Ella Kivikoski (1901–90) oli Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen arkeologian naisprofessori ja Suomalaisen Tiedeakatemian ensimmäinen varsinainen naisjäsen. Hän oli aikanaan myös kenties tunnetuin suomalainen arkeologi ulkomailla.

Kivikosken kansainvälinen kuuluisuus johtui lähinnä hänen vuonna 1967 julkaistusta englanninkielisestä kirjastaan Finland. Se ilmestyi Thames & Hudsonin arvostetussa Ancient Peoples and Places -sarjassa, joka oli ulkomaisten arkeologien pääsääntöinen lähde Suomen arkeologiasta 1980-luvulle asti.

Kuitenkin, kuten Tiedenainen peilissä -kirjan esipuheessa mainitaan, Kivikoski on lähes unohdettu historian kirjoissa ja bibliografioissa. Miksi näin? Kivikosken elämästä kertova artikkelikokoelma vastaa osaltaan tähän kysymykseen.

Tiedenainen peilissä -kirjan ovat toimittaneet arkeologian dosentit Minna Silver ja Pirjo Uino. He ovat koonneet yhteen 25 arkeologian ja lähialojen tutkijaa, jotka ovat kirjoittaneet yksin tai yhdessä jostakin Kivikosken elämään ja tieteelliseen uraan liittyvästä teemasta.

Vaikka yksityiskohdat kertautuvatkin jossain määrin eri artikkeleissa, kirja antaa yllättävän johdonmukaisen ja yhtenäisen kuvan tiedenaisesta. Vain Eero Ojasen ”Ella Kivikosken maisemat Hämeen Härkätien varrella” poikkeaa löysähkönä maalailevana esseenä muiden artikkelien asiatyylistä. Sen lyhentämistä olisi voinut harkita.

Kirja etenee pääsääntöisesti kronologisesti. Se alkaa Kivikosken perhetaustasta, lapsuudesta ja koulunkäynnistä. Se kuvailee muun muassa Kivikosken tieteellisten yhteyksien muotoutumista 1920- ja 1930-luvulla ja virkanaisen uraa 1930-luvulla. Se kertoo siitä, kuinka hän suuntautui Ahvenanmaan tutkijaksi ja teki väitöskirjatyön Aurajokilaakson asutuksesta.

Sota-aikana Kivikoski työskenteli Muinaistieteellisessä toimikunnassa käytännössä pitäen sen pystyssä miesten ollessa rintamalla. Muinaistieteellinen toimikunta lakkautettiin vuonna 1972, ja sen tilalle tuli Museovirasto.

Image

Kivikoski nimitettiin Helsingin yliopiston dosentiksi vuonna 1941 ja professoriksi ainoana hakijana vuonna 1948. Nimityksiä voi kutsua kiistanalaiseksi. Kivikoski oli hakenut humanistis-kielitieteellisen osaston dosentiksi jo huhtikuussa 1940, mutta päätös viivästyi pääasiassa kahden ei-arkeologin epäiltyä hänen pätevyyttään.

Arkeologian arvioijat professorit A. M. Tallgren ja Aarne Äyräpää pitivät Kivikoskea pätevänä. Yleisen historian professori Arvi Korhonen vastusti kuitenkin nimitystä, ja hän ja Suomen historian professori Jalmari Jaakkola jopa kirjoittivat lausunnot, joissa he vähättelivät Kivikosken ansioita. Kivikoskesta tuli silti dosentti ja myöhemmin professori samojen henkilöiden vastustuksesta huolimatta.

Vastustuksen aiheena olivat erilaiset näkemykset eri Suomen alueiden merkityksestä rautakautisessa kehityksessä ja tiedepolitiikka. Kivikoski oli Hämeen Tammelassa syntynyt kaksikielinen tutkija, jonka yhteydet olivat Baltiassa ja Skandinaviassa: hän oli kansainvälisesti, ei saksalais- tai kansallismielisesti suuntautunut.

