Holokaustin kiistämisessä on kyse Saksan toimesta 1940-luvun alussa toteutetun juutalaisten joukkomurhan osittaisesta tai täydellisestä kiistämisestä.

Eri muodoissaan tätä käsitystä on esitetty aina 1940-luvulta lähtien. Suomessakin on vaikuttanut kourallinen tästä ajatusmaailmasta kiinnostuneita ja siitä kirjoittaneita. Hyvin usein kiistäjät jakavat samansuuntaisen poliittisen katsantokannan. 

Erityisesti verkkokeskusteluissa törmää tämän tästä erilaisiin salaliittoteorioihin, joiden kannattajat tuntuvat usein olevan valmiita hyvinkin pitkäpiimäisiin keskusteluihin mitä erikoisimmista yksityiskohdista maailmanhistorian merkittäviin tapahtumiin liittyen. Omalla tavallaan myös holokaustin kiistäminen kuuluu näihin salaliittoteorioihin, pyritäänhän siinä useinkin kiistämään valheellisena, ”sionistien huijauksena” koko historiankirjoitus ja -tutkimus tähän kansanmurhaan liittyen.

Holokaustin kiistämistä perustellaan usein samoin teesein kuin taistelua monokulttuurin puolestakin. Molemmissa kyse on pohjimmiltaan teoriasta, jonka mukaan ”eliitti” pyrkii tukahduttamaan kansallismieliset aatteet ja käyttää siinä välineenään muun muassa holokaustia.

Kun holokaustin kiistäjien keskeisiä argumentteja raaputtaa pintaa syvemmältä, voi huomata, että samoja teemoja on toisteltu hieman eri muodoissaan jo vuodesta 1945. Samojen teesien kierrättäminen tekijältä toiselle ja maasta toiseen tuottaa ajoittain hyvin toisteista tekstiä. Tämä on sikäli erikoista, että holokaustin muistaminen vaihtelee suuresti eri aikakausina, eri maissa ja jopa maiden sisällä esimerkiksi eri poliittisten suuntausten välillä (esimerkiksi Young 1994).

Suoraviivaisen linjan vetäminen Nürnbergin oikeudenkäynneistä tähän päivään on sikälikin erikoista, että tietoisuus holokaustista sekä sen kulttuuriset representaatiot ovat lisääntyneet huomattavasti viime vuosikymmeninä.

Jonkinlainen käännekohta oli 1960-luvulla, jolloin holokaustista alkoi tulla osa universaalia diskurssia ihmisoikeuksista ja vähemmistöjen asemasta ja samalla se ”kristillistettiin” osaksi uhri- ja kärsimyskuvastoa. Sitä ennen holokausti palveli pikemminkin kansallisia sankaritarinoita. (Novick 2001.)

Mutta salaliittoteoria ei olisi salaliittoteoria, jos se ei kuvittelisi vastustajakseen monoliittia. Tässä se ei välttämättä eroa paljoakaan niistä, joille holokausti edustaa absoluuttista pahaa, uniikkia ja sanoin kuvaamatonta tapahtumaa, jota ei voi verrata historian muihin kansanmurhiin.

Holokaustia käytetään ”demokratiakasvatuksen” ja monen muun idealismin sävyttämän tavoitteen välineenä, ja usein holokaustin historiaan liittyvät harmaan sävyt jäävät tavoittamatta (katso Holmila 2010).

Holokaustin kiistämisen poliittinen ideologia on tavallaan tämän kääntöpuoli. Mutta vaikka kuviteltu vihollinen on aina yksi ja sama, se omaksuu kiistäjien ajatusmallissa useita eri strategioita. Tällöin holokaustin kiistämistä voidaan myös käyttää hyvinkin joustavasti erilaisten maailmanselitysten tarpeisiin.

Suomessa holokaustin kiistäminen on ollut melko harvinainen kirjallisuudenlaji. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ei ennen kylmän sodan päättymistä holokaustin kiistäminen juuri kiinnostanut kansallismielisiä ryhmiä. Neuvostoliiton ja kommunistien uhka oli keskiössä. Holokaustin kiistäjät näkivät kuitenkin kysymyksen laajempana.

