Fasismi ja natsi-ideologia antoivat uhkaavan sävyn Suomen levottomalle 1930-luvulle. Vaikka ne eivät meillä saavuttaneet niin vahvaa jalansijaa kuin monissa muissa maissa, emme mekään jääneet niistä paitsi.

Uusin tutkimus on osoittanut, että 1930-luvun lopulla vaikuttaneet natsistiset ja antisemitistiset virtaukset olivat maassamme vahvempia kuin mitä on aiemmin luultu (Ekberg 1991; Muir 2007; Muir 2009a; Muir 2009b; Muir 2013; Kunnas 2013; Silvennoinen ym. 2016; Ahonen ym. 2020).

Henrik Ekbergin teoksen Führerns trogna följeslagare (1991) mukaan fasismi ja natsismi saivat akateemisissa piireissä järjestäytyneimmän ilmenemismuotonsa Suomen Valtakunnan Liitossa (SVL). Se perustettiin vuonna 1940 ja toimi jatkosodan aikana. Sen tavoitteena oli muodostaa voitetun sodan jälkeen Suomeen Saksan natsipuolueen tapainen yksipuoluejärjestelmä.

SVL:n perustivat Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) aktiivistit ja heidän hengenheimolaisensa. Liiton puheenjohtajana oli Helsingin yliopiston silmätautien professori Mauno Vannas (1891–1964).

Syksyllä 1944 hävitettiin paljon SVL:n materiaalia, joten järjestön toiminnan tutkiminen on ollut vaikeaa. Sen jäsenlistoilla on kuitenkin eri tietolähteiden mukaan ollut 2 000–6 000 nimeä, joista ainakin nelisenkymmentä oli professoreita (Ekberg 1991, 232–33). Tämä on suuri määrä, kun huomioidaan, että esimerkiksi Helsingin yliopistossa professoreita oli tuossa vaiheessa yhteensä vain parisen sataa (Klinge ym. 1990).

Yliopistoissa tai muun sivistyneistön joukossa SVL:ää ja sen aatteita tukeneiden joukko ei tietenkään rajoittunut pelkästään sen jäseninä olleisiin professoreihin. Professori Tarmo Kunnas esittää kirjassaan Fasismin lumous (2013) vaikuttavan luettelon tuon ajan johtavista kulttuuripersoonista, jotka lietsoivat fasismin aatetta kansakuntamme kaapin päältä.

Juutalaisia opiskelijoita oli 1930-luvun loppupuolella yliopistolla kaiken kaikkiaan vain kymmenkunta (Muir 2009b, 136), ja samoihin aikoihin tapahtui räikeitä syrjintätapauksia, joissa jo näyttöjä omaavilta juutalaisopiskelijoilta suljettiin tie jatko-opintoihin. Kimmokkeen juuri tähän ajoitukseen saattoi antaa se, että Saksassa juutalaisten väitöskirjojen hyväksyminen lopetettiin 15.5.1937 (Muir 2009b, 143; katso myös SVL 1942, § 16).

Lääketieteellisessä tiedekunnassa oli Moses Zewin (1909–2002) tapaus. Aiemmin mainittu professori Mauno Vannas esti hänen väitöksensä silmätautien klinikalla 1930-luvun lopulla (Mäkelä 1997; Muir 2009b).¹ Saman kohtalon koki ihotautien klinikalla Herman Skurnik (1907–99), joka valmisteli väitöstä sukupuolitaudeista.²

Kaikkein perusteellisimmin tähän mennessä on dokumentoitu Israel-Jacob Schurin (1879–1949) väitöskirjaan liittynyt tapaus uskonnonhistorian ja kansantieteen alalla. Erikoinen ja jopa arveluttavia käänteitä sisältänyt väitöskirjaprosessi ajoittui vuosiin 1937–38 (Muir 2007; Muir 2009a; Muir 2009b).

Schurin väitöskirja jäi aikanaan arvioitsijoidensa keskuudessa kiistanalaiseksi ja se hylättiin sekä Helsingin yliopistossa että Åbo Akademissa. Se nousi kuitenkin 2000-luvun alussa uudelleen pintaan ensin tiedeyhteisön ja sittemmin yliopistohallinnon piirissä (Muir 2007; Muir 2009a; Muir 2009b; Mäenpää ym. 2008; Janhunen 2009; Sihvola 2009).³

Schurin väitöskirjan  tieteenalaa hyvin tunteva professori Juha Manninen on todennut omana nykyarvionaan, että ”Israel-Jakob Schurin aiottu väitöskirja oli merkittävä juutalaisen valistuksen saavutus, mutta Helsingin yliopiston vuoden 1937 ilmapiirissä se hylättiin” (Manninen 2009a; Manninen 2009b).

