Itä-Rooman historian merkittävin hallitsija oli keisari Justinianus I (527–565). Hänen hallitusaikaansa pidetään Itä-Rooman historian loistoaikana. Hän yritti valloittaa takaisin lännessä germaaneille menetetyt alueet ja pyrki palauttamaan Rooman imperiumin entiseen suuruuteensa. Hänen toimeenpanemallaan lakien kodifikaatiolla (Corpus Iuris Civilis) on ollut erittäin suuri merkitys. Antiikkiin suuntautumisensa vuoksi Justinianusta on varsinkin vanhemmassa tutkimuksessa pidetty konservatiivina (esimerkiksi Ernst Stein 1959, 276).

Justinianuksen hallitusajan yksi keskeisimmistä tavoitteista oli kuitenkin uskonnollisesti yhtenäisen kristillisen keisarikunnan luominen. Tämä johti uskonnollisten vähemmistöjen säälimättömään vainoamiseen. Hänen aikanaan vainottiin myös homoseksuaaleja, joiden ei katsottu sopivan kristilliseen seksuaalietiikkaan.

Justinianus pystyi pääosin hävittämään valtakuntansa pienemmät uskonnolliset vähemmistöt, pakanuuden ja kerettiläiset liikkeet. Toisaalta hän ei onnistunut tekemään sovintoa kristinuskon harhaopiksi tuomitun monofysitismin kanssa, vaikka sen kannattajat olivat keisarin pääongelma. Justinianuksen kuollessa vuonna 565 valtakunta oli kaikkea muuta kuin yhtenäinen.

Justinianuksen toimintaa ohjasi kaksi suurta periaatetta. Ensimmäinen oli Rooman valtakunnan yhtenäisyyden palauttaminen, ja toinen oli uskonnollisen yhtenäisyyden vaatimus. Keisarikunta oli Justinianukselle Jumalan perustama valtakunta, jota keisari johti Jumalan sijaisena. Siellä hyväksyttiin vain yksi kristinuskon muoto, jonka opit oli määritelty Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451, mutta jonka sisällöstä Justinianus katsoi olevansa itse oikeutettu päättämään.

Justinianuksen näkemyksen mukaan keisari oli Jumalan sijaishallitsija maan päällä. Lakikokoelma Digestan alkuun laatimassaan
luvussa Justinianus julistaa hallitsevansa valtakuntaa, jonka taivaallinen hallitsija oli hänelle antanut. Kristitylle roomalaiselle keisarille oli annettu tehtäväksi yhdistää koko asuttu maailma Jumalan alaisuuteen.

Justinianus mielsi valtion ja kirkon olennaisina toisiinsa liittyneinä osina kristillistä keisarikuntaa. Siksi hän näki kirkon teologian ja hallinnon hyvin tärkeinä. Justinianuksen mukaan kirkon asioiden hoito ”ei ollut vähempiarvoista kuin elämä itse” (Novell. Iust. 57). Hän oli erittäin hyvin perehtynyt teologiaan, ja hänen kirkkolainsäädäntönsä oli huomattavan laaja. Justinianuksen lait ovat selkeästi kristityn keisarin lakeja, vaikka niissä on viittauksia antiikkiin.

Justinianus uskoi, että oikean uskonnon harjoittaminen oli välttämätöntä, jotta valtakunta ja sen väestö kukoistaisivat. Hänen velvollisuutensa roomalaisena hallitsijana oli palauttaa Rooman valtakunta entiselleen, kun taas kristittynä hallitsijana hänen velvollisuutensa oli asettaa siihen yksi puhdas usko. Uskonnollisen yhtenäisyyden vaatimus johti uskonnollisten toisinajattelijoiden – kristittyjen harhaoppisten ja ei-kristittyjen eli pakanoiden – säälimättömään vainoamiseen.

