Katolisen perinteen kuolemansynnit ovat ylpeys, ahneus, himo, kateus, ylensyönti, viha ja laiskuus. Filosofi Judith Shklarin (1928–1992) tarkastelemat paheet ovat tekopyhyys, petturuus, misantropia, snobbailu eli ylemmyys ja kaikkein pahimpana julmuus.

Yhteistä Shklarin käsittelemille viidelle paheelle on, että niillä on sekä yksityinen että julkinen ulottuvuus. Julmuus voi kohdistua niin perheeseen kuin poliittisiin vihollisiin. Voimme pettää ystäviämme tai poliittisia liittolaisiamme, ja kummassakin tapauksessa petollisuus herättää erityisen paljon suuttumusta ja surua.

Liberaalissa demokratiassa tekopyhyyttä ja vilpillisyyttä pitää kirjoittajan mukaan jossain määrin sietää, ja ne voivat politiikassa joskus olla jopa välttämättömiä. Tärkeintä on torjua julmuutta.

Filosofi G. W. F. Hegel (1770–1831) kuvasi oman aikansa uutta subjektiivisuutta, jossa kukin on oman omatuntonsa ainoa ohjaaja. Kun esimerkiksi kirkkoon sidoksissa oleva perinteinen ja naiivi tekopyhyys pyrkii piilottamaan pahat teot ja katsomukset, uuden subjektiivisuuden innoittama tekopyhyys ylevöittää pyrkimyksensä.

Tällöin pahantekijä ei piiloudu, vaan antaa kovaäänisesti käytökselleen jaloja, pyyteettömiä ja epäitsekkäitä aikomuksia. Tekopyhyys nousee näin uudelle tasolle.

Kaikille ideologioille on Shklarin mukaan yhteistä, että harvat edistävät monien ellei peräti enemmistön aineellisia ja moraalisia etuja. Julistuksen ja todellisen käytöksen kuilu on ammottava. Erityisesti liberaaleissa ja demokraattisissa yhteiskunnissa pettymys politiikkaan on suurta, mutta suurin syy pettymykseen ovat näiden yhteiskuntien herättämät poikkeuksellisen suuret odotukset.

Kuten tekopyhyydestä myös ihmisvihasta eli misantropiasta on vaikea päästä kokonaan eroon. Liiallista hyväuskoisuutta estävät ihmisten tekemät julmuudet eri puolilla maailmaa tai planeettamme tuhoaminen.

Shklarin teoksen ulkopuolisena esimerkkinä eräänlaisesta ihmisvihasta voidaan esittää filosofi Hannah Arendtin (1906–1975) vastaus Karl Marxin (1818–1883) toiveeseen, jonka mukaan työn lisääntyvä tuottavuus johtaisi ihmisten lisääntyvään vapaa-aikaan. Työstä vapautuminen vapauttaisi Marxin mukaan ihmisen ”korkeampiin aktiviteetteihin”.

Arendt toteaa Vita Activa -teoksessaan: ”Animal laboransin vapaa-aikaa ei koskaan käytetä muuhun kuin kuluttamiseen, ja mitä enemmän aikaa hänellä on, sitä ahneemmaksi ja vaativammaksi käy hänen ruokahalunsa - - mikään maailman asia ei lopulta ole turvassa kulutukselta ja sen aikaansaamalta tuholta.”

Snobismi vaikuttaa jokapäiväisen arjen osana harmittomalta, joskin ärsyttävältä paheelta, mutta edustuksellisessa demokratiassa sillä on vakavia ideologisia seurauksia.

Snobi-sana ilmaantui myöhäiskeskiajalla ilmaisemaan yleistä halveksuntaa, mutta nykyään se merkitsee Shklarin mukaan tapaa saada epätasa-arvo sattumaan. Snobi ”huokailee ylempiensä perään ja hylkää alempansa”.

