Sosiaalinen konstruktionismi on monien valtavirran tutkijoiden silmissä yhtä pahamaineinen kuin postmoderni filosofia tai jälkistrukturalismi, joka monessa mielessä muodostaakin sosiaalisen konstruktionismin filosofisen perustan. Raskaimpien syytösten kohteena ovat kaikkea samanarvoisena pitävä relativismi ja pelkkään kieleen ja sen merkityksiin ja tulkintaan keskittyminen. Kriitikoiden mielestä nämä sosiaalisen konstruktionismin piirteet kiistävät tyystin objektiivisen todellisuuden ja totuuden olemassaolon.

Mutta sosiaalinen konstruktionismi on erittäin monipuolinen kokonaisuus, sateenvarjokäsite, jonka suojiin mahtuu keskenään ristiriitaisiakin näkemyksiä. Tämän vuoksi syytökset osuvat maaliin vain hyvin harvoissa tapauksissa. Sen osoittaa käsillä oleva kirja, jossa perataan tarkoin sosiaalisen konstruktionismin suuntausten laajaa kenttää.

Yhteisiäkin piirteitä suuntauksista löytyy, eli ne tärkeimmät, joita mielestäni alasta tai suuntauksesta riippumatta koko tieteen ja etenkin ihmistieteiden pitäisi huolella vaalia: kriittinen suhtautuminen itsestäänselvyyksiin ja lähtökohta, jonka mukaan sosiaaliset prosessit muovaavat sitä, millaisena todellisuus ihmisille näyttäytyy.

Miira Niskan, Satu Venäläisen, Antero Olakiven ja Jose A. Cañadan toimittama teos Sosiaalinen konstruktionismi käsittelee aihettaan aina psykologiasta ja identiteeteistä uskonnon ja ympäristötietoisuuden rakentumiseen ja moniin asioihin siltä väliltä. Teoksesta hyötyvät niin opiskelijat kuin toiset tutkijat ihmistieteistä luonnontieteisiin. Joskin maallikoilta ja monilta itseään sivistyneenä pitäviltä kansalaisilta heitäkin puhutteleva kirja saattaa mennä monissa kohdin yli, sillä jargonilta ja monimutkaisilta malleilta ja kaavioilta eivät kirjoittajat ole välttyneet.

Kirjan artikkelit myös vilisevät sosiaalista konstruktionismia edeltäviä, petaavia tai haastavia ja sosiaalisen konstruktionismin kanssa ristiriidassa olevia teorioita ja suuntauksia ja niiden kehittelijöiden nimiä niin paljon että välillä lukijan on vaikea tajuta missä oikein mennään. Onneksi jokaisen artikkelin lopussa on tiivistelmä, joka helpottaa suunnistamista.

Kirjassa käsitellään esimerkiksi sosiaalisen konstruktionismin juuria ja historiaa, sosiaalisen konstruktionismin roolia psykologiassa, kertomusten tutkimuksessa, sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimuksessa, uskonnon rakentumisessa ja ympäristötutkimuksessa. Filosofinen tarkastelu jää valitettavan vähäiseksi, vaikka kirjassa kyllä viitataan jälkistrukturalismiin, erityisesti Michel Foucaultiin, sekä sosiaalisen konstruktionismin varsinaiseen vastustajaan, positivismiin.

Kirjan johdannossa esitellään tiivistettynä olennaiset peruskäsitteet, ja samalla korjataan syytökset relativismista ja kaiken kielellistämisestä. Kielellistäminen on tulkittu kriitikoiden keskuudessa väärin väitteeksi, että kaikki on vain kieltä, eikä kielen takana ole mitään kohdetta, jota kieli käsittelee. Etenkin positivismi, jolle kieli heijastaa pysyvää ja empiirisesti todennettavaa todellisuutta, on täysin vastakkaisella linjalla asian suhteen. Mutta sosiaalinen konstruktionismi ei väitä näin, vaan että todellisuuteen pääsee käsiksi kielen ja kielellisten merkitysten ja tulkintojen kautta.

Voisin täydentää että tämä toimii etenkin ihmistieteissä, joiden kohteena ovat juuri merkityksiä ja tulkintoja tekevät kieltä käyttävät ihmiset. Eli kielellä ja merkityksellä on empiirisesti todettava kohde − juuri inhimillinen kieli ja merkitykset.

Lisäksi kirjassa todetaan, että käsitys kielestä on erilainen. Kriitikoille kieli on passiivinen peli tai kuvastin, mutta sosiaalisessa kostruktionismissa kieli on toimintaa, joka tuottaa ja luo asioita. Kun diktaattori julistaa sodan alkaneeksi, sen kohteet tuntevat kielen tuottavan luonteen nahoissaan hyvinkin konkreettisesti.

Relativismi-syytös ja sen vasta-argumentti liittyvät kielellisyyteen. Relativismi viittaa sosiaalisessa kostruktionismissa siihen että kaikki versiot todellisuudesta ovat diskurssiivisesti luotuja, ei siihen, että kaikki versiot todellisuudesta ovat yhtä tosia tai epätosia.