Myöhäisantiikin keisarit olivat toki ennen Justinianustakin vainonneet uskonnollisia toisinajattelijoita (Cod. Theod 16,5 de haereticis) ja homoseksuaaleja (Meyendorf 1989, 10–11). Kukaan ennen Justinianusta ei kuitenkaan ollut tehnyt vakavaa yritystä puhdistaa valtion virkamiehistöä ja kaupunkien neuvostoja näistä ihmisryhmistä kokonaan ja pääsemään heistä kertakaikkisesti eroon.

Justinianuksen noustessa valtaan 520-luvulla Välimeren alue oli kuin uskontojen ”valintamyymälä”. Alueella oli katolilaisia kristittyjä, erilaisia harhaoppisia kristittyjä lahkoja, juutalaisia ja pakanoita.

Katolista eli yleistä kirkkoa repi tähän aikaan vakava opillinen kiista kristologiasta eli siitä, miten Jeesuksen asema tulisi ymmärtää. Riideltiin muun muassa siitä, onko Jeesus luonnoltaan ihminen, Jumala vai täysin kumpaakin. Kiista muistuttaa nykyihmisen näkökulmasta ajoittain saivartelua mutta oli ajan ihmisille kuolemanvakava asia.

Lännen kirkkoa johti Rooman piispa eli paavi. Hänen johdollaan lännen kirkko piti kiinni kristologisesta näkemyksestä, joka oli päätetty Khalkedonin ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 451. Sen mukaan Kristuksessa oli kaksi luontoa: jumalallinen ja inhimillinen. Konstantinopoli hyväksyi saman käsityksen.

Egyptissä ja Syyriassa enemmistöksi nousivat monofysiitit, jotka hylkäsivät Khalkedonin kirkolliskokouksen kristologiset näkemykset. Sen sijaan he nojautuivat Aleksandrian piispana vuosina 412–444 toimineen kirkkoisä Kyrilloksen kristologiaan. Heidän mukaansa Kristuksessa oli vain yksi jumalallinen luonto, eikä häntä pidetty luonnoltaan inhimillisenä. Monofysiitit eivät olleet yhtenäinen ryhmä. He jakautuivat Severos Antiokialaisen (465–538) edustamaan maltilliseen siipeen ja Julianos Halikarnassoslaisen edustamaan radikaaliin suuntaan. Monofysiittejä oli noin puolet Itä-Rooman väestöstä. Keskinäisistä opillisista kiistoistaan huolimatta he tunnustivat kristillisen ykseyden ajatuksen ja olivat uskollisia Konstantinopolissa asuvalle keisarille.

Katolilaisten lisäksi varsinkin idässä oli joukko valtauskosta poikkeavia uskonnollisia toisinajattelijoita: pienempiä harhaoppisina pidettyjä lahkoja, montanolaisia, novationolaisia, nestoriolaisia, erilaisia gnostilaisia ryhmiä ja manikealaisia (katso näistä liikkeistä Christensen 1974). Frankkeja
lukuun ottamatta lännessä isännöivät germaanihallitsijat olivat areiolaisia, joiden mukaan Jeesus oli vain luotu olento eikä lainkaan jumalallinen.

Juutalaisia oli kaikkialla valtakunnassa, ja pieniä pakanaryhmiä oli Vähän-Aasian ja Ylä-Egyptin syrjäseuduilla. Pakanoita oli jonkin verran myös valtakunnan eliittiin kuuluvien joukossa. Myös Ateenan neoplatoninen koulu oli pakanallinen.

Image

Justinianus julistettiin enonsa Justinus I:n (518–527) kanssahallitsijaksi huhtikuussa vuonna 527. Kun Justinus kuoli samana vuonna elokuun 1. päivänä, Justinianus nousi yksinvaltiaaksi. Uskonnollisten toisinajattelijoiden vainot alkoivat välittömästi.

Ilmeisesti kesällä 527, kun Justinianus oli vielä enonsa kanssahallitsija, Justinianus julkaisi ensimmäisen kerettiläisiä, manikealaisia, samarialaisia, juutalaisia ja pakanoita koskevan lain (Cod. Iust. 1,5 De haereticis et Manichaeis et Samaritis). Tätä lakia seurasi sarja muita uskonnollisia toisinajattelijoita koskevia lakeja, ja enemmistö niistä osuu Justinianuksen hallinnon alkuvuosiin.

