Hektinen työelämä ja työssä jaksaminen ovat teemoja, jotka koskettavat useita meistä. Tietokirjailija ja filosofi Juha T. Hakala pureutuu aiheeseen kirjassaan Suoritusyhteiskunta. Oireita ja selviytymiskeinoja. Teos tarjoaa näkökulmia todellisuuteemme, jossa aivan liian useat joutuvat siirtymään työkyvyttömyyseläkkeelle jo nuorina.

Hakala on kerännyt kirjaansa runsaasti aiheesta käytyjä keskusteluja eri medioista. Mukana on myös tutkimuskeskusteluja sekä työuupuneiden omia kertomuksia. Nämä keskustelut tarjoavat lukijalle tilaisuuden puntaroida työelämän varjopuolia.

Kirjoittajana Hakala ilahduttaa sillä, ettei hän jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, vaan valottaa aihepiiriä myös omien henkilökohtaisten kokemustensa kautta, jotka hänen kohdallaan johtivat päätökseen irtisanoutua pirstaloituneeksi muuttuneesta professorin työstä yliopistolla.

Kirja onnistuu hätkähdyttämään heti alkumetreillään: mielenterveysongelmien vuoksi Suomessa eläköityy päivittäin viisi alle 30-vuotiasta nuorta aikuista. Kun mukaan otetaan kaikki ikäluokat, mielenterveyssyiden vuoksi eläkkeelle jäävien määrä lähes tuplaantuu.

Hätkähdyttävintä on se, että mielenterveyssyiden vuoksi eläköityvien enemmistö on alle 30-vuotiaita. Hakala esittääkin aiheellisesti, että näistä alle kolmekymppisistä olisi syytä kantaa juuri nyt suurinta huolta: ”Jos me imemme ylimitoitetuilla tavoitteilla, huonoilla päätöksillä ja luokattomalla johtamisella pitkälle koulutetun lahjakkuusreservimme kuiviin, olemme lopulta perin raihnas kansa.” Kun yhä suurempi osa kansasta on vilttiketjussa, hoitovastuuta kantaa aina vain pienempi porukka ja huoltovarmuus pettää suuremmalla varmuudella. Välinpitämättömyys nuoria kohtaan uhkaa väistämättä lopulta koko kansakunnan hyvinvointia ja selviämistä.

Hakala listaa nykytyön keskeisiksi ongelmiksi määräaikaiset työsuhteet ja huolen työn loppumisesta. Lisäksi työelämälle leimallista ovat nopeasti vaihtuvat, ennakoimattomat tilanteet. Tämänkaltaiset stressaavat tekijät kuormittavat erityisesti opiskelujen parista työelämään astuvia nuoria. Kirjassa nuoren lahjakkaan opiskelijan esimerkkitarina tekee näkyväksi sen, miten tässä maassa ei suinkaan aina palkita siitä, että tekee parhaansa.

Jaksamisensa äärirajoilla kamppailleiden kertomukset itsensä pelastamisesta ovat kirjan parasta antia. Lukijoille samaistumiskohteita tarjoavissa kertomuksissa huomiota saa kaikki se, mikä tekee nykyisestä työelämästä epäreilua ja uuvuttavaa: kohtuuton työmäärä, vapaa-ajalle valuvat palkattomat ylityötunnit, välistä jääneet lounaat, riittämättömyyden tunteet, työhön liittyvän merkityksen tunteen katoaminen, luovuuden tuhoava tehdasmainen työote ja etätyöhön liittyvä yksinäisyys.

Työuupuneiden kuvaamien pelastautumiskeinojen valikoimassa irtisanoutuminen näyttäytyy selkeästi parhaana ratkaisuna. Irtisanoutuminen on ollut kertomusten uupuneille portti uuden opiskelemiseen sekä rennompaan ja merkityksellisempään työelämään.

Irtisanoutumisellaan ihmiset kuvaavat pelastaneensa terveytensä. Samalla he ovat parhaassa tapauksessa pelastaneet itsensä työkyvyttömyyseläkkeeltä. Kirjan esimerkkitarinat kannustavatkin ihmisiä tekemään oikeita ratkaisuja ennen kuin on liian myöhäistä.

Nimensä mukaisesti kirja onnistuu tarjoamaan ansiokasta kritiikkiä suoritusyhteiskuntana tuntemaamme yhteiskuntaan, jossa työuupumuksesta kärsii yhä useampi. Kirjan alkupuoli on lupaava: historian professori Juha Siltalaan viitaten hahmotellaan työelämän huonontumisen historiaa ja tuodaan esiin turbokapitalismin kielteinen vaikutus työhyvinvointiin. Hakalan keräämissä ihmisten henkilökohtaisissa kertomuksissa juuri tätä työelämän huonontumisen historiaa eletään todeksi ja ihmiset ovat tehneet täsmälleen oikeita ratkaisuja irtisanoutuessaan ja pyrkiessään pelastamaan itsensä.

Nykytyöelämään liittyvien ongelmien esittelemisen jälkeen kirjan lopussa vastaan tulee yllättäen luku ”Luo oma työelämäsi”. Kyseisen luvun alaluvussa ”Mars lenkille ja ompeluseuraan” Hakala korostaa erinäisiin tutkimuksiin nojauten liikunnan merkitystä mielenterveyden ylläpitäjänä. Samaisessa yhteydessä runsas mielialalääkkeiden määräminen nostetaan aiheellisesti kritiikin kohteeksi ja ihmisiä kannustetaan fyysiseen liikkumiseen.

Meistä monille on varmasti aivan selvää, miten tärkeää ulkoileminen ja liikunta on kaikille, jotka tekevät pitkää työpäivää tietokoneen ääressä. Liikunnan tarjoamien lukuisten terveyshyötyjen tiedostaminen ei kuitenkaan juurikaan auta työuupunutta, joka on kitkutellut vuodesta toiseen töissä jaksamisensa äärirajoilla.