Myös isämme Leo Skurnikin (1907–76) tapaus on mainittu julkisuudessa (Mäkelä 1997; Muir 2009b, 143). Se on samaa sarjaa edellä mainittujen kolmen tapauksen kanssa.

Meillä on tähän mennessä ollut kuitenkin vain ylimalkainen kuva siitä, mitä Leo Skurnikin tapauksessa tarkalleen tapahtui ja mitä se tarkoitti käytännössä isällemme (Skurnik 2013, 325–26). Tarkoituksemme on nyt perehtyä tarkemmin hänen kohtaamiinsa vaikeuksiin ja siihen, miten ne liittyivät tuon ajan antisemitistisiin virtauksiin.

Leo Skurnik kuului yhteen maahamme 1800-luvun puolivälissä pakkosiirretyistä juutalaisista kantonistisuvuista (Petrovsky-Shtern 2009; Skurnik 2013; Skurnik 2016).

Syntyperäisenä helsinkiläisenä Leo Skurnik edusti suvun kolmatta polvea Suomessa. Hän oli paitsi juutalainen myös äidinkieleltään ruotsinkielinen, mikä asetti hänet maassamme kaksinkertaiseen vähemmistöasemaan.

Ensi alkuun ainoa mahdollisuus toimeentuloon kantonistisukujen ”pakkomaahanmuuttajille” oli ollut kaupankäynti Narinkkatorilla eli eräänlainen mikroyrittäjyys. Kun olot 1900-luvun alkupuolella alkoivat hieman helpottaa, narinkkakaupan tilalle avautui mahdollisuus ensin laajamittaisempaan yrittäjyyteen (Skurnik 2016; Skurnik 2021), sitten kouluttautuminen ja pyrkiminen akateemisiin ammatteihin.

Lääketiede oli Suomen juutalaisten keskuudessa yksi suosituimmista aloista. Se oli myös isämme valinta, opinahjona Helsingin yliopisto ja tavoitteena tutkijan ura.

Image

Leo Skurnik suoritti itseään eniten kiinnostaneen osan opinnoistaan lääketieteellisen kemian laitoksen tutkimuslaboratoriossa, missä hän toimi professori Paavo Simolan (1902–61) ohjauksessa. Siellä tehtiin 1920- ja 30-luvuilla kansainvälisesti korkeatasoista biokemiallista tutkimusta.

Simola, joka kuului alun perin Valion laboratoriossa A. I. Virtasen (1895–1973) ympärille muodostuneeseen tutkijapiiriin, nimitettiin 1933 laitoksen professoriksi. (Virtanen ja Simola 1926; Simola 1931a; Simola 1931b). Hän väitteli sekä lääketieteen että filosofian tohtoriksi. Valtaosan mittavasta tieteellisestä tuotannostaan hän julkaisi vuosina 1925–40 (Soininen 1941).

Simola työskenteli 1930-luvun alussa Rockefeller-stipendillä myös Tukholmassa, missä hän toimi juuri noihin aikoihin Nobel-palkitun Hans von Euler-Chelpinin (1873–1964) assistenttina. Siellä hän kiinnostui vitamiineista ja niiden vaikutusmekanismeista.

Hän kehitti avustajineen merkittävänä saavutuksena pidetyn sitruunahappokiertohypoteesin, josta ilmestyi 1930-luvulla yli puolenkymmentä artikkelia (Järnefelt 1981). Hypoteesi esiteltiin kansainväliselle tiedeyhteisölle 1939 arvovaltaisessa Science-lehdessä (Hallman ja Simola 1939).

Kaiken kaikkiaan yli kymmenen Simolan laboratoriossa 1930-luvulla työskennellyttä nuorta lahjakkuutta väitteli hänen ohjauksessaan ja teki sen jälkeen merkittäviä uria suomalaisessa tiedemaailmassa (Jännes 1961; Järnefelt ja Simola 2002). Myös Leo Skurnik toimi sekä Virtasen että sittemmin Simolan kanssa, ja hän oli päässyt 1930-luvun loppupuolella jo hyvään vauhtiin myös omissa vitamiinitutkimuksissaan.