Lait ovat täynnä kiihkeää vainoamisintoa (Mazal 2001, 201). Justinianus vainosi kaikkia niitä, jotka olivat hänen mielestään uskonnollisesti väärässä. Ensimmäiset lait ja niitä seuranneet toimenpiteet osoittivat, mikä oli lähinnä Justinianuksen sydäntä (Honoré 1978, 15). Yhdessä lukuisista laeistaan Justinianus ilmoittaa, että hän vihaa kerettiläisiä (latinaksi haereticos odio habemus, Novell. Iust. 45 praefatio) eikä koskaan horju vakaumuksessaan.

Tyylillisesti Justinianuksen lait olivat solvaavia. Harhaoppiset leimattiin niissä typeriksi, hulluiksi ja sairaiksi. Manikealaiset ja montanolaiset olivat heistä kaikkein vastenmielisimpiä (Evans 1996, 251). Manikealaisuus oli gnostilaista synkretismiä edustanut, dualistinen valon ja pimeyden eli hengen ja aineen taistelua korostanut uskonto. Sillä oli rasitteenaan myös se, että se oli kotoisin vihollisvaltakunnasta Persiasta ja sen oli perustanut persialainen Mani (216–277) (Moorhead 1994, 25).

Pakanuuden jäänteet tukahdutettiin armotta. Aluksi viranomaiset määrättiin tekemään tutkinta pakanallisten menojen harjoittamisesta. Näistä rangaistuksena oli kuolema. Sitten pakanat määrättiin alistumaan kristilliseen opetukseen ja kastattamaan itsensä kolmen kuukauden kuluessa omaisuuden takavarikoinnin ja karkotuksen uhalla. Paluusta pakanuuteen rangaistiin kuolemalla. Pakanoita kiellettiin pitämästä valtion virkoja ja heiltä poistettiin perintöoikeus (Cod. Iust. 1,5 ja 1,11).

Vuonna 529 suoritettiin puhdistus Konstantinopolin aristokraattien keskuudessa. Monia huomattavia pakanoita tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Entinen prefekti Asklepiodotos teki itsemurhan (Joh. Mal. 449; Theoph. AM 6022; Proc. HA 11,31; Mazal 2001, 202). Samana vuonna suljettiin Ateenan neoplatoninen koulu, joka oli tärkein jäljellä oleva pakanallisen ajattelun keskus (Evans 1996, 67–68).

Vuonna 535 pakanoita kiellettiin harjoittamasta kulttimenoja vandaaleilta vallatussa Afrikassa (Novell. Iust. 37, 6–8). Justinianus valtuutti vuonna 542 Johannes Amidalaisen (505–585), joka tunnetaan paremmin Johannes Efesolaisena, käännyttämään maaseudun pakanat Vähässä-Aasiassa. Johanneksen sanotaan kastaneen Lydiassa ja Kariassa 70 00 henkeä, perustaneen 97 kirkkoa ja kaksi luostaria (Joh. Eph. HE 3, 37). Kaukainen Isiksen temppeli Assuanissa Philaen saarella tuhottiin vuonna 541 (Joh. Eph. HE 4, 6–7). Samoihin aikoihin tukahdutettiin Jupiter-Ammonin kultti Augilan keitaalla Kyrenaikan autiomaassa (Proc. de Aed. 6,2,14–20).

Konstantinopolissa suoritettiin uusi pakanuutta harjoittaneisiin opettajiin, lakimiehiin ja lääketieteilijöihin kohdistunut puhdistus vuosina 545–546. Vaino ulottui eliittiin saakka. Edellisestä vuoden 529 vainosta selviytynyt patriisi Phokas katsoi viisaimmaksi myrkyttää itsensä ennen asiansa selvittämistä (Evans 1996, 249). Viimeinen pakanoiden vaino suoritettiin ilmeisesti vuonna 562. Pakanuus ei ollut uhka kristitylle keisarikunnalle, sillä valta oli lujasti kristittyjen käsissä, mutta sellaiseksi se kuitenkin ilmeisesti käsitettiin (Evans 1996, 67).

