Rationaalisuudellaan ylpeilevien länsimaiden suurin ylpeydenaihe on ollut ehkä tiedettäkin vahvemmin filosofia. Se edustaa suorastaan puhdasta järkeä ja päättelyä.

Filosofiaa pidetään usein länsimaiden keksintönä ja yksityisomaisuutena. Muut kulttuurit Intiasta ja Kiinasta Afrikkaan on länsimaissa nähty mystisinä ja uskonnollisina yhteiskuntina, joissa perinne hallitsee enemmän kuin epäily ja järjellinen argumentaatio.

Mutta onko se, mikä on filosofiaa kiveen hakattu totuus, eikö kaiken kyseenalaistavan filosofian pitäisi kyseenalaistaa myös itsensä? On itsessään filosofinen kysymys miettiä, mitä filosofia on. Näin ajattelee idän filosofian kartalle nostava Julian Baggini teoksessaan Ajatteleva maailma.

Baggini perustelee filosofian löysiä ja liikkuvia rajoja Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) tunnetulla perheyhtäläisyyden käsitteellä. Sen mukaan millään oliolla, esimerkiksi kissalla, ei ole yhtä ja ainoata olemusta, joka asustaa jokaisen kissan taustalla, vaan kissan käsite koostuu eri kissoja yhdistävistä ominaisuuksien säikeistä – aivan kuten nuora koostuu eri säikeistä, ilman että nuoran lävitse kulkisi yksi ja sama pitkä säie.

Länsimainen filosofia hyötyy Bagginin mukaan siitä, että se hyväksyy idän ajattelun rinnalleen. Keskinäinen vertailu auttaa ottamaan etäisyyttä ja tiedostamaan länsimaisen filosofian piilevät ja usein lukkiutuneet ennakko-oletukset, joiden paljastaminen on yksi filosofian päätehtävistä.

Baggini löytää länsimaisen ja itämaisen filosofian väliltä jyrkkiäkin eroavaisuuksia mutta myös yhtäläisyyksiä. Tosin monia tärkeitä ajattelijoita ja heidän ajatuksiaan jää hänen teoksessaan huomioimatta.

Intian, Kiinan ja Kreikan klassiset filosofiat versoivat samasta perustasta ja juuresta: kaikki on pohjimmiltaan yhtä. Tästä juuresta ne lähtivät haarautumaan. Kreikassa vaadittiin järjellisiä argumentteja, Intiassa tieto on noussut meditaatiosta ja haltioituneista näystä, Kiinassa on korostettu arkikokemusta.

Yksi aivan perustava asia on tiedon ja tietämisen luonne, joka ulottuu länsimaissa vahvasti käytännön tasolla useimmiten traagisin seurauksin. Aristoteleesta lähtevälle logiikalle on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa, totuus tai erhe. Länsimainen logiikka perustuu kolmannen poissuljetun lakiin ja kielletyn ristiriidan lakiin, eikä luonnontiedettä olisi ilman niitä. Intiassa ja Kiinassa on sen sijaan pidetty totuutta ja todellisuutta paradoksina, jota kieli ei pysty tavoittamaan.

Etenkin zenbuddhalaiset ovat viljelleet paljon paradoksaalisia kysymyksiä eli kōaneja. Esimerkiksi ”mikä on yhden käden ääni” -kysymyksellä viitataan hiljaisuuteen olemisen perustana. Länsimaiset monimutkaisia ja pitkiä argumentteja vaalivat ajattelijat voisivatkin mielestäni ottaa oppia yksinkertaisista mutta paljon sanovista kōaneista.

Idässä ajattelu on aivan eri tavalla kiinni arjessa kuin länsimaissa, vaikka jo antiikin Kreikassa filosofiaa harjoitettiin kaduilla ja toreilla.

Joko/tai-ajatteluun liittyy myös jyrkkien vastakohtaisuuksien pystyttäminen kaikilla olemassaolon tasoilla. Henki vastaan aine, minä vastaan maailma, mieli vastaan ruumis, hyvä vastaan paha, kulttuuri vastaan luonto... sekä tietenkin itä vastaan länsi versovat tästä maaperästä.

Baggini kytkee oivaltavasti vastakohtaisuuksien ongelmaa käytännön todellisuuteen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa se ilmenee kaksipuoluejärjestelmässä, jossa demokraatit ja republikaanit taistelevat vallasta keinoja kaihtamatta. Tämä kärjistyi äärimmilleen Donald Trumpin ja Hillary Clintonin välisessä presidentinvaalimittelössä vuonna 2016.

Joko/tai-ajattelu kyllä pätee luonnontieteessä muttei välttämättä juuri muualla, toteaa Baggini. Tähän voisi lisätä, että se ei toimi kyllä aina modernissa kvanttifysiikassakaan. Esimerkiksi fyysikko Nils Bohr (1885–1962) painatti jin ja jang -kuvion vaakunaansa kuvastamaan sitä, että atomilla on sekä pistemäiset että aaltomaiset kasvonsa.