Skurnik julkaisi tuloksistaan 1930-luvun lopulta lähtien alan johtavissa kansainvälisissä julkaisuissa yksin ja yhdessä toisten tutkijoiden kanssa. Kaikkiaan maailmalla ilmestyi viisi hänen tieteellistä artikkeliaan ja hieman myöhemmin vielä yksi Suomessa.

Tieteellisten tietokantojen perusteella nämä artikkelit saivat huomiota myös alan muiden tutkijoiden keskuudessa. (Skurnik ja Suhonen 1938; Skurnik ja Groth 1939; Groth ja Skurnik 1939; Skurnik 1941; Skurnik ja Hellen 1944; Jalavisto ja Skurnik 1946).

Cambridgen yliopiston Dunnin ravitsemuslaboratorion pitkäaikainen kakkosmies oli biokemisti Thomas Moore (1900–99), joka oli kansainvälisen vitamiinitutkimuksen johtavia hahmoja jo toisessa polvessa (Bates 1999). Hän kiinnostui Skurnikin tutkimuksista ja lähetti keväällä 1939 Skurnikille kirjeen, jossa hän pyysi jatkokeskusteluja varten eripainoksen hänen ensimmäisestä tieteellisestä artikkelistaan (Skurnik ja Suhonen 1938).

Meillä ei ole tarkempaa tietoa, jatkuiko Mooren ja Skurnikin kirjeenvaihto Skurnikin julkaisemien seuraavien neljän artikkelin tiimoilta. Ilmeisesti se kuitenkin jatkui jossakin muodossa, koska Skurnikin nimi mainitaan viiteen kertaan Mooren vitamiinitutkijoiden Raamatuksi mainitussa 645-sivuisessa jättiläisteoksessa Vitamin A (Moore 1957).

Valmistuttuaan vuoden 1937 lopulla lääkäriksi tuli Skurnikin tutkijauralla vaihe, jolloin olisi ollut hänen vuoronsa lähteä tekemään väitöskirjaansa. Hänen olisi ollut tietenkin luontevaa jatkaa omien jo hyvässä vauhdissa olleiden vitamiinitutkimustensa parissa. Mutta sitten tapahtui jotakin merkillistä.

Skurnikin kertoman mukaan Simola antoi hänelle väitöskirjaan tutkimusaiheen, joka oli natsien 1930-luvulla rotuoppejaan tukevaksi kvasitieteeksi pahoinpitelemän kraniometrian eli ”kallonmittauksen” alalta (katso Arnold 2006). Juutalaisena Skurnik ei suostunut tähän ja piti ehdotusta henkilökohtaisena loukkauksena.⁴ Kun hänelle ei tarjottu muuta aihetta, hän veti tästä keväällä 1938 omat johtopäätöksensä.

Ennen kuin edellä todetusta voidaan tehdä enempiä johtopäätöksiä, on kuitenkin pohdittava, olivatko Skurnikin keväällä 1938 vetämät pikaiset johtopäätökset varmasti oikeita.

Opettaja-oppilas-suhde on tunnetusti varsin herkkä ja saattaa antaa varsinkin opiskelijan puolella mahdollisuuksia myös virhetulkinnoille. Oliko Skurnik omissa johtopäätöksissään kenties turhan hätäinen? (Häikiö 2023.)

Tiedämme useilta aikalaistodistajilta yhtäpitävästi sen, että Simola oli hyvin erikoislaatuinen persoona. Häntä on luonnehdittu eräänlaiseksi kylähulluksi mutta lahjakkaaksi sellaiseksi, joka käytännöllisesti katsoen erakoitui jo varsin nuorella iällä (Raivio 2023).

Duodecimissa julkaistun muistokirjoituksen mukaan ”hänen luonteensa ehdottomuudesta johtui myös hänen elämänsä syvästi inhimillinen traagisuus: nuoruusvuosina suoritettu tavattoman intensiivinen työ vaati myöhemmin veronsa” (Jännes 1961, 597).

Emme tiedä tarkemmin, mihin muistokirjoituksen laatija viittaa, mutta kovin lupaavalta luonnehdinta ei kuulosta Skurnikin tieteellisen uran näkökulmasta.