Myös harhaoppisia kristittyjä ja manikealaisia vastaan suunnattiin sarja lakeja ja väkivaltaisia toimenpiteitä. Heidän kulttimenonsa kiellettiin. Heidät suljettiin pois valtionhallinnon ja armeijan viroista. He eivät voineet harjoittaa opettajan ammattia, todistaa oikeudessa katolisia vastaan, periä omaisuutta tai omistaa katolisia orjia.

Vuonna 527 tapahtunut manikealaisten puhdistus Konstantinopolissa oli erityisen raaka. Kronikoitsija Johannes Malalaksen (491–578) mukaan joukko manikealaisia, joiden joukossa oli huomattavissa yhteiskunnallisissa asemissa olevia miehiä ja naisia, surmattiin epäonnistuneiden käännytysyritysten jälkeen (Joh. Mal. 423). Ilmeisesti surmaaminen tapahtui elävältä polttamalla.

Myöhemmin vuonna 529 tai 530 Fryygiassa suuri joukko vainottuja mutta taipumattomia montanolaisia sulkeutui kirkkoihinsa ja teki polttoitsemurhan (Proc. HA 11, 23). He olivat odottaneet Jeesuksen pikaista paluuta, harjoittaneet ankaraa askeesia ja äärimmäistä seksuaalista pidättyväisyyttä. Johannes Amidalainen poltti viimeiset montanolaisten kirkot Fryygiassa vuoden 550 tienoilla. Hän myös tuhosi liikkeen 100-luvulla eläneen perustajan Montanuksen maalliset jäännökset (Joh. Eph. HE 2, 489; Mazal 2001, 203).

Afrikassa areiolaisten ja donatolaisten kirkot annettiin katolilaisille, heidän pappinsa karkotettiin ja heiltä riistettiin kaikki kansalaisoikeudet (Novell. Iust. 37). Vähässä-Aasiassa viimeiset areiolaisten kirkot suljettiin vuonna 538 (Joh. Mal. 479; Stein 1959, 369 viite 2).

Myös Palestiinan samarialaisia kohdeltiin ankarasti. Justinianus määräsi vuonna 528 tuhoamaan heidän synagogansa ja kielsi rakentamasta uusia (Cod. Iust. 1,5,17; 1,5,18,3; 1,5,19,4). Samarialaisten noustua kapinaan vuonna 529 heidän synagogansa vallattiin, tuhansia samarialaisia surmattiin ja heidän johtajansa ristiinnaulittiin. Historioitsija Procopius (kuoli vuonna 562) puhuu jopa 100000 kuolonuhrista.

Tuloksena samarialaisten verilöylystä oli pula maanviljelijöistä, mistä kärsivät erityisesti kaupungeissa asuvat kristityt maanomistajat. Vaikka maat olivat viljelemättä, heidän oli silti maksettava verot valtiolle (Proc. Bell. Pers. 1,13,10–11; 16,1–10; Proc. HA 11,21; Evans 1996, 248; Stein 1959, 287–288; 373–374). Samarialaiset kapinoivat uudelleen vuonna 556, ja jälleen kapina kukistettiin verisesti.

Justinianus oli ilmeisesti ainoa myöhäisantiikin keisareista, joka vainosi kaikkia uskonnollisia vähemmistöjä (Stein 1959, 279). Juutalaisten suhteen hän teki kuitenkin poikkeuksen, eikä syytä tähän tiedetä.

Juutalaisuus oli ollut Rooman valtakunnassa vanhastaan religio licita, ”sallittu, luvallinen uskonto”. Justinianus kielsi tosin juutalaisten uskonnonharjoituksen Afrikassa vuonna 535 (Novell. Iust. 37, 6–8), mutta tämä näyttää olleen paikallinen ja lyhytaikainen toimenpide. Yleisenä linjana oli suvaitsevaisuus juutalaisia kohtaan.

