Meillä ja muualla on tullut tavaksi, että kosmologit ja astronomit ehtimiseen kommentoivat mediassa kaikkia mahdollisia ajankohtaisia asioita, vaikka oikeastaan juuri heidän työnään pitäisi olla kiikarointi maapallon arjesta poispäin: avaruuden syvyyksiin ja ajan alkuun. Kuka tämän villityksen oikein aloitti?

Pyörätuolilla ajeleva Stephen Hawking (1942–2018) oli megaluokan tiedejulkkis, jolle oikeastaan on vetänyt vertoja ainoastaan pörröpäinen Albert Einstein. Elämänsä loppuvaiheessa Hawking tuotteistettiin myymään kaikkea mahdollista urheiluautoista optikkopalveluihin. Hän esiintyi kuninkaallisten ja filmitähtien seurassa, Simpsoneissa, Star Trekissä ja Monty Python Show’ssa.

Hawking paistatteli käsittämättömässä julkisuudessa, ja hänen ympärillään liikkui suuri raha. Sen haistoivat myös ne kaksitoista yliopistoa, jotka halusivat hänet kunniatohtorikseen – myös Cambridgen yliopisto, jonka tohtori hän oli jo muutenkin. Suomenkielisellekin yleisölle Hawkingin värikäs tarina on tuotteistettu ja myyty jo ties kuinka monta kertaa.

Oli olemassa kaksi Hawkingia: tiedemies-Hawking, jonka vaikeaselkoiset teoriat sellaisinaan tuskin olisivat monia kiinnostaneet, ja myyttinen Hawking, jossa yli-ihmisen kuolemattomien kykyjen uskottiin asustavan raihnaisessa ruumiissa. Median ja mainonnan ammattilaisille hänen tarinansa oli vuosikymmenten ehtymätön kultakaivos.

Hawkingin myyminen on oikeastaan ollut melkoista vedätystä. Supersankarin kuoltua on alkanut ilmestyä myös kriittisiä näkemyksiä, kuten nyt suomennettu amerikkalaisen tiedetoimittajan Charles Seifen teos. Sen tavoitteena on dekonstruoida Hawking-myytti.

Käy ilmi, ettei suuria moraalisia julistuksia mielisuosiolla jaellut tiedemies itse aina ollutkaan kovin moraalinen. Muutamissa tapauksissa hän pyrki häikäilemättä ratsastamaan julkisuudessa toisten tutkimustuloksilla tai jopa tuhoamaan kilpailijoidensa uran.

Räikein tapaus oli Hawkingin nurja suhtautumisensa mustien aukkojen säteilyn toiseen keksijään Jacob Bekensteiniin (1947–2015). Hawkingin vähättelystä huolimatta tosiasiaksi jää, että Bekenstein ensimmäisenä keksi mustien aukkojen entropian ja pinta-alan välisen yhteyden, kun taas Hawkingin ansiona oli ensimmäisenä laskea mustien aukkojen lämpötilan tarkka kaava, joka nyt koristaa hänen hautakiveään Westminster Abbeyssa.

Kaikeksi onneksi tiedeyhteisö tunnustaa tosiasiat ja puhuu Bekensteinin-Hawkingin säteilystä eli BH-säteilystä – huolimatta siitä, että Hawking epätoivoisesti yritti väittää kirjainten BH olevan vain lyhennys sanoista Black Hole. Olen kirjoittanut tästä kiistasta tarkemmin Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 3/2020. Sen jälkeen on ilmestynyt Bekensteinin muistojulkaisu (Brink ym., World Scientific 2020), jossa hän viimein saa osansa kunniasta.

Charles Seifen teos on rakenteeltaan merkillinen. Siinä kerrotaan Hawkingin elämäntarina kronologisesti takaperoisessa järjestyksessä.