Simola oli kuitenkin työskennellyt Skurnikin kanssa samassa laboratoriossa rinta rinnan jo pidempään ja tiesi, mitä tuloksia hän oli saanut aikaan. Kansainvälisten tiedejulkaisujen julkaisuputkessahan oli silloin jo useita artikkeleita. Kasassa oli jälkikäteen tarkastellen hyvätasoista materiaalia hyvinkin väitöskirjan verran.

Tässä valossa näyttää siltä, että Simola ei selvästikään halunnut antaa Skurnikille mielekkäitä jatkomahdollisuuksia. Skurnikin tutkimusala oli myös sellainen, että jos opiskelija ei saanut pyrkimyksilleen oman professorinsa tukea ja asianmukaisia työskentelyolosuhteita, niin väitöskirjan työstäminen oli mahdotonta.

Mahdollisten henkilösuhteisiin liittyvien seikkojen lisäksi on tietenkin otettava huomioon myös aikakausi, jota tuolloin elettiin. Yliopistomaailmassa oli tuohon aikaan kiistatta antisemitismiä.

Skurnikin tulkinta omasta tilanteestaan oli luultavasti realistinen, kun huomioidaan miesten pitkäaikainen yhteistyö, Skurnikin tieteelliset ansiot ja ajan henki.

Entä valittiko Skurnik saamastaan kohtelusta? Pyrkikö hän johonkin toiseen yliopistoon tai mukaan johonkin muuhun tutkijaryhmään (Bredefeldt 2023)?

Mitä valittamiseen tulee, niin siitä meillä ei ole tietoa, mutta se olisi tuskin ollut noissa oloissa realistinen vaihtoehto. Suomessa ei toisaalta noihin aikoihin ollut mitään muuta tutkimusryhmää, joka olisi voinut korvata Skurnikille Simolan tutkijayhteisön.

Myöskään ulkomaille lähtö – kenties Cambridgeen Dunnin laboratorioon ja sitä kautta alan kehityksen eturintamaan – ei tullut Leo Skurnikille kysymykseen perhesyistä (Skurnik 2013).

Viimeinen niitti oli sodan uhka, talvisodan syttyminen ja pitkittynyt sota-aika. Se mitätöi lopulta kaikki tällaiset suunnitelmat, jos niitä olisi ollutkin.

Kaikkiaan noin kymmenestä 1930-luvun lopun juutalaisesta korkeakouluopiskelijasta ainakin neljällä jatko-opiskelijalla tie nousi pystyyn väitöskirjavaiheessa. Tuskinpa heitä useampia edes olikaan.

Käytännössä tämä kohtalo kosketti siis tuossa aikaikkunassa jokseenkin kaikkia jatko-opintovaiheessa olevia juutalaisopiskelijoita. Syrjinnän on näin ollen täytynyt olla enemmän tai vähemmän järjestelmällistä.

Skurnik vetäytyi omalta osaltaan joka tapauksessa niin sanotusti ”takavasemmalle”. Hän siirtyi, nykyterminologia käyttääksemme, pätkätöihin.

Ensin hän meni kesän 1938 ajaksi määräaikaiseksi vt. alilääkäriksi Oulun lääninsairaalaan ja sieltä edelleen maalis-huhtikuuksi 1939 väliaikaiseksi vt. kunnanlääkäriksi Oulun pohjoispuolella sijaitsevaan pieneen Iin kuntaan (Skurnik 1954). Ja sitten alkoikin sota, johon Skurnik komennettiin iiläisten mukana.

Mutta mistä kummasta kenkä Skurnikin kohdalla yliopistolla puristi? Yhden uskottavan selityksen tapahtuneelle antoi Skurnikin varttuneempi ystävä, dosentti Erik Adlercreutz (Kirpilä ym. 1963).

Isämme kertoman mukaan Adlercreutz sanoi hänelle jokseenkin näillä sanoilla (ruotsiksi): ”Loli [Leo Skurnikin kutsumanimi], sinun pitää nyt ymmärtää, että ’ne’ eivät kerta kaikkiaan halua päästää sinua etenemään täällä”.⁵

Myös isämme ystäväpiiriin kuuluneen Lastenlinnan ylilääkärin Arvo Ylpön neuvo oli samansuuntainen: ”Asiat ovat täällä Helsingissä nyt sillä mallilla, että sinun Leo on itseä suojellaksesi parasta lähteä sinne pohjoiseen”.⁶

Juutalaisvastaisia ajatuksia, joihin sekä Adlercreutz että Ylppö viittasivat, kirjattiin muutama vuosi myöhemmin virallisesti paperille Mauno Vannaksen johtaman SVL:n ohjelmaan. Sen 17. pykälässä asia todetaan suoraan: ”Virkamiehen on oltava sidottu kansallisiin pyrintöihimme eikä hän saa olla riippuvainen lupauksista salaseuroille tai muille epäkansallisille järjestöille. Maamme on vapautettava kaikesta juutalaisuuden vaikutuksesta.” (SVL 1942.)

