Suomalainen lääke- ja biotieteiden tutkimus saavutti 2000-luvulla kansainvälisen eturintaman. Pikkuhiljaa tutkimusryhmät alkoivat houkutella ulkomaisia lahjakkuuksia, ja yhä useampi tieteilijä nousi arvostetuksi mielipidejohtajaksi.

Nousun mahdollisti vahva valtion investointi bioteknologiaan 1990-luvulla, mikä johti ulkomailla erinomaisen tutkijakoulutuksen saaneiden tutkijoiden palaamiseen maahamme. Pikkuhiljaa muutuimme koulutuksen antajiksi, ja täällä oppineet veivät hyvää sanaa eteenpäin.

On vaikuttavaa, että vaikeasta lamasta toipuvalla maalla oli visio siitä, että korkeatasoinen akateeminen tutkimus on avain nousuun ja kehitykseen.  Nautimme sen viisauden hedelmistä yhä.

Tiede saavuttaa kansainvälisen kilpailukyvyn hitaasti, mutta myös lasku on salakavalan hiipivää. Tämänhetkinen tieteemme taso lepää yhä vahvasti noiden vuosituhannen alun investointien harteilla. Silloin nykyiset professorit perustivat ryhmiään, ja heidän kouluttamansa uusi sukupolvi jatkaa perinnettä.

Suomen elontieteiden laatu oli 2010-luvun puolivälissä korkeampi kuin koskaan, mutta sen jälkeen jatkuvien leikkausten vaikutus alkoi näkyä ja kehitys on taittunut nopeasti. Tieteellinen kilpailukykymme laskee, ja nuorten tutkijoiden virta on kääntynyt maastamme poispäin.

Nyt on viisaan visioinnin aika.

Ilolla tervehdin poliittisten puolueiden laajaa sitoutumista tutkimus-, kehitys- ja innovaatio (TKI) -rahoituksen lisäämiseen ja sitä koskevaan lakiin. Se, onko yhteiskuntamme myös tulevaisuudessa kehittyvä asiantuntijayhteiskunta, riippuu nyt päättäjistämme.

Eräs tutkimuksen laadun mittari on Shanghain lista. Se järjestää 2 500 maailman yliopistoa ja tutkimusinstituuttia niiden julkaisujen ja muun tieteellisen tuotoksen laadun perusteella. Esimerkiksi Nobel-palkinnot hilaavat sijoitusta ylöspäin.

Helsingin yliopisto on ollut Shanghain listalla maamme ykkönen, ainoana sadan joukossa. Muut kotimaiset yliopistot ovat satojen sijojen päässä. Vuosikymmenen huippunsa Helsingin yliopisto saavutti vuonna 2017, jolloin se oli listan viideskymmeneskuudes. Sen jälkeen käyrä on laskenut kuin koiran häntä: tuli paikka 63, sen jälkeen 74 ja sitten 82. Vuonna 2022 sijoitus oli 92.

Joka vuosi Helsingin yliopisto juhlii sijoitustaan sadan joukossa. Laskeva trendi ennustaa sen kuitenkin putoavan rajapyykin toiselle puolelle jo tänä vuonna. Mielestäni tämä on juhlan sijaan hätähuuto, signaali siitä, millaisen aukon kuluneen vuosikymmenen leikkaukset ovat repineet tutkimuksen laatuun. Emme ole niin hyviä kuin vielä hetki sitten.

Eurooppalaisen tiedeneuvoston (ERC) apurahahaku on erinomainen mittari kuvaamaan aloittavien, vakiintuvien ja varttuneiden tieteilijöiden kilpailukykyä Euroopassa. Vuosikymmenen puoliväli oli elontieteiden menestyksekkäin, kunnes tilanne kääntyi.

Vuosina 2017–2021 rahoitusta saaneiden nuorten tutkijoiden määrä laski 70 prosenttia ja varttuneiden ryhmänjohtajien 47 prosenttia verrattuna jaksoon 2012–2016. Ensi kertaa koko ERC:n historian aikana on ollut sellaisia vuosia, jolloin yksikään suomalainen nuori elämäntieteiden tutkija ei ole saanut rahoitusta.

Tämä on toinen hätähuuto. Kun energia kuluu selviytymiseen, luovuus kuivuu.

Perustin tutkimusryhmäni vuonna 2002 kolmen Kanadassa vietetyn post doc -vuoden jälkeen. Sain ryhmälleni tilaa uudesta Helsingin Biomedicumista, vaikka minulla ei ollut rahoitusta edes omaan palkkaani. Silti tunsin, että Helsingin yliopisto todella halusi minut.

Neuvottelin starttipaketista suoraan kvestorin kanssa, ja sain sellaisen. Pääsin Suomen Akatemian huippuyksikköhakemukseen itsenäisenä ryhmänjohtajana, vaikka olin vasta hakemassa akatemiatutkijan paikkaa. Olin riski, mutta minuun uskottiin – myös Akatemiassa.

Meistä tuli huippuyksikkö ja minusta akatemiatutkija. Vaikka olin tutkijana sikiövaiheessa, koin saavani arvostusta. Katsoin tulevaisuuteen luottavaisena, innostuneena.

Nyt nuorten tutkijoiden viesti on huolestuttavan erilainen.