Maiden äärioikeistoryhmien tiiviiden historiallisten siteiden vuoksi kiistäjien tekstit ovat usein kulkeutuneet Ruotsista Suomeen. Toisaalta Suomessa ei kiistäjien teksteille ole ollut ainakaan aiemmin suurta kysyntää, mutta Ruotsista löytyi julkaisukanavia.

Ensimmäiset jollain tapaa julkisuuteenkin nousseet suomalaiset holokaustin kiistäjät, Arabian vuorineuvos Carl-Gustaf Herlitz ja entinen lähetystöneuvos Teo Snellman, levittivätkin tekstejään erityisesti Ruotsissa. Herlitz myös tuki sikäläisiä julkaisuja taloudellisesti.

Ajoittain Snellman onnistui ylittämään julkaisukynnyksen Suomessakin, vaikka esiintyi avoimesti vanhojen aatteidensa puolesta. Snellman oli sotavuosina perustanut oman kansallissosialistisen liikkeensä, joka kiellettiin vuonna 1944.

Snellmanin mukaan propagandan tarkoitus oli edistää kansainvälistymisen aatetta. Päiväämättömässä kirjeessään hän kirjoittaa, että ”syntyy ’kansallisuuksien sulattimo’, jossa olemukseltaan kansainvälisimmät, juutalaiset, pääsevät hallitsevaan asemaan” (Snellman).

Snellman esitti holokaustin olleen oleellinen osa tätä länsimaisen sivistyksen alasajoa: ”Sotavalheet 6 miljoonasta kaasutetusta juutalaisesta Saksan leireillä… palvelevat vain niitä, jotka haluavat hävittää koko länsimaisen sivilisaation ja kaiken, joka tavalla tai toisella vielä edustaa tätä kulttuuria” (Snellman 1965).

Herlitzille kyse oli juutalaisen rodun pyrkimyksestä maailmanvaltaan, jota heidän uhriasemansa edisti. Holokaustilla oli välinearvoa antisemitististen näkemyksien tukahduttamisessa ja sen estämisessä, että ”todellisuus paljastuisi”.

Vuorineuvoksen näkemyksen mukaan juutalaiset vaikuttivat kaikkialla: He olivat syyllisiä muun muassa kahteen maailmansotaan, Venäjän vallankumoukseen, tulevaan kolmanteen maailmansotaan ja jopa juutalaisvastaiseen väkivaltaankin. Herlitz linjaa, että ”juutalaisten valta on niin suuri, että – lievästi sanoen – ei mitään tapahdu vastoin juutalaisten tahtoa” (Herlitz 1956).

Image

1970-luvulla suomalaiseen äärioikeistokenttään toi uusia ideoita erityisesti Göran-Assar Oredsson, jonka Ruotsissa perustama Pohjoismainen Valtakunnanpuolue levittäytyi Suomeen 1960-luvun lopulla.

Yhtenä keskeisenä teemana puolueella oli Hitlerin saavutusten ylistäminen ja samalla hänestä esitettyjen ”valheiden” oikaisu. Ensimmäisiin Suomessa levinneisiin puolueen lentolehtisiin kuuluikin mainos, jossa selostettiin, miten Hitleristä kerrottiin valhepropagandaa.

Vuonna 1975 levitettiin suomeksi käännettyä puolueen silloisen puheenjohtajan Vera Oredssonin pamflettia, jossa väitettiin, että ”tänä päivänä ei enää kukaan normaali ihminen usko 6 miljoonaan kaasutettuun juutalaiseen” tai ”Hitlerin yksinsyyllisyyteen 2. maailmansotaan” (Amp IX A1, Suojelupoliisin arkisto).

Pohjoismaisen Valtakunnanpuolueen työtä Suomessa jatkoi Pekka Siitoin, jonka järjestöjen riveihin siirtyi ruotsalaispuolueen jäsenistöä.

