Teoksen nimi Fantastinen yliopistouudistus johtaa lukijan olettamaan, että siinä käsitellään 2009 säädetyn yliopistolain seuraamuksia Suomessa. Alaotsikko kertoo kiinnostuksesta sopeutumiseen, jota akateemisuus ja sivistysihanne ovat käyneet läpi.

Teoksessa ei kuitenkaan käsitellä vain viime vuosikymmenten suomalaista yliopistouudistusta vaan suomalaisen yliopiston historian kulkua aina Turun Akatemian perustamista nykyhetkeen. Matkaa pohjustetaan yliopiston eurooppalaisilta syntysijoilta.

Toimittajien lähtökohta on historiatieteellinen. Kirjoittajina on eri alojen tutkijoita eri yliopistoista. Esille otetaan myös alueellisen yliopiston erityisyys, ovathan teoksen alkuunpanijat Itä-Suomen yliopistosta.

Peruslähtökohtana on kahtiajako: toisaalta on mallikuva yliopistosta kollegiaalisena sivistysyliopistona ja toisaalta käsitys yliopistosta tutkimuksen ja opetuksen ahjona, joka ohjautuu sen ulkopuolelta.

Suomalainen yliopistolaitos nojaa aiempaan eurooppalaiseen, erityisesti saksalaiseen, yliopistokehitykseen. Erityiskäsittelyyn otetaan teoksessa 1100-luku, joka edustaa yliopiston alkuvaihetta. Tämän jäkeistä saksalaista perinnettä oltaisiin voitu käsitellä enemmänkin.

Yliopisto oli alkuaan papiston, oikeusoppineiden ja myöhemmin lääkäreiden kouluttamislaitos, joka perustui teologian ja filosofian tuntemukseen. Se toimi useimmiten luostarien sisällä ja myös akatemioissa, joita hallitsijat ylläpitivät. Riippuvuus muusta yhteiskunnasta oli suurta. 

1700-luvun hyödyn aikakausi Euroopassa kärjisti yliopiston ja muun yhteiskunnan riippuvuussuhdetta. Yliopistolaisilta alettiin vaatia entistä enemmän palveluja yhteiskunnalle. Hyöty-yliopistoa toteutettiin ensin tiedeakatemioissa yliopistojen sijasta.

1800-luvulle siirryttäessä painotettiin, että tekninen intressi ei enää hyödyttänyt kaikkea tieteellistä intohimoa. Vuonna 1801 perustettu Berliinin Humboldtin yliopisto painotti filosofiaa ja humanistisia aineita. Pyörä oli pyörinyt ympäri, mutta enää ei nojattu kirkkoon. Samalla alkoi kamppailu kahden yliopistoidean välillä: vastakkain olivat sivistyksen itseisarvo ja sen välineellisyys. Tällä tiellä ollaan edelleen.

Suomalaisissa oppikouluissa saksan kieli oli vielä 1950-luvulla useimmiten ainut vaihtoehto pitkäksi kieleksi, minkä vuoksi yliopisto-opinnossa luettiin saksapainotteista kirjallisuutta orastavan englanninkielisen opiskelun rinnalla. 1970-luvulla englannin kieli jo dominoi, samoin kehityksen mallimaa USA seuraajanaan Iso-Britannia.

Yliopistomaailmassa vanhat perinteet ja uudet amerikkalaistuulet kilpailivat keskenään. Humboldtilainen sivistysyliopistoidea kukoisti kuitenkin aina 1960-luvun lopulta alkaneisiin radikaaliaaltoihin asti Suomessakin.

Yliopiston toimintaa johti sisäisesti valittu hallinto kollegiaalisesti määritetyin säännöin ja valtion rahoituksen turvin. 1970-luvulla demokratiakritiikki kohdistui siihen, että kollegiaalisuus tulisi ulottaa hallinnossa myös alemmilla hierarkiatasoilla toimiviin opettajiin ja opiskelijoihin.

Yliopiston amerikkalaistuminen Suomessa vaikutti ennen kaikkea tutkimus- ja opetustoiminnan rahoitukseen. Ulkopuolisten rahoittajien ja muiden toimijoiden osuus kasvoi koko ajan. Viimein ulkopuoliset saivat myös yliopiston hallinnossa määräysvalta-aseman yliopistolain 2009 seurauksena ja EU:n korkeakoulupolitiikan siivittämänä.

Yliopistosta on tullut yritysyliopisto yritysmäisin toimintamallein. Taustalta löytyy globaali talouden muutos: kaikesta tekemisestä on oltava taloudellista hyötyä joko suoraan tai välillisesti, niin myös yliopiston toiminnasta.