Juutalaiset eivät tosin voineet todistaa oikeudessa katolisia vastaan tai ostaa maata kirkolta. Rabbit pakotettiin lisäksi käyttämään kreikkaa ja latinaa synagogien jumalanpalveluksissa. Vuonna 553 säädetyn lain mukaan oli käytettävä myös Vanhan testamentin kreikankielistä käännöstä Septuagintaa alkuperäisen hepreankielisen version sijasta (Moorhead 1994, 26–27).

Juutalaisten kannalta joitain rajoituksia paljon vaarallisempaa oli kristityn väestön kasvava suvaitsemattomuus. Piispoista ja papeista suurin osa oli lähtöisin luostareista, joissa he oppivat suvaitsemattomuutta ja juutalaisiin kohdistunutta vihamielisyyttä (katso Evans 1996, 246).

Justinianuksen mukaan homoseksuaalisuus oli synti ja rikos, koska se oli luonnonvastaista ja loukkasi siksi Jumalaa. Samanaikaisesti uskonnollisten vähemmistöjen vainon kanssa suoritettiin kampanja homoseksuaaleja vastaan.

Homoseksuaalisten piispojen kidutukset, karkotukset ja kastrointi tapahtuivat ilmeisesti vuonna 528. Vuosina 811–814 Khronografiansa laatineen kronikoitsija Theofanes Abbasin ja 1000-luvulla eläneen Kedrenoksen mukaan vainot tapahtuivat toisena hallitusvuonna (Theoph. Anno 6021=528; Cedr. 645).

Justinianus julisti, että jatkossa homoseksuaalisesta käyttäytymisestä seurauksena oli kastrointi. Laeissa esiintyy rangaistuksena myös käden katkaisu. Silpominen oli rangaistuskeinona ilmeisesti uutuus, sillä sitä ei esiinny klassisessa roomalaisessa rikoslaissa (Honoré 1978, 15 viite 139; Mommsen 1899, 981–983).

Justinianuksen vuonna 535 säätämän lain mukaan Jumalan viha ei kohdistunut vain homoseksuaalisia tekoja tehneisiin ihmisiin vaan myös kaupunkeihin, joissa he asuivat. Jumalan rangaistuksena homoseksuaalisuudesta näihin kaupunkeihin oli odotettavissa nälänhätiä, maanjäristyksiä ja kulkutautiepidemioita (Novell. Iust. 77,1). Merkille pantavaa on, että uusi homoseksuaaleja koskeva laki (Novell. Iust. 141) annettiin vuonna 559, vuosi Konstantinopolissa puhjenneen ruttoepidemian jälkeen.

Justinianuksen lait myötäilivät kristillisiä periaatteita. Kova linja homoseksuaaleja vastaan oli kristinuskon lisä antiikin seksuaalimoraaliin, ja se oli  ilmestynyt lainsäädäntöön jo 300-luvulla (Cod. Theod. 9,7,6 v. 390; Meyendorf 1989, 10–11; Mommsen 1899, 703–704).

Kukaan aiemmista keisareista ei kuitenkaan aikaisemmin ollut pannut toimeen periaatteita yhtä jyrkällä tavalla kuin Justinianus. Pakanallisella keisarikaudella seksuaalietiikka oli ollut varsin vapaamielistä. Nyt sen tilalle astui seksuaalietiikka, jossa seksin ainoa tarkoitus oli jälkeläisten siittäminen avioliitossa. Vapaamielinen antiikin linja säilyi kuitenkin siinä, että miesten sallittiin pitää jalkavaimoja. Mielenkiintoista on, että Justinianuksen lait koskivat vain miespuolisia homoseksuaaleja eivätkä ne puhu lesbosuhteista mitään (Moorhead 1994, 36).

Justinianus ei itse täyttänyt kristillistä tavoitetta sukupuolielämän tarkoituksesta. Vuodesta 524 lähtien hän oli ilmeisesti täysin lisääntymiskyvytön, koska hän oli sairastanut kivestulehduksen, joka aikuisiällä usein johtaa hedelmättömyyteen. Justinianus oli tällöin jo yli 40-vuotias (Cesaretti 2004, 157).