Siitoimen ja hänen tukijoidensa propagandan mukaan Hitlerin toimia vääristeltiin, jotta fasismi saataisiin huonoon valoon ja kommunistien valtapyrkimykset saisivat lisää pontta: ”Ihmisille tuodaan kaiken näköisiä vääristymiä ja hullun kertomuksia ja sen jälkeen ei voi odottaakaan kuin valhejuttuja fasismista ja muusta.” Kansalaiset on ”aivopesty antifasismin ja ’rauhan’ propagandaan”. (Lehtonen 1977.)

Siitoin ryhtyi julkaisemaan holokaustin kiistävää materiaalia 1970-luvun jälkipuolella. Hänen toimestaan ilmestyi ensi kertaa suomeksi kansainvälistä kiistäjäkirjallisuutta, muun muassa englantilaisen Richard Harwoodin tunnettu pamfletti Did Six Million Really Die.

Siitoimen ruotsalaisen aatetoveri Claes Lantz oli suositellut teosta käännettäväksi. Lantzin mukaan holokaustin kiistämisen kautta voitiin ”tavoittaa uusia kiinnostuneita” ja hän pitikin sitä ”hyvin tärkeänä meidän tulevaisuutemme kannalta” (Lantz 1976).

Teoksen keskeinen sanoma oli, varhempien kiistäjien tapaan, se, että ”valheiden” perimmäisenä tarkoituksena oli nationalismin alasajo. Harwood, oikealta nimeltään Richard Verral, oli siirtynyt tuolloin konservatiiveista äärioikeistolaisen National Frontin tukijaksi.

Kylmän sodan kääntyessä lopulleen äärioikeisto haki itselleen uusia uhkakuvia. Kommunismin sijaan huomio alkoi kiinnittyä pakolaisiin, joita tuolloin vielä edustivat vietnamilaiset.

Monikulttuurisuudesta ja sen ohjelmallisesta tuputtamisesta suomalaisille ei käsitteenä vielä juuri puhuttu, vaikka sisällöllisesti samoilla linjoilla oltiinkin. Ensimmäisiin monikulttuurin ja ”holokaustipropagandan” yhdistäneisiin kuului lehti Uusi Suunta.

1980-luvun lopulla perustettu puolueeksi pyrkinyt järjestö, Kansallinen Radikaalipuolue, esitteli lehdessään Uusi Suunta laajalti muun muassa ”juutalaiskysymystä”.

Uuden Suunnan numerossa 4/1991 esitetyt näkemykset juutalaisista toivat lehdelle sakkotuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, vaikka päätoimittaja vetosikin heti sen tilalle perustamassaan lehdessä sananvapauteen ja ”yhteiskunnassa pyhinä pidettyjen arvojen” kyseenalaistamisen oikeuteen (Linna 1992).

Uusi Suunta keskittyi tuomion saaneessa numerossaan päätoimittaja Tapio Linnan toimesta selostamaan tunnetuimpia antisemitistisiä myyttejä sekä julkaisi moniosaisen artikkelin juutalaisten keskeisestä roolista kommunismissa.

Kenties kiinnostavin teksti on kuitenkin Rami Leskisen laatima. Leskinen esittää eräänlaisen salaliitoteorian: kommunismin romahtaessa kansallismielisyys lähti kasvuun ja ”Amerikan suuria televisioyhtiöitä hallitsevat juutalaiset tajusivat tämän vaaran”, sillä heille suurin uhka on ”riippumaton valkoinen kansallisvaltio”.

Leskinen laski kuinka paljon rasismiin, fasismiin ja kansallissosialismiin liittyvät teemat lisääntyivät Ylen ja MTV:n tarjonnassa. Kasvu ei hänen mukaansa ollut sattumaa, vaan vastaus kansallismielisyyden nousulle: ”Esittämällä äärimmäisen negatiivisessa valossa fasismin… se vie pohjan pois nykyajan kansallisilta liikkeiltä.”

Kansallismielisten leimaaminen ”nyyhkytarinoilla” ”ikään kuin olisimme myös vastuussa edellisten sukupolvien rikoksista”, on hänen mukaansa sikälikin väärin, että nykyisellä kansallismielisellä liikkeellä on erilainen strategia, ja rikoksiakaan ”sitä paitsi ei ole koskaan edes täysin todistettu”. (Leskinen 1991.)

