Kautta historian on ollut ihmisiä, joita valtaapitävät ovat pitäneet uhkaavina. Pönkittääkseen omaa valta-asemansa he ovat halunneet vaientaa nämä uhkaavat kansalaistottelemattomat ja muut valtajärjestelmään sopimattomat. Toisaalta on ollut myös vallanpitäjiä liian kuuliaisesti totelleita, kuten kansliapäällikkö Adolf Eichmann, joka vastasi juutalaisten kansanmurhan toteutuksesta.

Kirjassaan Suuret oikeudenkäynnit ihmiskunnan historiassa emeritusprofessorit Jukka Kekkonen ja Jyrki Knuutila valaisevat vallan ja oikeuden välistä suhdetta erittelemällä seikkaperäisesti kymmenen eri aikakausilta valittua oikeudenkäyntiä.

Kekkosen alaa on oikeushistoria ja Knuutilan käytännöllinen teologia. Molemmat liikkuvat teoksessa omalla asiantuntijuusalueellaan.

Knuutila paneutuu kirjan ensimmäisellä puoliskolla oikeusprosesseihin, joihin on vaikuttanut uskonto ja uskonnollisen ajattelun läpäisemä politiikka. Ajallisesti Knuutilan mukaan valitsemat esimerkkitapaukset sijoittuvat antiikista uudelle ajalle.

Kekkonen puolestaan keskittyy oikeudenkäynteihin, jotka ovat kuohuttaneet modernilla ajalla. Näissä oikeudenkäynneissä voidaan tunnistaa oikeusvaltioperiaatteen asteittainen vahvistuminen.

Kirjassa lähdetään liikkeelle 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua eläneestä filosofi Sokrateesta – häiriköstä, joka opetti nuoria kyseenalaistamaan vallitsevia arvoja ja normeja. Sokrates edusti alempaa yhteiskuntaluokkaa ja oli epäsovinnainen. Nämä olivat tekijöitä, jotka saivat valtaapitävät tekemään juuri hänestä syntipukin Ateenan sotilaallisiin tappioihin ja kasvavaan ahdinkoon.

Uskonto ja politiikka kietoutuvat yhteen, kun Sokrateen vastustajat väittivät tämän hylänneen Akropolis-kukkulan temppelin jumalat, joita ateenalaiset palvoivat. Ateenan ajautuminen jumalten vihan kohteeksi katsottiin näin Sokrateen syyksi. Syytökset olivat raskauttavia, ja päivän kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen Sokrates määrättiin juomaan myrkkykatkosta valmistettua juomaa.

Neljää sataa vuotta myöhemmin eläneen Jeesuksen kohtalossa on tunnistettavissa yhtäläisyyksiä Sokrateen kokeman rangaistuksen kanssa. Myös Jeesuksen tapauksessa on usein tulkittu, että uskonnollinen eliitti koki hänet uhkaksi, joka oli saatava eliminoitua keinolla millä hyvänsä.

Sokrateen ja Jeesuksen oikeustapauksia vähemmän tunnettuja ovat paavin ja papiston valtaa kyseenalaistaneen Jan Husin (1369–1415), pyhänä soturina tunnetun Jeanne d'Arcin (1412–31) ja maanpetturuudesta tuomitun Kaarle I:n (1600–49) tapaukset. Kaikissa näissä oikeusjutuissa yhdistävänä tekijänä on ollut se, että oikeusmurhan uhreiksi joutuneet olivat oman tiensä kulkijoita, jotka kyseenalaistivat vallassa olevaa poliittista eliittiä. Uskonnon kietoutuessa osaksi valtarakenteita, he kyseenalaistivat samalla myös uskonnollista eliittiä.

Knuutila taustoittaa tarkastelemansa oikeusprosessit aiheeseensa huolellisesti perehtyneen tutkijan tarkkuudella. Tämä auttaa lukijaa ymmärtämään tapahtumien kulkua historiallista taustaansa vasten. Paikka paikoin taustoittamisessa olisi kuitenkin ollut tiivistämisen varaa.

Suuret oikeudenkäynnit ihmiskunnan historiassa -kirjassa kuvataan kiinnostavasti oikeuskäytäntöjen kehittymistä reilun kahdentuhannen vuoden aikajanalla.