Justinianuksen toimeenpanemat vainot olivat aikalaisen, historiankirjoittaja Prokopioksen silmissä sokeeraavia, osoittivat tuntemattomuutta ja vaikuttivat mielivaltaisilta (Proc. HA 11,14–36; 19,11). ”Hän ei pitänyt sitä [tappamista] murhana, jos uhrit eivät olleet hänen uskoaan” (Proc. HA 13,8). Näyttämättä tunteitaan hän antoi salaisesti käskyjä toisinajattelijoiden surmaamisesta ja heidän omaisuutensa takavarikoinnista (Proc. HA 13,2).

Justinianus otti dogmaattisen totuuden vakavasti, eikä hänen valtakunnassaan ollut sijaa toisinajattelijoille. Justinianus piti keisarikuntansa uskonnollisia vähemmistöjä ulkopuolisina. Maailma olisi hänen mielestään parempi ilman heitä.

On huomattavaa, että Justinianuksen säälimättömyys rajoittui ”vain” teologisiin vihollisiin. Henkilökohtaisia vihollisiaan kohtaan hän osoitti suurta laupeutta. Hän armahti keisari Anastasioksen (491–518) veljenpojan Proboksen, joka oli osallistunut keisarin vastaiseen kapinaan vuonna 532. Samoin hän armahti Artabaneksen, joka suunnitteli keisarin murhaamista Justinianuksen puolison Theodoran kuoleman jälkeen vuonna 548. Voitetulle vandaalikuninkaalle Gelimerille annettiin maatila Vähän-Aasian Galatiassa (Honoré 1978, 23, 30).

Millainen Justinianuksen henkilökohtainen tausta oli? Löytyisikö siitä selityksiä hänen jyrkkyydelleen?

Justinianus, alkuaan Petrus Sabbatius, oli periferian mies, alhaista syntyperää oleva maalainen. Hän oli kotoisin latinaa puhuvasta valtakunnan osasta, pikkupaikkakunta Tauresiumista, joka on nykyinen Taorin kylä Pohjois-Makedoniassa, Skopjesta 25 kilometriä kaakkoon. Hänen varhaisvuosistaan ei tiedetä mitään.

Suurkaupunki Konstantinopolin aristokraattipiireissä Justinianus oli ulkopuolinen ja nousukas, aristokraattien halveksima, joka ei jakanut
heidän hienostuneisuuttaan ja suvaitsevaisuuttaan. Historiankirjoittaja Prokopioksen mukaan Justinianus oli keisarinakin puheessaan, pukeutumisessaan ja ajattelultaan barbaari, hienostumaton mutta kova työntekijä, joka teki pitkää päivää, työskenteli usein öihin ja vaati myös muilta tuloksia. Hän ei jakanut aristokraattien ihannetta vapaa-ajasta ja hienostuneisuudesta (Proc. HA 14, 2–3; 30, 21–26; Evans 1996, 101–102; Honoré 1978, 23–24).

Justinianuksen uskonnollisuutta voidaan luonnehtia ankaraksi, suvaitsemattomaksi ja ehdottomaksi maalaismiehen ja sotilaan uskoksi. Sitä ei laimentanut suopeus yhteiskunnan etuoikeutettuja kohtaan tai inhimillisten heikkouksien ymmärtäminen (katso Honoré 1978, 15).

Justinianus pääsi valtaan hänen enonsa Justinus I:n otettua hänet suojelukseensa. Justinus järjesti sisaren pojalleen hyvän koulutuksen ja edisti hänen uraansa. Justinianus eteni nopeasti pelkästä keisarillisen kaartin jäsenyydestä vuonna 518 aina konsuliksi asti jo vuonna 521. Justinus myös adoptoi siskonsa pojan itselleen vuoden 520 tienoilla.

