Tutkija, kuvataiteilija ja tietokirjailija Jyrki Siukosen tuore tietokirja Nälkä ja viulu tutkii arktista tilaa erilaisten kertomusten kautta. Osa näistä kertomuksista on luonteeltaan dokumentaarisia matkakertomuksia, osa fiktiivisiä.

Siukosen aineistona on erilaisia tekstejä 1800-luvulta 1930-luvulle. Rajauksella Siukonen pyrkii ymmärtämään juuri tietyn aikakauden ideologiaa ja sitä, miten arktinen, ylevällä tavalla vieraana ja kauhun paikkana pidetty tila palveli aikansa sankaritarinoita.

Liikkeelle lähdetään romantiikan ajan taiteesta, kuten Mary Shelleyn Frankensteinista, ja päädytään analysoimaan aitojen tutkimusmatkojen päiväkirjoja ja sitä, millaisia kertomuksia matkoista kerrottiin suurelle yleisölle jälkikäteen.

Siukosen kirja osoittaa, että kiinnostus arktisiin alueisiin ei ole mitään uutta. Se valaisee ennen kaikkea käsityksiämme arktisen tilan toiseudesta ja siitä, miten esimerkiksi Grönlanti on ollut hyvin pitkään kolonialismin näyttämö – kuten se näyttää olevan tänä päivänäkin, kun Donald Trumpin kaltaiset hahmot voivat puhua kokonaisen maan ostamisesta itselleen. Kiinnostavinta Siukosen kirjassa onkin tajuta, miten kokonaista mannerta ja siellä asuvia ihmisiä on toiseutettu.

Kiinnostavaa on paitsi se, mitä naparetkistä kerrottiin, mutta ennen kaikkea kaikki se, mitä jätettiin kertomatta. Näitä aikoinaan kertomatta jääneitä yksityiskohtia lukiessa lukija ei voi välistä kuin pudistella päätään ja ihmetellä, mitä ihmettä naparetkeilijöiden päässä on liikkunut.

Jälkiviisaus on tietenkin aina parasta viisautta ja kotisohvalta on helppo taivastella, mutta toisinaan retkien järjestelyistä lukiessa tulee samanlainen surkuhupaisa olo kuin typerien kauhuelokuvahenkilöiden toilailuja seuratessa.

Mikä voisikaan mennä pieleen, kun esimerkiksi lupautuu humalassa naparetkelle eikä krapulassa enää kehtaa perua? Tai kun lähettää ilman riittäviä ruokavaroja asumattomalle arktiselle saarelle tyyppejä, jotka eivät ole eläessään poistuneet kaupungista?

Siukonen pyrkii kirjan lopussa myös vastaamaan ilmeiseen kysymykseen, miksi arktisesta on kerrottu sellaisia tarinoita kuin niistä on kerrottu. Tätä kysymystä Siukonen purkaa auki ennen kaikkea kolonialismin kautta.

Siukonen ei tyydy vain analysoimaan kolonialistisia kertomuksia, vaan pyrkii näkemään niiden takana piilevään ideologiaan ja havainnoi tarkkanäköisesti esimerkiksi sitä, kenen ääni sai omana aikanaan kuulua naparetkikunnista puhuttaessa – ja ennen kaikkea ketkä vaiennettiin vääränlaisina ja sopimattomina.

Ei ole mitenkään yllättävää, että vähemmistöjen roolia pyrittiin mitätöimään. Siukonen ei tätä tee; hän nostaa kirjassaan esiin huomattavan paljon inuiittien aktiivista roolia ja kirjoittaa erittäin kiinnostavasti muun muassa eräänkin retkikunnan mukana olleiden saamelaisten ja inuiittien konflikteista, joita heillä syntyi ruuan suhteen.

Teoksessa äänen saa myös esimerkiksi Ada Blackjack (1898–1983), joka on alkuperäiskansan jäsen. Hän päätyy yksin kuolleen miehen kanssa napajäätikölle ja viettää siellä koko talven seuranaan vain kissa ja haulikko, jota on pakko opetella käyttämään. Blackjack kirjoitti päiväkirjaa kokemuksistaan, ja Siukonen pitää tätä ainutlaatuisena dokumenttina arktisista oloista.