Kirjassa paneudutaan Kivikosken kenttätöihin, rautakauden tutkimuksiin sekä rautakauden naisen ja kalevalaisen koruston esityksiin. Lisäksi tutkitaan hänen tulkintaansa Liedon Ylipään kalmistosta ja huomioita varhaisena kasvitieteellisten havaintojen tekijänä. Laaja osa käsittelee Kivikosken Hämeeseen kohdistuneita tutkimuksia.

Kirjan viimeiset kaksi kokonaisuutta käsittelevät Kivikoskea yliopisto-opettajana ja enemmän yksityishenkilönä hänen sosiaalisissa yhteyksissään. Näissä osuuksissa käytetään hyväksi toimittajien keräämää haastattelu-, sähköposti- ja kirjemateriaalia. Julkaistaanpa kirjassa jopa uudestaan hänen kirjoittamansa kirja-arvostelu Veijo Meren romaanista Peiliin piirretty nainen (1963).

Kivikosken yksityiselämästä kertoessaan kirja on hienotunteinen. Kivikosken ystävättären Pirkko Rommin haastattelussa viitataan lyhyesti Kivikosken mahdolliseen suureen rakkauteen A. M. Tallgreniin. Tämä elämän osuus kuitataan lyhyesti sillä, ettei Rommi hirveästi tiennyt Kivikosken yksityiselämästä.

Vastikään edesmenneen Turun arkeologian professori Unto Salon (1928–2019) sähköpostissa viitataan vain lyhyesti toiseen asiaan. Viestissä nousevat esiin Kivikosken suhtautuminen Salon uusiin teorioihin, jotka käsittelivät Aurajokilaakson asutusta, ja hänen sittemmin 1970-luvun alussa kirjoittamansa lausunto, joka liittyi Turun yliopiston arkeologian professuurin täyttämiseen. Turun professuurista muotoutui kiistan aihe, joka heijastui Helsingin ja Turun arkeologian laitosten suhteisiin pidemmän aikaan.

Kivikoski itse vähätteli professorina naiseuttaan ja vaati itselleen samanlaista kohtelua kuin muillekin professoreille. Kivikoskella oli myös maine miehiä suosivana professorina, vaikka naispuoliset opiskelijat saattoivat saada häneltä apua.

1980-luvun lopulla turkulainen opiskelijalehti Varelia haastatteli Kivikoskea. Kun hän kuuli, että opiskelijayhdistys Vare ry:n 25-juhlaseminaarin aiheena oli ”nainen ja arkeologia”, hän topakasti totesi haastattelija Sirkka-Liisa Seppälälle: ”Ei naisasiaa arkeologiaan, älkää missään nimessä sekoittako sitä arkeologiseen tutkimukseen.”

Näinpä naistutkimukseen suuntautuneet tutkijat eivät välttämättä ole huomioineet Kivikoskea. Tämä voidaan nähdä yhtenä syynä siihen, että hän on jäänyt myöhemmin katveeseen.

Kivikoski jäi ehkä vähän syrjään myös arkeologian sisäisistä syistä. Hän oli eturivissä muotoilemassa niin sanottua maahanmuuttoteoriaa, jossa suomalaisten kansallinen alku nähtiin ajanlaskumme alun aikoihin tapahtuneessa väestön siirtymisessä etelästä, Virosta, Varsinais-Suomeen. Muuttoteoria oli saanut alkunsa jo suomalaisen arkeologin Alfred Hackmannin (1864–1942) huomioista 1800-luvun lopussa. Kivikosken tutkimukset ja hänen harvinaiset suurelle yleisölle suunnatut esityksensä olivat kuitenkin vahvistaneet teoriaa.