Puolueen myöhemmissä julkaisuissa Leskinen yhdisti holokaustin ”demokratian dogmiin” ylipäätään ja korosti, että tarkoituksena oli pitää kansallismieliset aisoissa: ”Keskitysleirien kauhut, jotka useinkaan eivät ole edes puoliksi todellisia, halutaan mielellään yhdistää nykypäivän nationalismiin kansallisuudesta riippumatta.” (Leskinen 1994.)

Nykyään Leskinen vaikuttaa Sarastus-lehdessä, jossa hän on arvostellut muun muassa niin sanottua holokaustiteollisuutta.

Suorasukaisimmin holokaustin ”tabuun” tarttuivat 1990-luvulla lähinnä radikaaleimmat ainekset, kuten Pekka Siitoimen Kansallis-Demokraattisen Puolueen (KDP) toimijat.

Puoluesihteeri Olavi Koskela kytki vuonna 1993 ”uskomattomat valheet holocaustista” sekä pakolaiskysymykseen että Brysselin valtaan: ”Monikansalliset, monirotuiset ja monikieliset voimat hallitsevat Brysselin alaisena. Alkuaikojen kansallinen kapinointi on murskattu.”

Taustalla häärivät tutut viholliset, juutalaiset, jotka ovat valtio valtiossa, ja ”monikulttuurisessa yhteiskunnassa näin tiukasti järjestäytynyt ja laajalle levinnyt vähemmistö hallitsee hajanaista enemmistöä”. Koskelan mukaan ”kulttuurinen, kielellinen, kansallinen ja rodullinen epäyhtenäisyys” pelaakin juutalaisten pussiin. (Koskela 1993.)

Koskelan vision kanssa samansuuntaisia näkemyksiä Euroopan yhteisön (EY) ja holokaustin kytköksistä esitti myös Arjalaisen Germaaniveljeskunnan ja sittemmin Isänmaallinen Oikeisto ry:n johtajana toiminut Väinö Kuisma (Kansallinen Rintama 3/1998).

Nykyäänkin verkossa levitetään Suomessa jonkin verran suomennoksia ja yhteenvetoja kansainvälisestä holokaustin kiistävästä materiaalista, harvemmin täysin itse tuotettua materiaalia.

Tekstit leviävät pääasiassa anonyymeinä pysyttelevien verkkoblogien pitäjien kautta. Valtaosa tästäkin tekstimassasta on jo vuosia vanhaa, lääketieteen lisensiaatti Vesa-Ilkka Laurion 2000-luvun puolivälin jälkeen valikoiden ja yhdistellen eri ulkomaisista lähteistä kääntämää ja kokoamaa materiaalia.

Pääasiassa anonyymeina esiintyvistä bloggaajista aktiivisimpia ovat olleet nimimerkki Morasen blogi ”Auschwitzista nykyhulluuteen: Sivilisaation rapautumiseen” sekä muun muassa blogia ”Toinen näkemys” pitänyt ja Uuden Suomen blogeissakin esiintynyt, useilla eri nimimerkeillä kirjoittanut toimija.

Näitä blogeja voi sanoa yhdistävän äärioikeistolaisen ajattelun, vaikka näkemyksissä on erojakin. Moranen on eksplisiittisin, ilmoittaen bloginsa tarkoituksen heti blogin nimen alla. ”Historiallisen totuuden” ja sionismin ohella kirjoittajaa askarruttaa myös, että ”mistä monikultturismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi" sekä "miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa”.

Laurio edustaa erityisesti kristinuskoon pohjaavaa antisemitismiä, ja hänen ultrakonservatiiviseen aatemaailmansa kuuluvat avoin demokratian sekä eri vähemmistöjen vastaisuus. Luonnollisesti hän vastustaa myös naispappeutta.

Kristillistä antisemitismiä edustavista ja laajalti holokaustin kiistäjien teesejä esittelevistä verkkosivuista voi Laurion ohella mainita Erkki Kivilohkareen ja hänen swedenborgilaisen Nova Hierosolyma -yhdistyksensä ylläpitämän Uusi Jerusalem -sivuston.