”Tulisin Suomeen takaisin, mutta uramahdollisuudet kuulostavat poikkeuksellisen epävarmoilta”, miettii USA:ssa post doc -kauden tehnyt nuori tutkija, kun samalla pyytää suositustani Ivy League yliopiston apulaisprofessuuriin. Hän saa viran.

”ERC-rahoituksesta huolimatta hallinnolliset sateenvarjo-organisaatiot pallottelivat vuosia vastuuta palkastani”, sanoo tutkija, joka väsyi hallinnon raskauteen ja johtajuuden puutumiseen, lähti Bostoniin ja työllistyi heti.

”Rahoitusta hakiessani yliopisto ei kysynyt, miten se minua auttaisi, vaan keskittyi etsimään kekseliäimmät budjetointitavat laskea mukaan vuokrat, hallinnon kulut ja palvelut niin, ettei joutuisi antamaan minulle käyttörahaa”, kertoo kolmas. Hänet rekrytoitiin Norjaan parhaana kymmenistä hakijoista.

Senioritutkija Britanniassa toteaa: ”Onhan täälläkin ongelmia, mutta on upeaa, kun tiedettä todella arvostetaan.”

Toki Suomessakin yliopistot ja rahoittajat arvostavat tiedettä – se on strategioiden kärki. Miksi se ei enää tunnu ruohonjuuritasolla?  Tämä on kolmas hätähuuto.

Arvostus, innostus, aito tukeminen – siinä meillä on parannettavaa. Miten saadaan kehitys käännettyä, nuoret tieteentekijät luottamaan tulevaisuuteen ja käyttämään parhaan kapasiteettinsa yhteiskuntamme rakentamiseen uuden tiedon avulla?

Tähän olisi ainakin kolme keinoa:

1. Laatuun satsaaminen

Vapaasti kilpailtavan rahoituksen määrää on lisättävä merkittävästi. TKI-rahoituksen painopiste on vietävä vapaasti kilpailtavaan akateemiseen tutkimukseen, ja rahoitusta on suunnattava pelkän laadun ja kansainvälisen kilpailukyvyn perusteella. Se tuottaisi merkittävää hedelmää vaikkei välttämättä heti alkavalla hallituskaudella.

Poikkeuksellisia lahjakkuuksia on rekrytoitava Suomeen ja pidettävä täällä. Nopeat merkittävät rekrytoinnit tai vastatarjoukset ulkomaille lähtöä harkitseville mahdollistuvat, jos yliopiston johto varaa sellaiseen strategista rahaa.

2. Laadun keskittäminen

Kansainvälisesti meritoituneita tieteilijöitä on tuotava yhteen, ja heille on annettava resursseja. Huippututkijat ja heidän keskittymänsä ovat kuin magneetti, joka hyödyttää kansainvälistäkin rekrytointia ja yritysyhteistyötä. Ne säteilevät laajalti hyvää myös keskittymien ulkopuolelle. Tässä voisi ottaa oppia yrityksistä. Pidetään parhaat, niin muutkin kehittyvät.

3. Ennakoitavuus ja jatkuvuus

Tenure track -urapolkuja on luotava nuorille tutkijoille. Ennakoitavat, säännöllisin väliajoin toistuvat, kilpaillut haut olisivat keskeisiä urasuunnittelussa.

Suomen Akatemian ja yliopistojen olisi luotava yhteinen näkyvä strategia nuorten urapolkujen luomiseksi. Leikkausten vuoksi erinomaisiksi arvioituja hakemuksia jää rahoittamatta, ja onnistuminen hauissa on arpapeliä. Yliopistoille olisi etu käyttää Akatemian kansainvälisiä arvioita tenure track -positioissaan, ja strategian parhaiden akatemiatutkijoiden jatkouralle tulisi olla yhteinen.

Keskeisiä Suomen Akatemian perinteisiä rahoitusmuotoja, kuten huippuyksiköitä, akatemiaprofessuureja ja akatemiatutkijuuksia, tulee ylläpitää. Viime vuosina leikkaukset ovat saaneet Suomen Akatemian pitämään taukoa, siirtämään tai keskeisesti muuttamaan perinteisiä hakujaan. Tämä on johtanut monet menestyneet ryhmät todellisiin vaikeuksiin, koska suuria rahoitusmuotoja korvaavia rakenteita ei ole. Urien suunnittelu on merkittävästi vaikeutunut.

Tähän kokonaisuuteen me tarvitsemme TKI-lakia ja resurssien antamista akateemiselle tutkimukselle. Se turvaa jatkuvuutta, mahdollistaa riskinottoa ja palauttaa uskoa kansainvälisesti kilpailukykyisen tieteen jatkuvuuteen maassamme.

Kehittyvä tiede vaatii yhä monimutkaisempien kokonaisuuksien osamista, uutta, luovaa asiantuntijasukupolvea. Pidetään heistä huolta.

•

Lue myös:

TKI-arvioinnin vuosikymmenet – arviointeja arviointien perään

Tutkimus- ja innovaatiopolitiikalle uusi suunta – Uuden raportin soisi päätyvän hallitusohjelman kirjoittajien käsiin

Tutkimusrahoituksesta, humanistisesta sivistyksestä ja suomalaisen tieteen tilasta