Professori Nicolas de Warrenin teosta saksalaisen filosofian suhteesta ensimmäiseen maailmansotaan on mahdoton luonnehtia lyhyesti. Ytimeltään teos on kertomus kymmenen saksalaisen tai Saksassa vaikuttaneen filosofin ajattelusta maailmansodan ajalta. Osa heistä oli asevoimien palveluksessa, osa toimi kotirintaman tehtävissä ja osa pyrki jatkamaan elämäänsä sodasta välittämättä.

Teoksesta avautuu rikas kudelma erilaisia teorioita, henkistä lamaannusta, luovuuden puuskia ja henkilökohtaisia tragedioita, jotka liittyvät suoraan, etäisesti tai hyvin etäisesti käynnissä olleeseen maailmanpaloon. Teos ei ole yksioikoinen kertomus sodan vaikutuksesta filosofiaan, vaan pikemminkin analyysi sodasta ”filosofisena tapahtumana”.

De Warren kuvaa itse teostaan kaleidoskoopiksi. Tämä onkin osuva luonnehdinta: teoksen sivuilla moninaiset ilmiöt ja aiheet rönsyilevät eri suuntiin muodostaen kuitenkin satunnaisesti yllättäviä yhteyksiä toisiinsa. Minkäänlaista järjestelmällistä vertailua päähenkilöiden välillä ei esitetä.

De Warren ei esittele päähenkilöidensä taustaa, vaan lähtee liikkeelle sodan syttymisestä – niistä päivistä, jolloin sodan vielä uskottiin jäävän lyhyeksi. Päähenkilöiden vaiheita sodan jälkeen käsitellään vaihtelevasti. Useat sodan aikana kirjoitetuista teoksista julkaistiin vasta 1920-luvun puolella.

Teos on teos nimenomaan sotavuosista. De Warrenin tarkastelussa korostuu se, miten eri tavoin sota näyttäytyi sen eri vaiheissa. Yksinoman sotatapahtumien pohjalta juoksuhautoihin jämähtänyt ensimmäinen maailmansota näyttäytyy staattisemmalta kuin toinen maailmansota, mutta henkisellä rintamalla sodan luonne ja asetelmat muuttuivat dramaattisesti moneen kertaan.

Johdannossa de Warren esittääkin yllättävän väitteen siitä, että ensimmäinen maailmansota vaikutti filosofiaan enemmän kuin toinen. Ensimmäinen maailmansota – ”sota, joka lopettaa kaikki sodat” – toimi filosofisen ajattelun katalyyttinä ja tästä syystä maailmansodan tarkastelu on edellytys 1900-luvun saksalaisen filosofian syvälliselle ymmärtämiselle.

Teos osaa sekä koskettaa että hämmästyttää. Sodan syttyessä yhtenäinen Saksa oli ollut olemassa jo yli 40 vuotta. Yhdistymisen jälkeen saksalaiseen yhteiskuntaan oli kuitenkin jäänyt erilaisia jakolinjoja, joista tärkeimpänä oli jako protestanttiseen ja katoliseen Saksaan.

Oma kysymyksensä oli juutalaisuuden asema Saksassa, se, miten olla sekä juutalainen että saksalainen. Saksan juutalaisia jakoi puolestaan sisäisesti kysymys sionismista. Yksi teoksen päähenkilöistä on Hermann Cohen (1842–1918), joka oli 1870-luvulta lähtien saksalaisia yliopistoja hallinneen uuskantilaisuuden johtohahmo. Hän osallistui aktiivisesti sionismista käytyyn väittelyyn. Kristinuskoon kääntymistä pohtinut Hans Rosenzweig (1886–1929) puolestaan palasi juutalaisille juurilleen aivan sodan alla: juutalaisuuden ja kristinuskon välinen jännite muodostui keskeiseksi hänen ajattelussaan.

Sodan syttyessä elokuussa 1914 moni uskoi Saksan ”aidon yhdistymisen” siintävän näköpiirissä: sodan kautta yhdistyminen voitaisiin viedä lopulliseen päätökseensä. Protestanttiset ja katoliset seurakunnat olivatkin yhteisessä rintamassa lietsomassa sotaintoa. Myös monet juutalaiset – niin sionistit kuin antisionistitkin – uskoivat juutalaisten saavuttavan lopullisen hyväksynnän saksalaisina, kun he kantaisivat oman kortensa kekoon. Rabbit tukivatkin sotaponnisteluita siinä missä katoliset ja protestanttiset papitkin.

Vuonna 1918 etsittiin selityksiä synkälle tilanteelle niin rintamalla kuin sen takanakin, ja juutalaisten innokkuus liittyä armeijaan alkoi kääntyä heitä vastaan – valtavan traagisin seurauksin. Laineet löivät myös filosofian puolelle: esimerkiksi vuonna 1924 esitettiin jo väite, ettei Cohenin kaltainen juutalainen ajattelija voi todella ymmärtää saksalaista ajattelijaa, kuten Immanuel Kantia (1724–1804).

Filosofit eivät suinkaan olleet vain sodan kommentaattoreita, vaan heitä mobilisoitiin siinä missä sotilaitakin.