Läpi kirjan rajaus on toimiva: Siukonen keskittyy ennen kaikkea analysoimaan kertomuksia arktisuudesta ja tekee sitä monenlaisista näkökulmista. Parhaimmillaan Siukonen on nostaessaan esiin konflikteja, jotka muodostuvat näissä kertomuksissa arktisten olosuhteiden ja lukevan yleisön välille.

Herkullisimpia yksityiskohtia ovat otteet päiväkirjoista, joissa porvarillista lukijaa jo lähtökohtaisesti suojellaan todellisuudelta, jossa kulttuuri on hylättävä selviytymisen vuoksi. Kirjallisuudentutkijalle kiinnostavinta antia on se, miten arktinen tila on näyttäytynyt ylevän kauhun paikkana ja kokonaan toisenlaisena todellisuutena, jossa normaalit säännöt eivät päde.

Siukonen on värikäs kirjoittaja ja tuo arktiset olosuhteet monin pienin tavoin lukijaa lähelle. Hän kuvaa erityisellä antaumuksella naparetkien ruokaan ja hygieniaan liittyviä yksityiskohtia; niinkin antaumuksella, että herkemmällä lukijalla saattaa mennä ruokahalu joksikin aikaa. Lujaverisemmälle lukijalle revittelyllä on kuitenkin epäilemättä viihdearvonsa. Kenties vanhana punkkarina Siukonen myös hiukan nauttii lukijan provosoimisesta.

Pelkkää viihdearvoa tai provosointia mätänevien mursunevien syömisen kuvauksilla ei selvästi kuitenkaan haeta. Näitä yksityiskohtia kuvaamalla Siukonen tekee selväksi, että ruoka perustarpeena on myös jotain, joka kytkee ihmiset omaan kulttuuriinsa.

Siukonen analysoi hyvin kiinnostavalla tavalla esimerkiksi sitä, miten kypsentämätön ruoka herättää eriasteista inhoa ja missä vaiheessa tulee kulinarismin rajat tulevat vastaan. Yhtä lailla tulee selväksi, että arktisissa olosuhteissa mitään ei ole varaa haaskata ja käsitykset hygieniasta ovat ensimmäinen asia, joka on syytä unohtaa, jos meinaa selvitä hengissä.

Siukonen on lennokas kirjoittaja ja tuntee aiheensa tutkijan syvällisyydellä. Paikoitellen hän onnistuu olemaan jopa omalla sysimustalla tavallaan hauska. Harvoin olen naurahdellut tietokirjoja lukiessani, mutta Siukosen kuivan lakoniset huomautukset milloin mistäkin huvittivat hyvällä tavalla ja toisaalta saivat myös ajattelemaan – kuten hyvä huumori parhaimmillaan tekee. Pitkän linjan tietokirjailijan näkemys ja kokemus näkyvät pelkästään hyvillä tavoilla.

Kirja itsessään on rakentunut kuin viihdyttävä seikkailukertomus, mutta se ei poista sen tieteellistä uskottavuutta. Lähteitä ja alaviitteitä on runsaasti myös niille, jotka kaipaavat lisälukemista.

Kirja on tiukkaa asiaa alusta loppuun, eikä rönsyile sivuraiteille, vaikka tyyli on paikoin lennokas. Se pysyy siis erinomaisen hyvin koossa. Tällainen yhdistelmä ei ole helppo hallittava, mutta kun sen kerran osaa, lukukokemus on miellyttävä monenlaiselle yleisölle.

•

Nälkä ja vilu -teos on luettavissa avoimesti sähköisessä muodossa.

•

Lue myös:

Alkuperäiskansojen tiedon merkitys tulisi huomioida myös Suomessa

Miten roomalaiset kolikot päätyivät Islantiin?

Uusi taide sai tyrmäävän vastaanoton 1910-luvun Helsingissä – ”Chagall ja Kandinsky ovat mielenvikaisia”