Keisarina Justinianus oli erityisen huolissaan omasta roolistaan historiassa, ja hänellä näyttää olleen pakonomainen tarve jättää siihen oma nimensä. Hänen nimensä täytyi näkyä kaikkialla. Historioitsija Ernst Steinin mukaan vähintään 27 kaupungille annettiin Justinianuksen nimi (Stein 1959, 177). Oman kotikaupunkinsa Tauresiumin hän nimesi uudelleen Iustiniana Primaksi (Novell. Iust. 11; Proc. de Aed. 4,1,19). Ulpianasta, jonka nimi on nykyisin Lipjan tai Lipljan, tuli Iustiniana Secunda (Proc. de Aed. 4,1,29).

Justinianus kärsi todennäköisesti suuruudenhulluudesta. Hän yliarvioi omat kykynsä, valtakuntansa voimavarat ja mahdollisuutensa toteuttaa asettamiaan tavoitteita. Rooman valtakunnan palauttaminen entiseen suuruuteensa epäonnistui, lännessä aiemmin germaaneille menetetyt alueet onnistuttiin valtaamaan takaisin vain osittain. Justinianuksen käynnistämä laaja kirkkojen ja linnoitusten rakentaminen nieli valtakunnan taloudellisia resursseja. Rooman lakien kodifikaatio osoitti sekin suurta kunnianhimoa.

Justinianuksen jyrkkyys oli poikkeuksellista myöhäisantiikin keisareiden keskuudessa. Oikeushistorioitsija Tony Honoré on löytänyt Justinianukselle sopivamman hengenheimolaisen 1400 vuotta myöhemmältä ajalta ja verrannut Justinianusta Neuvostoliiton diktaattoriin Josif Staliniin (1878–1953).

Justinianukselle teologisten vastustajien vihaaminen oli yhtä luonnollista kuin Stalinille luokkaviha. Justinianus rakensi puhdasoppista kristillistä valtiota, jossa oli yksi keisari, yksi Jumala ja yksi pääkaupunki eli Konstantinopoli. Stalin rakensi sosialismia yhdessä maassa.

Justinianuksen ja Stalinin erona kuitenkin oli, että Justinianuksen säälimättömyys rajoittui kokonaisuutena uskonnollisiin ja teologisiin toisinajattelijoihin, Stalin laajensi puhdistukset jopa lähimpiin työtovereihinsa (katso Honoré 1978, 29–30).

J. A. S. Evans on kiinnittänyt huomiota siihen, että uskonnolliset toisinajattelijat leimattiin Justinianuksen aikana mielisairaiksi, kuten Neuvostoliitossa kommunistista systeemiä arvostelevat ja puolueen linjasta poikkeavat toisinajattelijatkin (Evans 1996, 251).

Justinianuksen pääongelman muodostivat monofysiitit, joita oli paljon ja joiden tuhoaminen ei siksi ollut mahdollista. Monofysiittejä oli Egyptissä ja itäisissä provinsseissa. Lisäksi keisarin puoliso Theodora oli monofysiitti.

Justinianus lähestyi aluksi monofysiittien maltillista siipeä, Severoksen kannattajia, ja rajoitti vainot vain radikaaleihin monofysiitteihin. Justinianus pyrki tulkitsemaan Khalkedonin tunnustusta siten, että sovinto monofysiittien kanssa olisi käynyt mahdolliseksi.

Justinianus suostui tuomitsemaan niin sanotussa Kolmen kappaleen ediktissä vuonna 543 monofysiittien harhaoppisina pitämät kirkkoisät: Theodoros Mopsuestialaisen (350–428), Kyrrhoksen Theodoretoksen ja Edessan Ibaksen. Khalkedonin kannattajia lepyttääkseen hän julisti kuitenkin monofysiittisten munkkien suuresti ihaileman Origeneen (185–252) ja hänen kannattajansa Evagrios Pontoslaisen (346–399) kirkonkiroukseen. Päätökset vahvistettiin vuoden 553 kirkolliskokouksessa.