”Henkisen mobilisaation” ohella teoksen avainsanoja ovat ”sotafilosofia” (saksaksi Kriegsphilosophie) ja sen sisarkäsite ”sotateologia” (saksaksi Kriegstheologie). Sotafilosofian maine on ollut huono, ja myös moni de Warrenin teoksen sotaan myönteisesti suhtautuneista päähenkilöistä kritisoi sitä.

Varsinaisena sotafilosofina de Warren esittelee Max Scheleriä (1874–1928). Toisaalta hän osoittaa, miten esimerkiksi Georg Simmel (1858–1918) päätyi lopulta korostamaan yksilön velvollisuutta uhrautua isänmaan puolesta, vaikka hän aluksi puolusti radikaalia relativismia ja sai moitteita epäisänmaallisuudesta. Myöhemmin kosmopoliittina tunnettu uuskantilainen Ernst Cassirer (1874–1945) torjui puolestaan ”pinnallisen sotakiihkoilun”. Toisaalta hän silti jakoi käsityksen saksalaisen kansakunnan erityisestä asemasta maailmanhistoriassa.

Teoksen päähenkilöistä Ernst Bloch (1885–1977) oli johdonmukaisesti sodan vastustaja. Varsinaista pasifismia ei kuitenkaan teoksen sivuilla juuri esiinny. Sitä vastoin de Warren analysoi osuvasti sitä, miten monet näkivät suursodassa kauan toivotun mahdollisuuden aitoon yhteiskunnalliseen muutokseen. Hän kuvaa värikkäästi sitä, miten ”sodan henkinen keskipiste” vaihteli ajattelijasta toiseen: toisille se oli itse sodan syttyminen, toisille taas lokakuun vallankumous Venäjällä. Jälkimmäisiin lukeutui muun muassa marxilainen Georg (György) Lukács (1885–1971).

Sodan aikana kannat myös muuttuivat. Esimerkiksi Edmund Husserl (1859–1938) pysyi pitkään hiljaa sodasta. Hänen oma poikansa kaatui rintamalla vuonna 1916, ja lopulta vuonna 1917 hän taipui pitämään luentoja sotilaille saksalaisen nationalismin klassikosta: J. G. Fichten (1762–1814) Puheista Saksan kansalle (1808). Husserl palkittiin ansioistaan kunniamerkein.

Teos on erittäin sujuvasanaisesti kirjoitettu. Lukijalle välittyy erinomaisesti jokaisen ajattelijan tapa ilmaista itseään ilman, että teoksessa olisi sorruttu jatkuvasti pitkiin, tekstin rytmiä rikkoviin sitaatteihin alkuperäislähteistä. Tämä on erinomainen piirre, sillä kirjan päähenkilöt ovat muodostavat monimuotoisen kokonaisuuden. Yksikään kirjan kymmenestä päähenkilöstä ei tosin ole nainen.

Nähdäkseni teoksen loppupuolelle sijoittuva osuus Ernest Cassirerista, Martin Heideggerista (1889–1976) ja Edmund Husserlista jää hieman irralliseksi. Heidän kohdallaan de Warren tarkastelee paljon 1920- ja -30-lukujen tapahtumia. Hän esittelee laajasti Heideggerin ja Cassirerin kuuluisaa väittelyä Kantin filosofiasta, jonka he kävivät Davosissa keväällä 1929. Tuota kohtaamista on pidetty yhtenä eniten 1900-luvun filosofian kehitystä – ja erityisesti mannermaisen ja analyyttisen filosofian vastakkainasettelua – ennakoineista tapahtumista.

Nähdäkseni de Warrenin teos on parhaimmillaan kuvatessaan lähietäisyydeltä sotatapahtumien, kuten Leuvenin yliopiston kirjaston tuhoamisen (25.8.1914), aikaansaamaa murrosta yksittäisten ajattelijoiden kohdalla. Edellä mainitun Davosin väittelyn yhteys ensimmäiseen maailmansotaan on toki todellinen, mutta se ei ole samalla tavalla läheinen kuin monessa muussa hänen esittelemässään tapauksessa.

De Warren ei kohdista valokeilaansa Ludwig Wittgensteiniin (1889–1951) eikä tämän Tractatus-teokseen (1921), joka lienee kuuluisin maailmansodan aikana kirjoitettu filosofian teos. Wittgenstein oli toki itävaltalainen ja palveli Itävallan joukoissa, mutta toisaalta de Warren on kelpuuttanut yhdeksi kirjan päähenkilöksi Saksassa sodan aikana asuneen unkarilaisen Georg Lukácsin. Niin ikään sodan ansiosta bestselleriksi muodostunut teos, Oswald Spenglerin (1880–1936) Länsimaiden perikato (1918, -22), jää maininnan asteelle.

Nämä ratkaisut alleviivaavat osaltaan sitä tosiseikkaa, että de Warrenin teos todella pakenee kaikenlaisia luokitteluja. Olipa sen lajityyppi mikä tahansa, toivon suuresti, ettei se jää lajinsa ainoaksi.

•

Lue myös:

Hermann Lotze – unohdettu ajattelija, joka vaikutti niin analyyttisen filosofian kuin fenomenologiankin syntyyn

Katri Valan tekstit herättelevät militarismin ja fasismin logiikkaan, joka on pirullisen nerokasta

Saksan Buddha − Schopenhauerin filosofia tarjoaa ainesta nykypäivän elämänmenoon