Kivilohkare on harjoittanut holokaustin kiistämistä jo ainakin 1990-luvun alkuvuosilta asti, jolloin hän julisti muun muassa, että ”meillä ei ole mitään tekemistä natsien kanssa, mutta kriittinen historiantutkimus on osoittanut, etteivät natsit tappaneet kuusi miljoonaa vaan 100 000 juutalaista” (Etelä-Suomen Sanomat 1993).

Kivilohkareen näkemykset perustuvat lähinnä hänen omalaatuiselle uskonopilleen. Hänen yhdistyksensä kauppaa myös Magneettimedian päätoimittajan Markku Juutisen teosta, jossa selvitetään juutalaisten pyrkimystä maailmanvaltaan. Juutinen on aiemmin julkaissut swedenborgilaista filosofiaa ja antisemitistisiä kirjoituksia sisältänyttä verkkolehteä Kumouksen ääni.

Kivilohkare on tuomittu sakkoihin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan teokseen Romanovien viimeiset päivät kirjoittamansa esipuheen johdosta. Hän lähetti teoksen muun muassa kaikille kansanedustajille.

Nimimerkillä Jakim Boor julkaistussa kirjoituksessa Kivilohkare yhdisti teoriansa ”kasaareiksi” kutsumiensa juutalaisten maailmanvallasta siihen, miten he pyrkivät leimaamaan ”pienenkin isänmaallisuuden pilkahduksen mediamafiallaan ’äärioikeistolaiseksi’”.

Myös peruskoulu on Kivilohkareen mukaan kasaarien keksintöä, ja sen tarkoitus on heikentää kansallisuustunnetta. (Boor 2000.)

Suhtautuminen holokaustin kiistämiseen ja ”kolmanteen valtakuntaan” on ollut yksi keskeinen jakava tekijä äärioikeistolaisessa kentässä jo 1950-luvulta lähtien.

Ruotsissa toimi 1950-luvulta lähtien aktiivisesti niin sanottu Malmön liike, joka pyrki kokoamaan yhteen eurooppalaisia äärioikeistotoimijoita. Liikkeellä oli oma piskuinen alaosastonsa myös Suomessa, ja sen lehdellä Nation Europalla oli täällä tilaajia ja avustajiakin.

Malmön liike pyrki luomaan salonkikelpoisempaa äärioikeiston yhteisrintamaa siltä pohjalta, että rotuopeista luovuttaisiin ja viittaukset Hitlerin Saksaan pidettäisiin vähissä. Samalla liike kuitenkin harrasti aktiivista Kolmannen valtakunnan valkopesua muun muassa holokaustin kiistämisen kautta.

Holokaustin vaikutus oli vähintään minimoitava, jotta äärioikeisto pystyisi nousemaan uudelleen. Osa rotuoppeja kannattaneista toimijoista, muiden muassa Maurice Bardéche, kuitenkin erosi jo 1950-luvun lopulla liikkeestä sen liian maltillisen linjan vuoksi.

Osa kiistäjistä, jotka kutsuvat itseään hienommin myös revisionisteiksi, verhoaa nykyään sanomansa usein tieteellisyyteen kaapuun.

Näin teki muun muassa yksi tunnetuimmista holokaustin kiistäjistä, saksalainen oikeistoradikaali Germar Rudolf, joka julkaisi 1990-luvun alussa kyseisissä piireissä laajalle levinneen tutkimuksensa Auschwitzin kaasukammioiden ZyklonB-jäämistä – tai jäämien puutteesta, kuten hän pyrki esittämään.

Kemiaa opiskellut ja oikeistoradikaalia Republikaner-puoluetta edustanut Rudolf pyrki työllään näennäisen tieteellisen julkisivun takana myös vastustamaan ”sodanjälkeisen politiikan dogmeja”, niin Saksassa kuin kansainvälisestikin. Näihin dogmeihin Rudolf luki niin liberalismin, parlamentaarisen demokratian, ihmisten tasa-arvon kuin monikulttuurisuudenkin.