Ylempiin piireihin samastuminen on suosittu komedian aihe, mutta tuskin on yksinomaan koomista, kun snobi tai nousukas häpeää tilannettaan, perhettään, ystäviään ja itseään. Myös käänteinen snobbailu on mahdollista, kukapa ei olisi kuullut jonkun keskiluokkaistaustaisen henkilön ylpeilevän ”työväenluokkaisella” taustallaan.

Vakiintunut ancien régime -tyylinen eriarvoisuus ei itsessään välttämättä satu kovin paljon, ellei sen puitteissa harjoiteta erityistä töykeyttä. Sääty-yhteiskunnassa jokainen tietää paikkansa. Toisaalta kipeää tekevä eriarvoisuus voi säilyä sitkeästi yhteiskunnan muuttumisen jälkeenkin. Orjuuden kieltäminen Yhdysvalloissa ei poistanut maasta rasismia.

Shklarin teoksen ulkopuolelta voi todeta, että yläluokkaisia, jo poistettuja etuoikeuksia voidaan kantaa ruumiillisina muistoina vielä sukupolvien ajan. Näin ainakin Marcel Proust kirjoittaa Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksessaan (osa V, 1985/1921).

Shklar muistuttaa siitä, miten kenestä tahansa voi tulla tahtomattaan ja huomaamattaan snobi erilaisiin ryhmiin liittyessään. Kaikki ryhmät määrittävät itsensä paisi sen mukaan, keitä siihen hyväksytään, myös sen mukaan, ketkä suljetaan ulos.

Snobbailua puolustellaan harvoin. Poikkeuksen tekee kirjailija Aldous Huxley (1894–1963), jonka mukaan taidelaitokset jouduttaisiin lakkauttamaan ilman kulttuurisnobeja. Hän lausahti, että ”yhteiskunta, jossa on paljon snobbailua, on kuin koira, jolla on paljon kirppuja: todennäköisesti se ei vaivu koomaan”.

Shklarin mukaan paheista kauhein eli julmuus hämmentää, koska emme osaa elää ilman sitä sen paremmin kuin sen kanssa. Julmuus pakenee kaikenlaista järkeilyä ja saa meidät vastatusten irrationaalisuutemme kanssa.

Shklar katsoo, että vain tarinat voinevat saada kiinni julmuuden ja muiden paheiden monista merkityksistä. Filosofit puhuvat julmuudesta harvoin, mutta tragediaa ei voida ajatella ilman julmuutta. Shklarin teos onkin täynnä esimerkkejä romaaneista, näytelmistä ja runoista.

Kirjailijoina ja filosofeina tunnetut Michel de Montaigne (1533–1592) ja Charles-Louis Montesquieu (1689–1755) ovat Shklarille tärkeitä oppaita. Esimerkiksi Montaignen mukaan ystävyys on hyvä julmuuden vastavoima.

Niin Montaignelle kuin Montesquieulle kristinuskon moraalista epäonnistumista kuvasti espanjalaisten käytös löytämässään ”uudessa maailmassa”. Valloittajat eivät näyttäytyneet pelkkinä historiallisina hahmoina, vaan näyttelijöinä ajattomassa moraaliteettinäytelmässä. Kristinusko saarnasi puhtaampaa oppia kuin muut uskonnot mutta vaikutti heidän mukaansa muita uskontoja vähemmän ihmisten käyttäytymiseen.

Montesquieu korosti, että vain juutalaiset ylläpitivät Euroopassa pitkään kaupankäyntiä, vaikka kristityt heitä monin tavoin vainosivat ja tekivät kaupan hankalaksi. Juutalaiset säilyttivät Euroopassa kaupankäynnin, sosiaalisen toiminnan, joka voi pelastaa monilta sodilta ja machiavellismiltä.

Kaupan henki on paitsi rahan myös rauhan henki. Kaupankäynti ehkä latistaa korkeimmat ihanteet ja luo voiton tavoittelua, mutta kaikki tapahtuu suurelta osin yleiseksi hyväksi. Kaupankäynti on myös sivistävä voima.