En voi olla miettimättä esimerkiksi sitä 36-vuotiasta hankintalakimiestä, joka kertoi kirjan alkupuolella pitkään jatkuneen työuupumuksensa seurauksena päätyneensä itkemään sikiöasentoon käpertyneenä sohvallensa ja siitä vaivalloinen kierähdys kuukauden sairauslomalle. Jos työpäivän jälkeen ei pysty muuhun kuin itkemään sikiöasennossa sohvannurkassa, tuntuu liikunnan ilosanoman julistaminen suorastaan julmalta.

Toki meistä jokainen voi pyrkiä tekemään työelämässä jonkinasteista hienosäätöä, joka parantaa työhyvinvointia. Kirjan alkupuolella esitellyn suoristusyhteiskunnan kuvauksen jälkeen en kuitenkaan vakuutu Hakalan tarjoamista selvitymiskeinoista.

Näiden selviytymiskeinojen joukosta löytyy aktiivisen liikunnan harrastamisen lisäksi muun muassa se, että jatkuvan itsensä ylittämisen sijaan keskittyykin omiin vahvuuksiin ja pitäytyy omalla mukavuusalueellaan. Tällainen voimavaroja säästävä omalle mukavuusalueelle käpertyminen ei taida onnistua ihan joka työpaikalla.

Työntekijöinä ihmiset ovat hyvin erilaisessa asemassa sen suhteen, minkä verran heillä on neuvotteluvaraa työnsä sisällöstä. On varmasti olemassa etuoikeutettujen joukko, jolla on aidosti mahdollisuus luoda omannäköistä työelämää esimerkiksi yrittäjinä. Tällaista mahdollisuutta kaikilla ei kuitenkaan ole ja juuri siksi myös työnantajien on kannettava vastuuta siitä, etteivät työntekijät uuvu työtaakkojensa alle. Työntekijät on nähtävä ihmisinä eikä kuiviin imettävänä resurssina, joka on korvattavissa siinä kohtaa, kun he menevät epäkuntoon ja lakkaavat tuottamasta tulosta. Tämä näkökulma lähes katoaa Hakalan kirjan loppumetreillä, jossa korostetaan yksipuolisesti yksilön vastuuta.

Kirja uhkaa muuttua todelliseksi self help -oppaaksi Hakalan kuvatessa, miten lopulta on vain yksi asia, mihin voimme vaikuttaa ja se on oma asenne. Hakala tarjoaa suoritusyhteiskunnassa oireileville myös tehokkaampaa itsensä johtamista. Herää kuitenkin kysymys siitä, että jos ihmiset uupuvat järjestelmän mädänneisyyden vuoksi, niin miten kestävällä pohjalla tämänkaltainen yksilöiden vastuuttaminen on – eikö enemminkin työelämää olisi muutettava inhimmillisemmäksi.

Varsinaisen pommin Hakala tiputtaa lukijalle kirjan viime metreillä kysyessään: ”Vaaditaanko meiltä oikeasti sitä, tätä ja tuota vai olimmeko vain kuvitelleet asiat sellaisiksi?” Näin kirjan kantava sanoma vesitetään täysin ja lukija jää hämmentyneenä ihmettelemään, että oliko kirjan alkupuolen kuvaukset suoritusyhteiskunnasta sittenkin vain mielikuvituksen tuotetta. Lukemisen jälkeen jää kaivelemaan tunne siitä, että mitähän kirjoittaja oikein halusikaan sanoa.

Lupaavan alun jälkeen kokonaisuus hajoaa. Ajan hengen mukaisen nopean ja tehokkaan tekemisen sijaan juuri nyt olisi tarvittu teoksen rauhallista hauduttelua, huolellista jäsentelyä ja tavoitteen kirkastamista.

Huolellisempi jäsentely olisi varmasti vaikuttanut esimerkiksi siihen, että lukijalle olisi tarjoutunut jo kirjan alkulehdillä mahdollisuus tutustua kirjan lähtökohtaongelmaan eli kysymykseen siitä, ”miksi niin moni meistä kokee nykyelämänsä arjen siinä määrin haastavaksi, ettei sitä tahdo millään jaksaa?”. Alkulehtien sijaan lukija löytää kysymyksenasettelun nyt kirjan viimeisestä luvusta. Loppuluvun ongelmaksi koituu myös se, että kirjoittaja vyöryttää yhä uusia näkökulmia aiheeseen eikä edes pyri vetämään lankoja yhteen.

Lisäksi huolellisuuteen alaviitteiden käytössä olisi kannattanut panostaa. Alaviitteisiin on nyt sijoitettu paljon sellaista asiaa, jonka olisi voinut ottaa mukaan leipätekstiin. Häiritsevää on myös se, että alaviitteistä puuttuu useita tutkimuksia ja kirjallisuutta, johon leipätekstissä viitataan. Näin lisätiedon janoiselta lukijalta evätään mahdollisuus tutustua tarkemmin itseä kiinnostaviin tutkimuksiin ja kirjallisuuteen. Lopputulos olisi ollut parempi ilman huolimattomia alaviitteitä.

Parempaan lopputulokseen olisi ylletty myös siten, ettei kirjan loppumetreillä olisi tyystin unohdettu sitä kirjan nimessä seisovaa suoritusyhteiskuntaa, jonka tarkastelemisesta teos lähti liikenteeseen.

•

Lue myös:

Epävarmuuden elegia

Yliopistojen hidas kuolema – katsaus yliopistolistausten aiheuttamiin inhimillisiin tragedioihin

Työ elää – elääkö työntekijä?