Rudolfin mukaan Auschwitz oli keskeinen symboli ja samalla ase taistossa kansallisen identiteetin puolesta vallitsevaa järjestystä vastaan: ”Se joka hävittää ”Auschwitzin”, hävittää maailman järjestyksen (ainakin ihmisten mielissä)” (LG Stuttgart 1995).

Rudolfin teesi jatkoi sitä poliittista linjaa, joka oli keskeistä ydintä jo varhaisimpien kiistäjien teksteissä. Holokaustissa on heille kyse muustakin kuin pelkästä historiasta. Kyseessä on taistelu läntisen maailman arvoista.

Kiistäjäliikkeen perustajahahmoihin kuulunut Maurice Bardèche esittikin jo vuonna 1948 Nürnbergin oikeudenkäynneistä, että oikeastaan kansallismielisyys itsessään oli se, mitä vastaan oikeutta käytiin. Bardèchen mukaan ”kansallisten liikkeiden uudelleen perustamista” vastustaa oikeudenkäyntien kautta herätelty ”ihmiskunnan omatunto”, johon holokaustin avulla Bardèchen mukaan vedottiin. Se, mitä tuomittiin, oli Bardèchelle samalla pyrkimys vapautua niin kapitalismin kuin kommunisminkin orjuudesta. (Bardèche 1948/1949.)

Näiden teesien kanssa onkin hyvin linjassa se, mitä kansallissosialistinen Suomen Vastarintaliike (SVL) julisti lentolehtisessään. Se sisälsi muutaman yleisesti kiistäjien piirissä tunnetun, Germar Rudolfiin viittaavan holokaustin kyseenalaistavan teesin. Niiden ohessa lehtinen otti kantaa holokaustin poliittiseen puoleen.

Lentolehtisessä väitettiin holokaustin oikeuttaneen ylikansallisten järjestöjen perustamisen, jotka ovat puolestaan ”vieneet Suomelta poliittisen itsemääräämisoikeuden” tavoitteenaan ”kansainvälinen monikulttuurinen liittovaltio”.

Monikulttuurisuuden vastustajat eivät tosin ole tässäkään mitenkään yhdessä rintamassa. Melko yleisenä linjana esimerkiksi Hommaforumilla näyttäisi olevan, että yhdistäessään holokaustin kiistämisen maahanmuuttovastaisuuteen SVL korkeintaan onnistuu ”tuhoamaan koko maahanmuuttokritiikin uskottavuuden” (Hommaforumi 2016.)

SVL:n näkökulmasta taas antisemitismiin tukeutumaton maahanmuuttokritiikki on tuomittu epäonnistumaan, koska tällöin taustalla naruja vetelevät toimijat eli juutalaiset jäävät huomiotta. Radikaali kansallinen ajattelu vaatii SVL:n mukaan perusteisiin asti käymistä. Vallankumouksellisina he eivät usko politiikan tavanomaisiin keinoihin.

Sinällään tämä ei eroa kovin paljoa kansallismielistä vallankumousta peräänkuuluttaneen [vuosina 2011–2023] kansanedustajana toimineen Olli Immosen visioista.

Kansallissosialismille tyypillisin biologiaan viittaavin retorisin sanakääntein myös Immonen on hyökännyt ”globaalikapitalismia” vastaan, joka leviää ”syövän tavoin” ja hävittää kansalliset kulttuurit. Samoin tuomionsa saavat ”globaalikapitalismia” tukevat vasemmisto, keskusta ja konservatiivinen oikeisto. Kansallisella tasolla eliitti tarkoittaa kulttuurimarxisteja ja vihervasemmistoa, mutta globaalin eliitin koostumusta hän ei tarkenna. (Immonen 2015.)

Immonenkin näkee kehityksen juuret erityisesti toisen maailmansodan historiassa, vetämättä tässä kuitenkaan väärennöskorttia esiin: ”Menneisyyden synneissä märehtiminen on tehnyt eurooppalaisesta ihmisestä liian pehmeän ja heikon, jonka omanarvontunto horjuu pienestäkin vihjeestä liittyen rasismiin tai vastaaviin niin kutsuttuihin ikisynteihin, joita suvaitsevaisto käyttää lyömäaseena eurooppalaista kantaväestöä vastaan.” (Immonen 2014.)