Vaikka isommassa kuvassa antisemitistit olivat maassamme enemmänkin klikki tai jopa salaliitto kuin varsinainen kansanliike, niin heitä – Adlercreutzin mainitsemia ”niitä” – oli joka tapauksessa myös aivan Simolan lähipiirissä. Eivätkä he olleet mitään aivan vähäpätöisiä henkilöitä.

Yksi antisemitististä ajatuksistaan tunnetuista oli jo aiemmin esillä ollut Simolan kollega Mauno Vannas, toinen hänen läheinen tutkijakumppaninsa A.I. Virtanen ja kolmas hänen oman laitoksensa dosentti Erkki Leikola (1900–86), josta tuli Valpon tietojen mukaan sittemmin SVL:n jäsen.

Myös Helsingin yliopiston rehtorina vuosina 1941–45 toiminut Rolf Nevanlinna (1895–1980) luetaan alan kirjallisuudessa mukaan tähän joukkoon – joko aktiivisena toimijana tai ainakin näiden aatteiden sympatisoijana (katso Ekberg 1991; Tarkkanen 2007; Manninen 2007; Muir 2009b; Kunnas 2014; Silvennoinen ym. 2016; Westerlund 2019).

Image

Paavo Simolan tytär, vastikään edesmennyt professori emerita Liisa Simola (1938–2023) lähetti juuri ennen kuolemaansa toiselle tämän artikkelin kirjoittajista sähköpostin, jossa hän totesi, että hänen isänsä ei ollut antisemitisti.

Tosin sotien jälkeen näin on todistettu monesta muustakin, eikä ihmisen lähiomainen välttämättä ei ole tässä asiassa puolueeton todistaja. Vaikka Simola ei olisi ollut antisemitisti, se ei sulje pois sitä, etteikö antisemitismillä olisi ollut osuutta Leo Skurnikin tapauksessa (vertaa Westerlund 2019).

Edellä mainitut Simolan lähipiiriin kuuluneet natsihenkiset vaikuttajat ovat hyvin voineet olla juuri Adlercreutzin tarkoittamia ”niitä”, jotka ovat ehkä saaneet tutkimuksiinsa uppoutuneen tiedemies Simolan toteuttamaan omia aatteitaan. Häneltä olisi vaadittu erityistä rohkeutta nousta vastustamaan ympärillänsä vallinnutta ilmapiiriä ja sen synnyttämää sosiaalista painetta.

Tai ehkä oma etu ja ura nousivat Simolalla tärkeämmäksi kuin hänen tovereidensa aatteiden vastustaminen? Olisihan hän itsekin voinut joutua syrjinnän kohteeksi. Siitä mahdollisuudesta oli tuoreena varoittavana esimerkkinä nähty professori Aapeli Saarisalon (1896–1986) karu kohtalo.

Saarisalo oli valittu Schurin väitöskirjan esitarkastajaksi, ja hän suositteli sen hyväksymistä. Hänet kuitenkin painostettiin vetäytymään tästä prosessista ja tilalle valittiin kriittisempi tarkastaja.⁷

Tätä taustaa vasten voisi olla niinkin, että jos Simola ei suoraan kehdannut sanoa Skurnikille, ettei häntä voi päästää tohtoriksi, niin hän osasi saavuttaa tavoitteensa toisellakin tavalla.

Huomioiden kaikki tiedossa olevat tosiseikat, joita edellä on kuvailtu, on päädyttävä johtopäätökseen, että Leo Skurnikin tieteellisen uran tuhoamistapauksessa – ja myös Simolan toiminnassa – oli selviä antisemitistisiä piirteitä. Tämä oli myös isämme oma näkemys.

Isämme koki kaiken tämän joka tapauksessa outona ja yllättävänä. Vaikka hän oli juutalaispoikana tottunut kiusaamiseen, niin se ei ollut koskaan ollut hänen kohdallaan kovin rankkaa. Lopputulos joka tapauksessa oli, että 1930-luvun lopun tapahtumat merkitsivät Leo Skurnikin elämässä kohtalokasta käännekohtaa, eräänlaista eksistentiaalista katastrofia.