Tarina alkaa Hawking-vanhuksesta, joka on kuin sammunut ja luhistunut tähti, mutta joka voimiensa päivinä kyllä loisti kirkkaana tieteen taivaalla. Tarina etenee vuosi vuodelta ajassa taaksepäin vanhuuden rappiosta nuoruuden loistaviin päiviin, kunnes tarinan viimeisillä sivuilla vastasyntynyt Stephen-vauva päästää ensiparkaisunsa. Temppu onnistuu, kirja on hyvinkin lukukelpoinen (joskin sen suomennoksessa paikoin tuntuu kiusallinen käännöskielen maku).

Seife raportoi tasapuolisesti Hawkingin elämän ja persoonallisuuden valo- ja varjopuolista. Päällimmäiseksi sentään jää varma vakuutus siitä, että Hawking oli omalla erikoisalallaan hyvin suuri tutkija, kuitenkin vain yksi monista.

Ainutlaatuiseksi Hawkingin tarinan tekee urhoollinen kamppailu ALS-taudin asettamia vaikeuksia vastaan. Hän antoi ALS-taudille kasvot: hänen ansiostaan monien tätä tautia sairastavien hoito, elämänlaatu ja kenties elämänuskokin on kohentunut. Tämä saattaa loppujen lopuksi olla jopa suurempi saavutus kuin mikään Hawkingin tieteellisistä keksinnöistä!

Media esitti Hawkingin jonkinlaisen ”kaiken selittävän kaiken teorian” kehittäjänä, joka suvereenisti saattoi arvioida vaikkapa Jumalan olemassaoloa. Totta onkin, että laskiessaan kuuluisinta tulostaan eli mustan aukon lämpötilan tarkkaa kaavaa Hawking tarvitsi sekä gravitaation että kvanttimekaniikan peruslakeja ja siis yhdisti nämä tieteenalat ainakin tässä erikoistapauksessa. Kvanttigravitaatio silti jäi perustamatta niin häneltä kuin Einsteinilta.

Joistakin mahtailevista lausunnoista huolimatta Hawkingilla ei juuri ole ollut osuutta uusimpien yhtenäiskenttäteorioiden, kuten supersäieteorian tai M-teorian, kehittämisessä.

Valmistuin ylioppilaaksi samana vuonna 1979, kun Hawking tuli valituksi Cambridgen yliopiston kuuluisaan matematiikan Lucasin professuuriin, jossa häntä oli edeltänyt muun muassa Isaac Newton.

Muistan hyvin, kuinka Hawkingin virkaanastujaisluento, jonka otsikko oli ”Is the end in sight for theoretical physics?”, sähköisti ilmapiiriin ja ohjasi minutkin suuntautumaan nimenomaan matemaattiseen fysiikkaan. Samoin kävi varmaan kokonaiselle tutkijasukupolvelle, joten sangen iso vaikuttaja Hawking on ollut omassa ajassaan.

Tieteen popularisoinnin alalla Hawkingin maailmanlaajuinen bestseller Ajan lyhyt historia (1988) nosti kosmologian muotitieteeksi myös suuren yleisön silmissä, mutta oikeastaan itse kirja on aika huonosti kirjoitettu, ja siinä on vääriksikin osoittautuneita väitteitä.

Uusimmasta fysiikasta on olemassa monia paljon parempiakin yleistajuisia esityksiä. Varsin suositeltava teos on esimerkiksi toisen tunnetun fysiikan popularisoijan Graham Farmelon teos The Universe Speaks in Numbers (Basic Books 2019). Siitä käy hyvin ilmi, ketkä ovat olleet teoreettisen fysiikan uusimman kehityshistorian suuret nimet. Toki myös Hawking mainitaan – mutta vain yhtenä monista.

Kriittisenä esiintyvä Seife kirjoittaa jokseenkin sensaatiohakuiseen tyyliin ja siis itsekin rahastaa Hawkingilla. Hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen. Seuraavakin Hawkingista kirjoittaja on jo tiedossa: edellä mainittu Farmelo laatii parhaillaan perikunnan auktorisoimaa entisiä laajempaa elämäkertateosta, jota varten hän – toisin kuin Seife – lienee saanut käyttöönsä huippufyysikon salaisimmatkin paperit.