1960-luvun kuluessa kävi selväksi, että arkeologinen aineisto osoitti ennemminkin, että Suomessa oli ollut kyseessä asutusjatkuvuus eli Suomessa oli asuttu yhtäjaksoisesti ainakin kivikaudelta lähtien. Tämän lisäksi maahanmuutto oli muokannut kulttuuria. Kivikoski vastusti tätä uutta niin sanottua jatkuvuusteoriaa lähes loppuun asti, ja tämä on saattanut vaikuttaa hänen sivuuttamiseensa.

Lisäksi Kivikoski ei hanakasti teorisoinut vaan pitäytyi typologisessa, esineiden kehitystä tarkastelevassa tutkimustavassa. Nämä piirteet tekivät hänen ansioistaan vanhanaikaisia 1980-luvulle tullessa, kun arkeologian nuoret sukupolvet kiinnostuivat yhteisöllisestä arkeologiasta ja menneen yhteiskunnan tutkimuksesta. Kivikoski myös kirjoitti laajasti saksaksi, mikä oli jäänyt sivuun akateemisen maailman kansainvälisenä kielenä.

Kaikkiaan kirja on antoisa ja monipuolinen. Se kuvastaa aikansa Suomea sotia edeltävästä ajasta aina 1980-luvulle saakka. Kirjassa esiintyy kipakkakin tieteelle omistautunut, hienotunteinen ja opiskelijoihinsa kiintynyt tiedehenkilö.

Kirjan kaikki osuudet ovat erittäin antoisia ja antavat syvällisen kuvan Kivikosken tieteellisestä tuotannosta. Erityisesti nostetaan esiin Kivikosken tutkimusmatka Itä-Karjalaan toisen maailman sodan aikana ja Ahvenanmaan tutkimukset, jotka ovat ehkä vähemmälle huomiolle jääneitä alueita Kivikosken tuotannossa arkeologian suomenkielisessä tutkijapiirissä.

On vaikea nostaa eri kirjoittajien eri osuuksia toistensa edelle – niin hyvin ne kertovat henkilöstä, hänen töistään ja aikansa Suomesta. Antiikin tutkijana itselleni on mieluinen Minna Silverin ja Pirjo Uinon kurssimateriaalista kokoama katsaus Kivikosken johtamaan ensimmäisen arkeologian kurssiin Suomen Rooman-instituutissa vuonna 1960. Instituutin Villa Lante -huvilassa asuneena oli itse kiehtovaa lukea tuon ajan kuvausta.

Muutenkin ajankuva on ihastuttavaa: kirjassa käsitellään Kivikosken rakkautta Agatha Christien dekkareihin ja mahjongiin, hänen baskeripäistä kenttäasuaan, hienostunutta kotiaan Helsingissä kotiapulaisineen ja hilpeitä ravintolailtojaan opiskelijoiden kanssa seminaarien jälkeen.

Image

Kirja on ainutlaatuinen suomalaisesta näkökulmasta. Kehenkään muuhun suomalaiseen arkeologian vaikuttajaan ei ole uhrattu niin paljon sivuja kuin Kivikoskeen. Hän itse kirjoitti A. M. Tallgrenin elämänkerran, mutta se ei laajuudessaan ole lähellekään tämän kirjan luokkaa.

Kirjan perusteella on selvää, että Kivikoski on huomionsa ansainnut. Hän on yhä ainoa suomalainen arkeologian naisprofessori, joka kasvatti seuraavan arkeologien sukupolven ja vaikutti tutkimuksillaan suoraan kansallisesti kaikkein merkittävimmän arkeologian kysymyksen teorisointiin: Suomen kansan ja suomalaisen yhteisön alkuun.

Haluaisinko itsestäni kirjoitettavan tällaisen kirjan? Kyllä, jos se on tasoltaan näin korkea ja antaa kuvaamastaan henkilöstä hyvinkin monipuolisen kuvan. Harvoin tieteellisen teoksen seuraavaa lukua odottaa niin innolla kuin tämän kirjan kohdalla. Kustantajana Sigillum on julkaisullaan tehnyt suomalaisen arkeologian kulttuuriteon.