Skurnikin elämää siihen asti kannatelleet tavoitteet ja ammatilliset haaveet sortuivat. Kun samalla alkoi vielä sota-aika ja hän kohtasi hiukan myöhemmin vastoinkäymisiä myös yksityiselämässään, tilanne pakotti hänet rakentamaan koko elämänasenteensa ja elämänsä puitteet alusta pitäen aivan uudelle pohjalle (Skurnik 2013).

Jälkikäteen Leo Skurnk totesi olleensa tyytyväinen Adlercreutzin ja Ylpön tekemästä ystävänpalveluksesta. Se avasi hänen kunnianhimonsa sokaisemat silmänsä tajuamaan tuolloin vallinneet realiteetit (Luhtaniemi 2023).

Sota-aika oli Skurnikille niin lääkärinä kuin jatkosodassa saksalaisten johtamalle rintamalohkolle komennettuna juutalaisena äärimmäinen koettelemus (Skurnik 2013). Siitä huolimatta hänen sisällään elänyt tutkijasielu haki koko ajan uusia väyliä kutsumuksensa toteuttamiseen. 

Sota-aikana fokus siirtyi röntgenologiaan, jonka merkitys oli sodan aikana korostunut. Skurnikin tavoitteena oli kehittää stereoröntgenkone. Hänellä oli tässä hankkeessa kumppaninaan Oulun lääkevarikon röntgenteknikko Kaj-Wilhelm Noschis (1918–84).

Hanke osoittautui sittemmin kansainvälisestikin ainutlaatuiseksi, ja he pääsivät aivan kalkkiviivoille ja neuvotteluihin kansainvälisen röntgenkoneteollisuuden edustajien kanssa (Karjalainen 2023, 229; Skurnik 2013).

Sotien jälkeen Leo Skurnik jatkoi tutkijauraansa sivutoimisesti lääkärin työnsä rinnalla syöpätutkimusten parissa (Helsingin Sanomat 1947; Skurnik 1948). Se oli kuitenkin haastavaa ilman asianmukaisia puitteita, tutkijan oppiarvoa ja asemaa sekä tiedeyhteisön tukea.

Monien vuosien ajan Skurnik harjoitti syöpätutkimuksiaan ”yksinäisenä sutena” ylläpitämällä omilla varoillaan muun muassa kotinsa yhteydessä omaa 500 rotan koe-eläinfarmia (HS 1947).

Skurnik pyrki koko ajan löytämään tutkimuksiinsa sopivia yhteistyökumppaneita. Hänen jäämistössään olevan käsikirjoituksen perusteella yksi sellainen oli professori Nils Oker-Blom (1919–95), joka toimi Helsingin yliopiston virusopin laitoksen esimiehenä ja myöhemmin yliopiston rehtorina, kanslerina ja arkkiatrina.

Siirryttyään 1959 Ouluun kaupunginlääkäriksi hän verkostoitui Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan nuoremman polven kanssa. Tutkijakumppanina siellä oli muun muassa patologian professori Olavi Räsänen (1931–2020).⁸

1960-luvulta alkaen Skurnik hahmotteli uuden, silloisissa oloissa käänteentekevän tutkimushypoteesin ja tutkimussuunnitelman aivan uudentyyppisestä biologisesta syöpähoidosta.⁹ Ajatus oli, että yritettäisiin ohjata syöpäpotilaan oma immuunijärjestelmä tuhoamaan syöpäsoluja.

Skurnikilla oli tässä hankkeessa mentorinaan nimekäs unkarilaisruotsalainen syöpätutkija George Klein (1925–2016), joka toimi Tukholmassa Karoliinisen instituutin tuumoribiologian professorina. Tämä hypoteesi mielessään Leo Skurnik siirtyi 1970-luvun alussa tekemään tutkimuksia Oulun yliopiston lääketieteellisen mikrobiologian laitokselle, jossa kliinisen mikrobiologian ja immunologian professorina toimi tuolloin Veijo Raunio (1929–2022).

