Viime vuosina on ilmestynyt useita jo historiaan siirtyneiden naisten elämäkertoja. Niiden aiheina ovat olleet muun muassa Tekla Hultin, Alli Paasikivi, Anni Svan, Mary Gallen-Kallela, Maissi Erkko, Vivi Lönn ja Hanna Parviainen, Eeva-Liisa-Manner sekä Jenny Paulaharju. Käsitelty on monia muitakin, kuten esimerkiksi Hanna-Reetta Schreckin teoksessa Säkenöivät ja oikukkaat, joka on kokoelma Suomen kultakauden naisista.

Helmi Krohnin ihmeellinen elämä kuuluu tähän kokonaisuuteen. Helmi Krohn (1871–1967) oli kirjailija, kääntäjä, kriitikko, päätoimittaja, toimittaja ja suomalaisen spiritualismin ”äiti”. Kuten kirjan kirjoittajat Marjut Hjelt, Maarit Leskelä-Kärki ja Hilkka Oksama-Valtonen toteavat, Krohn vaikutti laveasti suomalaisen kulttuurin kentällä kahdeksan vuosikymmenen aikana.

Krohnin ensimmäinen julkaistu teos oli suomennos Frances Hodgson Burnettin Pikku lordista (1892). Jo tätä ennen hän oli osallistunut veljensä Kaarle Krohnin kanssa Kertovaisia runoelmia -teoksen (1890) toimittamiseen. Hänen viimeinen teoksensa käsitteli 14 etevän meedion elämänvaiheita ja oli nimeltään Valon kantajia (1963).

Krohnin ensimmäisen ja viimeisen teoksen väliin mahtui kuusi romaania, 19 elämäkerrallista teosta, kaksi matkakirjaa, 13 lasten- ja nuorenkirjaa ja 16 spiritualismia käsittelevää teosta. Lisäksi Krohn toimitti kymmenen ja käänsi noin 160 kirjaa. Tahti oli siis kolmisen kirjaa vuodessa.

Kirjat muodostavat aikamoisen elämäntyön – erityisesti kun ottaa huomioon, että Krohn oli neljän lapsen äiti. Hänen puolisollaan professori Eemil Nestor Setälällä oli oma rauhoitettu työhuoneensa, kun taas vaimon työpöytä oli makuuhuoneen nurkassa ja hän oli aina kirjoittaessaankin lasten saavutettavissa.

Krohnista on olemassa valtavasti aineistoa: julkaisujen ohella mittavat kirjekokoelmat. Hänen elämäkertansa kirjoittamiseen on siksi todella tarvittu kolme arkistoissa ja kirjastoissa istujaa.

Jokainen kirjan kirjoittaja on perehtynyt Krohnin elämään jo aiemmin. Hilkka Oksama-Valtonen kirjoitti vuonna 1987 kirjallisuuden pro gradu -työn isoäitinsä tuotannosta. Marjut Hjelt julkaisi vuonna 2004 mittavan kokoelman Krohnin kirjeitä. Maarit Leskelä-Kärjen vuonna 2006 valmistunut väitöskirja käsitteli Krohnin sisarusten kirjallista elämää.

Kirjassa näkyy, että kirjoittajat ovat käsitelleet Helmi Krohnin elämää pidemmän aikaa. He ovat varmaan käyneet lukuisia keskusteluja, joissa he ovat löytäneet uusia näkökulmia päähenkilön elämään. Ja tehneet vaikeitakin päätöksiä siitä, mitä otetaan ja mitä jätetään. ”Tutkimattomia aineistoja hänen elämäänsä liittyen löytyy vielä paljon lisää”, toteavat tekijät ja toivovat kirjan toimivan perustana uusille tulkinnoille.

Kirja rakenne vie tarinaa hyvin eteenpäin. Lyhyet kronologisesti etenevät kappaleet kertovat pienen palasen Krohnin elämästä. Ne herättävät kiinnostuksen tietää enemmän ja toimivat samalla alkuna pidemmälle taipaleelle. Toiston makua ei ole.