Kekkonen kuvaa valitsemiensa esimerkkitapausten avulla, miten 1700-luvun lopulla lähdetään kulkemaan kohti oikeusvaltiota. Ihanteeksi nostetaan tuomioistuinten riippumattomuus sekä pyrkimys laillisuuteen ja huolellisesti perusteltuihin päätöksiin. Yhteiskunnallisesti ja poliittisesti haasteellisissa tilanteissa modernin oikeusvaltion periaatteista usein kuitenkin tingitään, ja oikeudenkäynnit ovat voineet muuttua luonteeltaan poliittisiksi myös modernilla ajalla.

Kekkonen nostaa esimerkeiksi tällaisista poliittisista oikeudenkäynneistä Ranskan suuren vallankumouksen pyörteissä kuolemantuomionsa saaneen Ludvig XVI:ta ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen älykön Nikolai Buharinin. Edellisen eliminointi oli vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa vaalivan kansan tahto, jälkimmäisen eliminoimisella Stalin puolestaan halusi vahvistaa asemaansa yksinvaltiaana.

Vastaavanlaisia poliittisen puhdistuksen piirteitä voidaan havaita Yrjö Kallisen tapauksessa. Vuoden 1918 sisällissodan pyörteissä ja jälkimainingeissa punaiselle pasifistille langetettiin kuolemantuomio peräti neljästi. Kallinen kuitenkin pelastui kuolemantuomioilta ja hänelle langetetulta elinkautiselta kuritushuonerangaistukselta. Lopulta hän nousi puolustusministeriksi vuonna 1946.

Kirjan päättää holokaustin pääarkkitehtina toimineen Adolf Eichmannin oikeudenkäynti, joka alkoi vuoden 1961 maaliskuussa ja kesti lähes vuoden loppuun saakka. Sinä aikana Eichmann sai mahdollisuuden perusteelliseen puolustautumiseen, ennen kuin hänen kuolemantuomionsa pantiin täytäntöön.

Kirjan kahdella viimeisellä sivulla siirrytään pieneksi hetkeksi menneestä nykyhetkeen ja sivutaan demokratian heikkenemistä sekä ekologisen katastrofin uhkaa.

Demokratia heikkenee, minkä seurauksena jalansijaa saavat diktatuurit ja oligarkiset hallintojärjestelmät. Molemmissa tapauksissa kansa jää hallitsevan eliitin jalkoihin. Ekologinen katastrofi puolestaan tekee pahimmassa tapauksessa elämän maapallolla mahdottomaksi.

Kysymys vallan ja oikeuden välisestä suhteesta on päivänpolttava. Meitä koskettavat esimerkiksi kysymykset siitä, miksi teknologiajättien valtaa ei onnistuta suitsimaan lainsäädännöllä ja miten huippurikkaiden kasvava vaikutusvalta politiikassa nakertaa demokratiaa. Meitä koskettaa myös kysymys siitä, miksi maapallon elinolosuhteiden tuhoaminen saa jatkua.

Pohdinta siitä, mitkä asiat tällä hetkellä uhkaavat demokratiaa ja modernin oikeusvaltion toimintaperiaatteiden toteutumista, olisi tuonut kirjan keskeiset teemat lähemmäs lukijaa. Se olisi lisäksi tehnyt näkyväksi, miten vallan ja oikeuden välinen suhde vaatii jatkuvaa läpivalaisua.

Nykyhetkestä kumpuavat kysymyksenasettelut jäävät kuitenkin Kekkosen ja Knuutilan käsittelyn ulkopuolelle. Näin siitä huolimatta, että kirjan takakansiteksti lupaa katseen kohdistamista kirjan lopussa nykyhetkeen ja siihen, millaisia ovat yhteiskunnallisen vallankäytön perusteet meidän aikanamme. Tämä lupaus jäi nyt lunastamatta.

Samalla jää hahmottelematta, millaista kansalaistottelemattomuutta oma aikamme kipeästi tarvitsisi – ja millainen tottelevaisuus puolestaan kasvattaa demokratiaa ja ympäristöä vahingoittavien tahojen valtaa.

•

Lue myös:

Homo militaris − Sotaisan ihmislajin synty

Kansainliitto ei onnistunut estämään toista maailmansotaa, mutta se oli silti mainettaan merkittävämpi

Mistä ihmisoikeudet saivat alkunsa, ja onko niiden aika tullut päätökseensä?