1970-luvun puoliväliin liittyi myös yritys sukupolvenvaihdokseen Skurnikin perhepiirissä. Toinen tämän artikkelin kirjoittajista oli valmistumassa tuolloin Oulun yliopistolta biokemistiksi. Hän aloitti lääketieteellisen mikrobiologian laitoksella oman väitöskirjaprojektinsa Leo Skurnikin tuumori-immunologisen idean pohjalta ja yhteistyössä hänen kanssaan.¹⁰

Laboratoriokokeet saatiinkin alkuun, mutta juuri silloin selvisi, että Leo Skurnikille oli kehittynyt haimasyöpä, joka koitui nopeassa tahdissa hänen kohtalokseen.

Mikael Skurnik jatkoi vielä tämän jälkeen tutkimushanketta itsenäisesti, mutta ilman suurempaa menestystä, sillä aihe osoittautui yksittäisen henkilön väitöskirjaprojektiksi aivan liian laajaksi. Mikael Skurnikin väitöskirjan tutkimusaihe vaihtuikin bakteriologiaan.

Leo Skurnikin tuumori-immunologian idea oli sinällään aikaansa edellä. Syöpähoidoissahan on vasta aivan viime vuosina edetty immunologisiin menetelmiin perustuviin hoitoihin, jotka olivat esillä hänen varhaisissa pohdinnoissaan ja tutkimussuunnitelmissaan.

Jotta Leo Skurnikin hanke olisi voinut aikanaan menestyä, se olisi edellyttänyt tuekseen laajaa ja monipuolista erityisosaamista sekä sopivan tiedeyhteisön puitteissa toimivan, hyvin varustellun tutkimusryhmän. Ja tietenkin varoja sen ylläpitämiseksi. Mutta yksin toimivalla lääketieteen lisensiaatilla, jonka omat tieteelliset näytöt olivat lähes neljän vuosikymmenen takaa, ei ollut sellaiseen tutkimusrahoitukseen mitään mahdollisuuksia.

Muutenkaan tällainen yksinäisen suden tieteen tekeminen ei ollut helppoa. Epäilijöitä riitti.

Esimerkiksi isämme oululainen työtoveri Kaste Varjoranta (1910–85) piti häntä ”hulluna, joka uskoi tieteellisen tutkimuksen merkitykseen” (Pasternack 2023b). Arvostettu oululainen kirurgian professori Teuvo Larmi (1924–2006) arvioi isäämme siskollemme erään vapaamuotoisen keskustelun tiimellyksessä seuraavasti: ”Tuo sinun isäsi on todennäköisesti suuri nero – tai sitten täyshullu” (Skurnik 2013, 355).

Jo ennen isämme kuolemaa yhteiskunnallinen ilmapiiri Suomen juutalaisia kohtaan oli alkanut vähitellen lientyä. Ehkä tätä kehitystä olivat edistäneet juutalaisten osallistuminen rintamalla raskain uhrauksin sotaan muiden suomalaisten rinnalla ja marsalkka Mannerheimin sodanjälkeiset eleet, kuten vierailu Helsingin synagogassa 6.12.1944. 

Vähitellen Suomen juutalaiset pääsivät etenemään myös akateemisilla urillaan omien kykyjensä mukaan ja käyttämään potentiaalinsa täysimääräisesti suomalaisen yhteiskunnan hyväksi. Pisimmälle ylsivät Leo Skurnikin serkut, professoriveljekset Arje (1923–2003) ja Theodor ”Teddy” Scheinin (1924–2006).

Arje Scheinin johti xylitolitutkimuksia ja toimi Turun yliopiston rehtorina vuosina 1981–87. Theodor Scheinin taas oli huippukirurgi, jonka johtama tiimi teki vuonna 1981 Pohjoismaiden ensimmäisen maksansiirtoleikkauksen ja vakiinnutti operaation Suomeen.

Akateemisen uran luominen ei kuitenkaan ollut helppoa vielä heillekään. Teddy Scheininillä tie uhkasi nousta pystyyn jo 1950-luvun lopulla, kun häntä ohjannut professori yritti estää hänen etenemisensä opintojen erikoistumisvaiheeseen. Tie eteenpäin avautui vasta, kun löytyi toinen ohjaava professori (Scheinin 2023).

Arje Scheinin puolestaan kertoi eläkeläisenä – ja vasta toista kertaa koko elämänsä aikana julkisesti – omista kipeistä kouluajan kokemuksistaan armeijakavereilleen pitämässään esitelmässä (Scheinin 1987). Siinä hän kertoi kohdanneensa juutalaisuutensa takia teini-ikäisenä 1930-luvun lopulla selvää syrjintää ikätovereiden taholta.