Voisin taas täydentää, että kaiken samalle viivalle asettava relativismi merkitsisi kuoliniskua kriittisyydelle. Mutta juuri monet alistettujen vapauttajat suosivat sosiaalista konstruktionismia. Esimerikiksi kun feministit toteavat että sukupuoli ei ole luonnon tai jumalan luoma, vaan diskurssiivisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti rakennettu, he samalla avaavat mahdollisuuden sille, että sukupuolesta ja siihen liittyvistä rooleista ja odotuksista on mahdollista luopua tai muuttaa niitä. Kirjan yksi artikkeli onkin omistettu sukupuolen tutkimukselle.

Juuri se, että todellisuus, yksilöstä yhteiskuntaan, ymmärretään ihmisen kielellään ja merkityksillään rakentamaksi, eikä valmiina luonnon tai jumalan luomuksena, antaa vapauden muuttaa, kehittää ja parantaa sitä. Kirjan kaikki havainnollistavat esimerkit edustavatkin erilaisia alisteisessa suhteessa olevia ihmisiä ja ryhmiä, kuten juuri naisia, maahanmuuttajia ja muita marginaalissa eläviä.

Kiintoisa ja ajankohtainen on ikä. Nykyään sanotaan että ikä on vain numero, mutta ikääntyminen on muutakin kuin kronologisesti etenevää aikaa. Eri ikäkausille annetaan erilaisia tulkintoja ja merkityksiä, niin yksilön kuin yhteiskunnan toimesta. Esimerkiksi Suomessa ei 70-vuotiaiden mielipiteitä usein hyväksytä osaksi laajoja mielipidekyselyjä. Myös korona johti vanhempien ihmisten luokitteluun ja eristämiseen pelkkien numeroiden perusteella.

Voisin vielä kärjistää asiaa kysymyksellä, että jos vanhuus määritellään alkavaksi vaikka eläkeiässä, 65-vuotiaana, tapahtuuko tämä siirtymä sillä sekunnilla, kun henkilö täyttää 65 vuotta. Tämä vanhuustutkija Marja Jylhän kirjassaan Vanhuustutkijan koronavuosi esittämä ajatusleikki osoittaa miten mielivaltaista ja keinotekoista on määritellä ihminen matemaattisen ajan mukaan.

Taustalla ovat enemmän arvot ja asenteet kuin tosiasia, että tuon ajan ylittäneet olisivat jotenkin höperöjä. Yhteiskunnassa vallitsevat tiukat normit ja odotukset, mikä on sopivaa minkäkin ikäiselle, miten tulee pukeutua, käyttäytyä, seurustella jne. Nykyään kiistellään siitä, missä menee työkykyisen ja eläkelöityneen välinen raja. Tätä kannattaa pohtia enemmän sosiaalisen konstruktionismin kuin biologian näkökulmasta, vaikka sosiaalinen konstruktionismi ei biologian vaikutusta tyystin kielläkään.

Ehkä eniten kritiikkiä tiedemaailman taholta on saanut aikaan se, että sosiaalinen konstruktionismi on ottanut tutkimuskohteekseen myös tieteen, eikä vain humanistisia aloja vaan myös kaikesta sosiaalisuudesta ja tulkinnoista vapaana pidetyn luonnontieteen. Kaikkein pyhimpään kajoaminen synnyttikin1990-luvulla kuuluisat ”tieteiden sodat”.

Luonnontieteessäkään totuus ei putoa valmiina tutkijoiden eteen, vaan totuus tuotetaan laboratorioissa erilaisten laitteiden avulla. Tutkimuskohde eristetään, suurennetaan, puretaan,  analysoidaan tarkasti kontroloiduissa ja säädellyissä olosuhteissa. Esimerkiksi mikroskooppi suurentaa kohteensa epäluonnollisen kokoiseksi, ja näin irrottaa kohteen ”luonnollisista” yhteyksistään ja siirtää sen tutkijoiden rakentamaan keinotekoiseen kontekstiin.

Yhdyn tähän, joskin sillä varauksella, että sosiaalisesta rakentumisesta huolimatta luonnontiede myös heijastaa todellisuutta objektiivisesti toisin kuin ihmistieteet. Luonnontieteen totuudet ja niitä ilmentävät erilaiset laitteet toimivat samalla tavalla, käyttää niitä sitten suomalainen tai kiinalainen, nainen tai mies, vasemmistolainen tai oikeistolainen. Mutta esimerkiksi politiikan tutkimus ja muut yhteiskuntatieteet tai – erityisesti taloustiede – merkitsevät eri asioita kun niistä puhuu vaikkapa vasemmistolainen tai oikeistolainen. Tästä huolimatta etenkin taloustiede esitetään useimmiten objektiivisena ja puolueettomana tieteenä, jonka paljastamia välttämättömyyksiä päättäjien on seurattava ja pantava toimeen.

•

Lue myös:

Epäily on herätetty! Filosofinen epäily ja sen merkitys

Idän ja lännen ajattelun tiet

Luonnontieteiden kaari alkemiasta kvanttimekaniikkaan