Idän ihanne on vastakohtien harmonia. Olemassaolo ei ole erillisten olioiden summa, vaan pikemminkin niiden suhteiden summa. Harmoniassa on kyse juuri suhteiden muodostamasta harmoniasta. Kiinassa tämä kiteytyy taolaisuudessa. ”Ihminen seuraa maan lakia, maa taivaan, taivas Taon ja Tao oman luontonsa lakia”, kuten taolaisuuden myyttinen perustajahahmo Laotse opettaa.

Baggini löytää myös Aristoteleelta vastaavanlaisen harmoniaa ihailevan näkemyksen, sillä Aristoteles puhuu kultaisesta keskitiestä. Esimerkiksi ei tule olla tuhlaaja sen enempää kuin pihikään, molemmat äärimmäisyydet vievät turmioon. Sanonta ”kohtuus kaikessa”, kiteyttää aristoteelisen harmonian ytimen.

Baggini toteaa, että dialektiikan isäksi kutsuttu Herakleitos ymmärsi, että harmonia syntyy olioiden välisistä suhteista ja jännitteistä: ”Vastaanhangoitteleva yhteensopiva, niistä mitkä pyrkivät eri suuntiin, syntyy kaunein harmonia.” Hän ei kuitenkaan huomaa, että tässäkin moderni fysiikka on lähempänä itää kuin perinteistä länttä.

Albert Einsteinin suhteellisuusteoriat, etenkin yleinen, hahmottavat todellisuuden suhdejärjestelmänä. Näin tunnettu Einsteinia vääristävä fraasi ”kaikki on suhteellista” pitäisi oikaista muotoon ”kaikki on suhteissa”.

Baggani jättää paljon muitakin itää lähellä olevia tärkeitä länsimaisia ajattelijoita käsittelemättä. Huomiotta jää esimerkiksi G. W. F. Hegelin (1770–1831) pahamaineinen dialektinen logiikka, joka kyseenalaistaa joko/tai-ajattelun. Dialektiikassa vastakohdat syntyvät toisistaan, ja ratkaisevassa asemassa on juuri vastakohtaisuuksien synteesi, joka on lähellä jiniä ja jangia.

Martin Heidegger (1889–1976) taas kirjoitti kirjan Silleen jättäminen, jossa meditaation avulla kurotetaan kielen taakse tyhjyyteen ja olemattomuuteen, mikä on kaiken olevaisen taustalla. Jacques Derrida (1930–2004) löysi kirjainten ja sanojen välistä, erosta, tyhjästä tilasta, paikan, josta merkitykset nousevat. Ja pyrki kuuluisalla dekonstruktiollaan paljastamaan ja tuomaan esiin tämän lauseiden takana ja rivien välissä piilevän tiedon mustan aukon.

Jo antiikin kreikassa joku filosofi kyseenalaisti niin vahvasti kielen kyvyn tavoittaa todellisuus, että hän lopetti puhumisen aivan tyystin.

Tarkkanäköinen voi huomata Ukrainan sodan taustalla isomman vastakkainasettelun idän ja lännen välillä. Länsi on Yhdysvaltain johdolla Venäjää vastaan, mutta Kiina ja muut idän maat sympatisoivat Venäjää.

Historioitsija Matti Klinge on todennut elämäkertansa osassa Täysinpalvellut (2021) lännen ja idän ongelman kumpuavan siitä, ettei yksilöitä korostava länsi ymmärrä idän yhteisökeskeisyyttä eli kollektivismia. Korostaahan itä kaiken ykseyttä, kun taas länsi jakaa todellisuuden osiin, atomeiksi.

Tunnettu sanonta kuuluu, että länsi on länsi ja itä on itä, eivätkä ne koskaan kohtaa. Mutta nyt kun ne ovat kohdanneet, se on traagisesti tarkoittanut sotaa. Ajattelevan maailman kaltaisia kirjoja tarvitaan, jotta itä ja länsi voisivat kohdata dialogisesti, toisiaan ymmärtäen ja arvostaen.

Kirjan lukemisen jälkeen jää kiinnostamaan, kuka on monille ennestään tuntematon Julian Baggini. Kirjan julkaisija olisi voinut laatia jonkinlaisen esittelyn siitä, kuka hän on, mistä filosofisesta perinteestä tai perinteistä hän ponnistaa sekä mitä muita kirjoja hän on kirjoittanut.

•

Lue myös:

50-luvulla kirjoitettu klassikko entistäkin ajankohtaisempi – Herbert Marcuse visioi aikaa, jolloin koneet vievät ihmisten ajan

Luonnontieteiden kaari alkemiasta kvanttimekaniikkaan

Runsas lukupaketti paaviuden historiasta