Justinianus epäonnistui monofysiittejä koskevassa politiikassaan. Monofysiittien sielujen voittaminen olisi edellyttänyt koko Khalkedonin hylkäämistä, eikä Justinianus voinut tähän suostua. Lopputuloksena oli separatistinen, Konstantinopolista riippumaton monofysiittinen kirkko, joka kukoisti varsinkin Syyriassa, Armeniassa ja Vähä-Aasian itäosissa (Frend 1972, 285–; Meyendorf 1989, 229–230, 247–248).

Kummallinen seikka oli keisarin monofysiittisen puolison Theodoran petollinen diplomatia. Theodora suojeli kaikin tavoin monofysiitteja, piilotteli heitä ajoittain jopa keisarin palatsissa ja edisti ratkaisevalla tavalla itsenäisen monofysiittisen hierarkian syntyä itäisiin provinsseihin (Frend 1972, 272, 274–276, 285; Meyendorf 1989, 247–248).

Ponnisteluistaan huolimatta Justinianus ei saavuttanut uskonnollisen yhtenäisyyden tavoitettaan. Justinianuksen kuollessa vuonna 565 valtakunta oli kaikkea muuta kuin yhtenäinen (Stein 1959, 280). Vaikka hänen onnistui suurimmaksi osaksi tukahduttaa pakanuus ja pienemmät harhaoppiset kristityt liikkeet, hän epäonnistui päätavoitteessaan: sovinnon tekemisessä monofysiittien kanssa.

Justinianus arvioi tosiasiat väärin. Ilmeisesti ei ollut alun perinkään mahdollista saavuttaa yhtenäisyyttä uskonnollisissa asioissa monofysiittien kanssa, ei teologisin keinoin eikä pakolla. Syitä tähän on etsittävä kulttuurisista ja etnisistä tekijöistä sekä idän kristityn väestön konservatiivisuudesta, joka ei sallinut minkäänlaisten kompromissien tekemisistä khalkedonilaisten kanssa (Meyendorf 1989, 251–254). Toimillaan Justinianus suututti lisäksi Rooman paavin ja lännen kristityt, jotka suhtautuivat nihkeästi Konstantinopolin sovintopyrkimyksiin monofysiittien kanssa.

Tarinalla on jälkinäytös. Elämänsä lopulla Justinianus sortui nimittäin itse harhaoppisuuteen. Hän julkaisi vuoden 564 lopulla ediktin, jossa hän yritti määrätä kirkon opiksi niin sanotun aftartodoketismin.

Aftartodoketismin mukaan Kristuksen ruumis oli turmeltumaton ja kuolematon, joten se kärsi ja kuoli vain näennäisesti. Opin perustaja oli Julianos Halikarnassoslainen, joka edusti radikaalia monofysitismiä. Oppi oli selvästi ristiriidassa Khalkedonin kirkolliskouksen käsitysten kanssa.

Konstantinopolin patriarkka Eutykhios vastusti keisarin aikomusta määrä aftartodoketismi kirkon opiksi, mutta hänet pidätettiin ja karkotettiin tammikuussa 565. Antiokiassa pidettiin sikäläisen patriarkan Anastasioksen johdolla suuri kirkolliskokous, joka tuomitsi ediktin yksimielisesti ”julianismina”. Voimakkaaseen vastarintaan vaikutti ilmeisesti tieto, että vanha keisari heikkeni koko ajan fyysisesti eikä ollut entisissä voimissaan. Ilmassa olivat suuren yhteenoton ainekset.

Justinianus kuitenkin kuoli korkeassa 82 vuoden iässä 14.11.565, ja asia raukeni siihen. Hänen seuraajansa Justinus II kiirehti peruuttamaan Justinianuksen jo tekemät rangaistusaloitteet Anastasiosta ja muita vastaan hangoittelijoita vastaan. Samalla hän kutsui Justinianuksen karkottamat piispat kotiin (Stein 1959, 685–690; Meyendorf 1989, 245–246).

•

Pääkuva: Mosaiikissa on kuvattu keisari Justinianus ja hänen hoviaan. Lähde: Wikimedia Commons.