Montaigne eli toisenlaisena aikana kuin Montesquieu, eikä hän aristokraattina olisi Shklarin mukaan ymmärtänyt tätä epätodennäköistä toivoa. Montaigne näki uhreissa ylevyyttä, ja hänen ihanteensa oli Sokrateen ylevä kuolema.

Juutalaistaustaisella, Riiasta Yhdysvaltoihin natsismia paenneella Shklarilla on kiintoisa kanta siihen, millainen on julmuuden uhrien asema. Taustastaan huolimatta hän ei usko, että uhrit olisivat lähtökohtaisesti viattomia ja moraalisesti parempia kuin heidän kiduttajansa.

Kiduttajan ja uhrin roolit voivat vaihtua hetkessä päinvastaisiksi, kuten kävi toisen maailmansodan aikana ja jälkeen Euroopan maiden vallanpitäjien vaihtuessa. Vaikka kidutuksesta vastuulliset ja uhrit vaihtoivat sujuvasti osia keskenään, kidutuksen käytännön toteuttajat olivat sen verran taitavia ammattilaisia, että heistä monet pitivät virkansa työnantajansa vaihtuessa.

Tyrannit saavat yhä vapaasti toteuttaa visioitaan, jos he kytkeytyvät läntiseen talousjärjestelmään. Stalinia tai Hitleriä ei aikanaan rohjennut vastustaa juuri kukaan. Aristokraatti ja yleisesikuntaeversti Claus von Stauffenberg (1907–1944) kehitti salaliiton Hitleriä vastaan edellisten vuosisatojen kunniakäsitysten varassa mutta hänkin vasta tappion aattona.

Hitler vaati ehdotonta uskollisuutta itseään kohtaan. Lopullisen tuhon edessä olisi kuvitellut hänen ainakin hiljaisesti tunnustavan, että hän tuotti kansalleen pettymyksen, mutta hän julistikin puheessaan päinvastaista: Saksan kansa oli tuottanut johtajalleen pettymyksen. Tämä ilmeisesti nopeutti saksalaisten irtisanoutumista natsismista sodan jälkeen.

Paavi Gregorius I:n 500-luvulla jaa. jäsentämän seitsemän kuolemansynnin kokonaisuudessa korostuu ylpeydestä varoittaminen, kun Shklar puolestaan tarkastelee paheiden välisiä suhteita.

Julmuuteen, kuten natsismin tai stalinismin nousuun ja moraalin latistumiseen, vaikutti tekopyhyyden ja petoksen limittyminen. Julmuuteen johtaa myös snobismin eli ylemmyyden ja ihmisten luokittelun liittäminen misantropiaan.

Shklar kirjoittaa paheista rikkaasti ja monitahoisesti, mutta olisin toivonut enemmän perusteluja sille, miksi hän on valinnut käsittelyynsä julmuuden lisäksi juuri tekopyhyyden, petturuuden, misantropian ja snobbailun. Vaikka kyseessä on yleistajuiseksi tarkoitettu filosofinen teos, ei kirjoittajan polveilevaa ajatusta ole aina helppo seurata.

Shklarin teos on joka tapauksessa kiintoisa, omintakeinen, yleissivistävä ja valitettavan ajankohtainen. On hyvä, että ansioitunut Niin & näin -kustantamo otti sen suomennettavakseen.

•

Lue myös:

50-luvulla kirjoitettu klassikko entistäkin ajankohtaisempi – Herbert Marcuse visioi aikaa, jolloin koneet vievät ihmisten ajan

Katri Valan tekstit herättelevät militarismin ja fasismin logiikkaan, joka on pirullisen nerokasta

Kauhistuttava toiseus – Sari Kivistö ja Sami Pihlström lähestyvät toiseutta eri näkökulmista