Joissakin kirjoissa sitaatit rasittavat, mutta Krohnin tekstit eivät. Ne ovat kestäneet aikaa. Esimerkiksi vuonna 1915 julkaistu kertomus Kiiskilän hovista – Helmin lapsuuden kultalasta – on nautittavaa luettavaa. Sitaattien elävyys kertoo myös siitä, että tekijät ovat sisäistäneet Krohnin ajattelua. He nostavat Krohnin lähestymistavan mukaisesti kohteen oman äänen kuuluville.

Teoksessa Helmi Krohnin ihmeellistä elämää tarkastellaan kolmesta suunnasta: Krohnien kulttuurisuvun jäsenenä, kirjallisen työn ammattilaisena ja spiritualismin uranuurtajana. Kirja todella toimii perustana uusille tulkinnoille ja nostaa esille kiinnostavia tutkimuskysymyksiä.

Vaikka Helmi Krohn oli vahvasti Krohnien kulttuurisuvun jäsen, ulkopuolisuus seurasi häntä koko elämänsä ajan. Sen kuvaaminen oli perheen jäsenten mielestä paheksuttavaa. Toisaalta Helmi ja Aune Krohn eivät esimerkiksi ymmärtäneet sisarensa Aino Kallaksen avointa kuvausta miessuhteistaan. Aunea, joka uhrasi elämänsä äidin hoitamiselle, ei taas kukaan paheksunut. Helmi Krohnin tuotanto tarjoaa näkymää 1800–1900-lukujen vaihteen perhedynamiikkaan ja perheenjäsenten rooleihin.

Perheen dynamiikka on toisellakin tavalla läsnä Krohnin tuotannossa: yrityksenä ymmärtää parisuhdetta. Helmi Krohnin avioliitto Eemil Setälän kanssa kesti parikymmentä vuotta päättyen eroon vuonna 1913. Avioliittoa koskevat analyysit heijastelevat Krohnin omaa elämää, mutta niiden kautta hän kiinnittyy yhteen ajan teemoista.

Krohn kuvasi saksalaista kirjailijaa Malwida von Meysenbugia kirjoittaen: ”Hän taisteli emansipatsionin puolesta omalla elämällänsä, itse vapautumalla kahlehtivista siteistä, itse hankkimalla itselleen riippumattoman aseman”. Kirjeessään Krohn kertoo, ettei halunnut tyytyä kärsivällisyyteen niin kuin vanhan ajan nainen. Ero oli hänen mielestään myös lasten etu.

Suomalaista emansipaatiota on tarkasteltu pitkälti naisliikkeen (yhdistystoiminnan) kautta ainakin osin ”kansanliikkeet muovasivat kansakunnan” -lähestymistavan inspiroimana. Tuon ajan (parisuhteita pohtiva) kirjallisuus saattaa olla yllättävän vahva tekijä, kun naiset hakivat uutta roolia yhteiskunnassa ja yksityiselämässä.

Avioliitto Setälän kanssa johdatti Krohnin kirjoittamaan ja ylipäätään työnteon maailmaan. Setälä päätoimitti Valvoja-aikakauslehteä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, ja Krohn kirjoitti vuonna 1905: ”(K)un alituisesti kuulin toimittajien keskustelevan kirjoituksista, arvosteluista ym., joita Valvojaan piti tulla, minunkin intressini heräsi noihin asioihin.”

Valvojan piirillä on ollut suuri vaikutus moniin muihinkin suomalaisen kulttuurin alalla toimiviin, ja siitä voisi piirtyä kiinnostava kuva ryhmäbiografisen tutkimusotteen kautta.