Arjen kokema syrjintä oli huipentunut 17-vuotiaana ylioppilaana 1941 hänen hyvin tuntemansa luokkatoverin ja tulevan SS-miehen kanssa käytyyn keskusteluun.

Keskustelussa luokkatoveri oli vakuutellut Arjelle hänen ja hänen kaltaistensa "tuhoamisen välttämättömyyttä" siitä huolimatta, ettei asianomaisella omien sanojensa mukaan ollut mitään henkilökohtaista häntä vastaan. Arje jatkoi keskustelun kuvailua: "Toisaalta minun tulisi [hänen mielestään] samalla ymmärtää, että väistymiseni merkitsi tilan antamista minua rodullisesti puhtaammalle ja paremmalle yksilölle.”

Myöhemmin samassa esityksessä Arje lisäsi, että kivutessaan yhä ylemmäs yhteiskunnallisen aseman portailla hän ei enää koskaan kokenut syrjintää.

Herman Skurnik, Leo Skurnik, Israel-Jacob Schur ja Moses Zewi joutuivat kukin kokemaan syrjintää yliopisto-opinnoissaan 1930-luvulla. Heidän elämänsä silti jatkui sotien jälkeen jotensakin normaalisti – toisin kuin monissa muissa maissa.

Herman ja Leo Skurnikista tuli kummastakin omilla tahoillaan pidettyjä kunnanlääkäreitä, Hermanista Lohjalla ja Leosta Oulun ympäristössä. Moses Zewistä tuli tunnustettu silmäspesialisti, vaikka hänen urakehityksensä ei tahtonut siitä huolimatta oikein edetä (Wegelius 2002).

Sen sijaan heitä vanhempaa ikäpolvea edustanut kohtalotoveri Israel-Jacob Schur, ei päässyt enää osalliseksi tästä juutalaisia koskevan asenneilmapiirin muutoksesta. Hän kuoli vuonna 1949 murheen murtamana, kun hänen ainoa poikansa oli kuollut sankarivainajana vuonna 1940.

Leo Skurnik on saanut yhteiskunnallista arvostusta hämmentävän kaksijakoisesti. Toisaalta hän koki räikeää syrjintää akateemisella urallaan, mutta toisaalta hän sai sota-aikana huomattavaa arvostusta, kuten juutalaiseksi korkean upseeriarvon sekä huomattavia sotilaallisia tunnustuksia (VR 3 ja VR 4).

Nykysukupolvelta hän sai vielä postuumisti epävirallisen lisätunnustuksen: Seura-lehden sotablogistit nimesivät hänet vuonna 2014 ensimmäisenä täydennyslistalleen ”puuttuvista Marskin ritareista”. Yhteensä Mannerheim-ristinritareita oli 191, ja blogistit halusivat täydentää listaa yhdeksällä, jotta päästäisiin tasalukuun 200 (Seura 2014, 36–37).

Kaiken kaikkiaan tässä artikkelissa kerrotut historialliset tapahtumat ovat asioita, joiden ei pitäisi kuulua sivistysvaltioon. Ne on myös hyvä nähdä tuon aikakauden laajemmassa taustassaan ja palauttaa nyt mieliin, kun nämä ilmiöt ovat taas nostamassa päätään.

•

Leo Skurnikin tarina on esillä myös Helsingin yliopiston tiedemuseo Liekin (entinen yliopistomuseo) uudessa pysyväisnäyttelyssä, joka avautuu 10.10.2023.

•

Monet henkilöt ovat avustaneet meitä tämän artikkelin kirjoittamisessa kommenteillaan ja tiedoillaan sekä antaneet tarvitsemaamme kannustusta sen julkaisemiseen. Se on ollut korvaamattomana apuna ja rohkaisuna, jota tällaisen kirjoituksen syntyminen on edellyttänyt. Haluamme kiittää myös Helsingin yliopiston kirjastoa tarvitsemiemme vanhojen tieteellisten dokumenttien esille kaivamisesta. Tekstistä ja siinä esittämistämme tulkinnoista vastaamme luonnollisesti itse.

•

Lue myös:

Katri Valan tekstit herättelevät militarismin ja fasismin logiikkaan, joka on purullisen nerokasta

Kuka kiistää holokaustin? Suhtautuminen holokaustiin kytkeytyy äärioikeiston sisäisiin jakolinjoihin

Suomen pankkihistorian ensimmäinen nurkanvaltaus – kuka, mitä, miksi?