginalisoi alaa entisestään.

•

Lue myös:

Kirja kainalossa kaksisataa vuotta sitten

Kukapa muukaan kielen arvostuksen nostaisi kuin kieliasiantuntija itse

Rantamatkalla kirjailijoiden kanssa