Ulkopuolisuus liittyy Krohnin elämässä ja vähintäänkin hänen muistamisessaan myös kirjallisuuden ammattilaisuuteen. Krohnia ei esimerkiksi mainita suomalaisen naiskirjallisuuden linjoista kertovassa kirjassa vuodelta 1989. Annamari Sarajas sijoitti vuonna 1965 Krohnin ”sovinnaisia ja usein idealistisia sivistyneistökuvauksia” tuottaviin professorin rouvien ryhmään yhdessä muun muassa Ester Ståhlbergin, Maila Talvion ja Maria Jotunin kanssa.

Professori Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa Toisten elämät -kokoelmassaan (2017), että elämäkertagenre liittyy Suomessa kansallisen kulttuurin ja kansalaisuuden rakentamiseen. Suurmieselämäkerrat toimivat esikuvina ja loivat kansallista historiankirjoitusta. Myös naisliikkeessä elämäkerroilla oli keskeinen tehtävä esikuvien luojana ja tradition välittäjinä.

Kirjallisuusinstituutiossa elämäkertoja kirjoittaneet naiskirjailijat ja heidän kohdehenkilönsä saivat kuitenkin paikan marginaalissa. Mikä on se prosessi, jossa naiset katoavat?

Yhteiskunta on kokonaisuus, jossa myös marginaalilla on merkityksensä. Sivistyneet ja yhteiskuntavastuuta kantavat naiset suljettiin ulos valtaosasta virkoja tai vaikkapa yliopistomaailmaa. Kun patriarkaalinen yhteiskunta ei tarjonnut heille riittävän vaativia tehtäviä, he etsivät ja löysivät omia polkujaan.

Krohn, kuten monet muutkin, perehtyi käännöstyön kautta maailmalla kulkeviin uusiin virtauksiin. Englanti oli monen muun lailla Krohnin henkinen kotimaa, joka ”avasi uusia näköaloja”. Suomen ulkopuolelle suuntautuvat naiset kiinnittyivät kirjailijoiden kansainväliseen järjestöön PENiin, jonka Suomen osasto perustettiin vuonna 1928. PEN tarjosi mahdollisuuden laajempaan ajatteluun ja kontakteihin.

Uudet tuulet tulivat Suomeen, ja samalla Suomi-tietoutta vietiin ulkomaille. Helmi Krohn toimi yhtenä monista Suomen epävirallisista lähettiläistä ulkomailla: ”Englantilaisten Suomen tuntemus on kovin pieni ja toivon voivani laventaa sitä 10 000 henkeen nousseen kuulijakuntani osalta”, hän kirjoitti vuonna 1930.

Vuonna 1928 Wigmore Hallissa Mabel St. Clair Stobart välitti viestejä henkimaailmasta. Krohn osui tilaisuuteen ja tunsi tulleensa kotiin. Tuosta sunnuntaista lähtien Krohnin elämä muuttui. Hän opiskeli, välitti ja organisoi spiritualismia koko loppuelämänsä.

Spiritualismin parissa Krohn ei ollut ulkopuolinen. Hänelle spiritualismi merkitsi paitsi kontaktia hänen edesmenneeseen isäänsä niin myös pyrkimystä opettaa, että rakkaus on kunkin yksilön elämän kantava voima.

Krohnin vuonna 1946 perustaman Suomen Spiritualistisen Seuran tilaisuuksissa salit täyttyivät. Ihmiset halusivat ymmärtää metafyysistä uudella tavalla, yksilöllisen kokemuksen kautta. Spiritualismi kiinnittyi jo pidempään jatkuneeseen esoteeriseen etsintään ja ajatteluun ja sitä kautta modernin yksilön syntyyn.

Vuonna 1954 Krohn pohti aikaa: ”Aika on oikeastaan hyvin kummallinen käsite. Minulla on aina ollut aikaa kaikkeen mitä olen halunnut tehdä. Olen osannut venyttää aikaa sekä alku että loppupäästä ja harvoin se on loppunut kesken.”

Aikakin on yksilöllinen valinta, josta ihminen kantaa vastuun itse. Krohnin viesti aikojen takaa on, että jokaisella on vastuu omasta elämästä. Sitä ei voi siirtää instituutioille.