Suomalaista kehitystä teoksessa käsitellään paitsi Turun Akatemian ajoilta, niin myös presidentti Urho Kekkosen aikana kehitettyjen askeleiden ja alueellisen yliopistoverkoston syntyhistorian kannalta. Eri aikakausilta valitaan esimerkkejä, ja viimeisintä yritysyliopistojen vaihetta käsitellään myös empiiristen tutkimusaineistojen avulla.

Tutkijat ja opettajat ovat valtaosin määräaikaisissa työsuhteissa kuten EU-politiikan vaikutuksesta muuallakin Euroopassa. Henkilökunta on myös jakautunut niihin, jotka eivät kerro välittävänsä muutoksista vaan keskittyvät omaan työhönsä, ja nykykehityksen protestoijiin. Jakolinjan on aiemminkin todettu vallitsevan suomalaisessa nyky-yliopistossa.

Yliopisto ei milloinkaan ole toiminut tyhjiössä, vain toimijoidensa omien ihanteiden ja tavoitteiden suuntaisesti, kuten teoksessakin painotetaan. Sen on joutunut nöyrtymään muun yhteiskunnan, rahoittajien ja oikeudellisten sääntöjen laatijoiden tahtoon ja tavoitteisiin. Joinakin aikoina taustavaikutus on ollut hillitympää, joskus taas päällekäyvempää. 

Kuten saksalaiset tutkijat ovat todenneet omasta maastaan, toisen maailmansodan jälkeen valtion rahoituksella toiminut yliopistolaitos saattoi olla itsenäisin ja vapaasti sivistystä edistävin yhteisö aina 1960-luvun lopulta alkaneeseen demokratisointiin asti. Näin on ollut kenties myös Suomessa.

Niin paradoksaalista kuin se onkin, 1970-luvulla henkilökuntaa poliittiseen kahtiajakoon supistava demokratisointiprosessi näytti seuraavan 1930-luvulla käytettyjä malleja: Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Olisi ollut kiinnostavaa, jos historiantutkijat olisivat käsitelleet tarkemmin 1950- ja 1960-lukuja. Mitkä prosessit edelsivät siirtymiä?

Teoksen toimittajat pohtivat alussa sivistystä viisautena ja tieteen tekemistä sen itsensä takia. Lopussa on päädytty tulokseen, jonka mukaan sivistys on moniulotteistunut. Päädytään ristiriitaisiin sivistyksen määrittelyihin, joiden siivittäminä yliopiston alakulttuurit alkavat taistella toisiaan vastaan.

Vallalla on käsitys, jossa epävarmuus ja harha-askeleet poistuvat. Kaikki on selvää, kunhan vain on asetettu tavoitteet, keinot ja tuloksetkin tunnetaan. Päädytään hegemoniaan, ristiriitojen pois lakaisemiseen, lyhytjännitteiseen toimintaan, mainosarvoa omaavien henkilöiden palkkaamiseen, ei enää tieteellisten löytöjen havitteluun. Kuitenkin eletään kokonaisvaltaisessa epävarmuuden tilassa. Tähän tapaan teoksen toimittajat tiivistävät tilanteen.

Olemme historiassa eläneet Euroopassa jatkuvien mullistusten ja sota-aikojen tilanteissa. Tämä on tuonut aina uusia haasteita myös yliopistolle, mutta tämä laitos on elänyt kuitenkin jo 1100-luvulta alkaen. Se on aika hyvä saavutus. Tässä lohdutusta huolestuneille!

Teos sijoittuu laajaan, viime vuosien suomalaiseen ja kansainväliseen yliopistomuutosta käsittelevään teos- ja artikkelikirjoon. Tekijät ovat tuoneet keskusteluun erityisesti sivistyksen merkityksen analysointia historiallisessa valossa suhteessa suomalaiseen yliopistohistoriaan.

Historiasta on poimittu tiettyjä kohtia ja viipaleita. Nykyvaiheesta on taas otettu esille vain kaksi henkilökuntaa koskevaa osa-aluetta kytkemättä näitä historiallisesti yliopistomuutosten kokonaisuuteen Euroopassa. Yleensäkin tiiviimpi historian kytkentä eurooppalaiseen muutokseen olisi antanut teokselle lisäpuhtia. Esimerkiksi alueyliopistokokonaisuudesta on Saksassa tehty lukuisia tutkimuksia, joita oltaisiin voitu verrata Suomen tilannekehitykseen. 

Sivistyksen historian ja monialaisuuden esille nostaminen on teoksen vahvaa antia, mikä oikeuttaa teoksen paikan yliopistouudistuskirjallisuudessa.

•

Lue myös:

Sivistysideaali vaatii uudelleentarkastelua

Saksalainen yliopisto – oppineiden tasavallasta toiminnan ristiriitoihin

Maailma palaa, miksi kukaan ei tee mitään?