Kyse ei Immoselle nähtävästi kuitenkaan ole spontaanisti omaksutusta häpeästä, vaan jollain tapaa tuotetusta identiteetistä, joka on heijastusta ”eliitin” reaktioista: ”Hallitsevan eliitin keskuudessa heräsi tuolloin patologinen viha kaikenlaista kansallismielisyyttä, kansallisuusaatetta ja yhtenäisen kansan ajatusta vastaan.”

Tässä valossa ei ole yllättävää, että Immonen on linkittänyt Yle Watch -sivustolle, joka on keskittynyt erityisesti Yleisradion monikulttuurisuusperiaatteen vastustamiseen, ja kiinnittää runsaasti huomiota ”holokausti-uskontoon”.

Kiistäjäliikkeen keskeisiin toimijoihin kuulunut ja heidän ylläpitämäänsä Institute for Historical Reviewia vuosia johtanut Mark Weber on todennut, että holokaustin historiallisuutta vastaan taistelu on turhaa. Huomio tulisi kiinnittää todelliseen kohteeseen: ”Kampanja holokaustin ’muistosta’ ei ole niinkään Juutalais-sionistisen vallan lähde, kuin sen ilmentymä. Siksi holokaustin kumoaminen ei murskaa tuota valtaa.” (Weber 2015.)

Yleisesti negatiivisesti koettu revisionismi on välineenä Weberin mukaan pikemminkin haitallista suuremmalle asialle. Sittemmin hän ja instituuttinsa onkin keskittynyt vastustamaan monikulttuurisuutta ja juutalaisten mediavaltaa.

Holokaustin kiistäjien materiaalia levittää nykyään muun muassa Magneettimedia, SVL:een kytkeytyvä lehti, jossa julkaistaan myös lukuisiin muihin salaliittoteorioihin liittyviä artikkeleita. Kenties merkillepantavaa on, että edes MV-lehti ei kovin suuressa määrin ole kiinnostunut holokaustin kiistämisestä, vaikka ajoittain siihen viittaavaa materiaalia esiintyy heidänkin sivuillaan.

Välimaastoon kuulu myös joukko toimijoita, kuten ”radikaalikonservatiivit”, joille niin sanottu holokaustiteollisuus – minkä osa heidän mukaansa on holokaustin jatkuva pakkosyöttö mediassa – ja Nürnbergin oikeudenkäynnit edustavat kansallismielisyyden vastaista projektia sekä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta edistävää ideologiaa.

Tämä heijastelee niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen jakautumista. Radikaalein aines, joka tukeutuu kansallissosialismiin, kiinnittää edelleen huomionsa ”sionisteihin”. Valtavirta nojaa pikemminkin käsitykseen Euroopan ”islamisaatiosta” viitaten muun muassa erilaisiin salaliittoteorioihin Euroopan alistumisesta Eurabianimellä tunnetuksi osaksi globaalia islamilaista kalifaattia. Juutalaisvastaisiin teorioihin suhtaudutaan vähintäänkin varauksellisesti.

Holokaustin kiistäjille ei sitä vastoin ole ollut ongelma hakea yhteistyötä muslimien kanssa, myös taloudellisen tuen toivossa: Iran on isännöinyt muun muassa suurta revisionistien kokousta.

Ruotsin tunnetuimpiin holokaustin kiistäjiin kuuluu islaminuskoinen Ahmed Rami, jonka Radio Islam -sivustolla on myös suomenkielistä materiaalia. Suomessa ei toistaiseksi ole esiintynyt näkyviä islaminuskoisia holokaustin kiistäjiä.

•

Artikkelin pääkuvassa Pekka Siitointa pidätetään vuonna 1977. Kuvan lähde: Journalistinen kuva-arkisto, Museovirasto.

•

Lue myös:

Himphamppua median myötävaikutuksella

Mistä ihmisoikeudet saivat alkunsa, ja onko niiden aika tullut päätökseensä?

Ristin ja miekan mies Kalervo Kurkiala – elämäkerta suomalaisen oikeistoradikalismin kannattajasta