Akateeminen vapaus tarkoittaa mahdollisuuksia toteuttaa yliopiston perustehtäviä eli tutkimusta, opetusta ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta ilman niitä perusteettomasti rajoittavia tekijöitä. Akateemisen vapauden ja yliopistojen autonomian rakenteelliset puitteet on vahvistettu Suomen perustuslaissa ja yliopistolaissa sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjassa.

Professori Pekka Kauppi on täydentänyt osuvasti, että akateeminen vapaus tarkoittaa myös opiskelijoille vapautta päättää opintojensa suunnasta ja aikataulusta (Kauppi 2017, 49). Akateemisen yhteisön jäseniksi kasvavat opiskelijat ovat yliopiston kukoistuksen välttämätön edellytys.

Akateemikko Ilkka Niiniluoto on määritellyt sivistyksen snellmanilaisittain seuraavasti: ”Sivistys on näin ollen inhimillisten kykyjen, taitojen, tietojen, asenteiden ja arvojen jatkuvaa uusintamista, kehittämistä ja jalostamista. Sivistyksellä näin määriteltynä on yhtä aikaa välinearvoa ja itseisarvoa. Yhtäältä se on tieteen ja taiteen luoma strateginen pääoma, toimintavalmiuksien varanto, jota kansalainen tarvitsee elämänsä hallinnassa ja tavoitteidensa toteuttamisessa. Toisaalta se on alati muuttuva prosessi, joka ilmaisee – niin yksilön kuin kansakunnankin tasolla – hyvän inhimillisen elämän perimmäisiä päämääriä.” (Niiniluoto 2011, 177.)

Sivistysyliopisto on instituutio, joka pyrkii vaalimaan ja edistämään sivistystä. Tämän tulisi siis näkyä yliopiston toteuttaessa perustehtäviään.

Historian ja yhteiskunnan tutkijoina meitä kiinnostaa ensisijaisesti muutosten syiden ja vaikutusten analyysi. Lakien asettamien puitteiden muuttumattomuus ei tarkoita tilanteen säilymistä ennallaan. Käytännöt ja toimintakulttuurit voivat muuttua paljonkin, vaikka toiminnan normatiivinen rakenne säilyy.

Lakeja alemman tasoiset normit, käytännöt ja instituution kulttuuri ovat merkityksellisiä akateemisen vapauden, yliopistojen työilmapiirin ja niiden sivistystehtävän toteuttamiseksi. Siksi on retorisesti avutonta sanoa, että mikään ei ole muuttunut ja että siksi ei ongelmiakaan ole. Kuulemme usein sanottavan: ”Mitä te valitatte? Voitte tutkia ja opettaa mitä haluatte.” Yhtä heiveröistä on käyttää argumenttia ”ainahan on ollut rajoja ja rajoituksia”, ikään kuin konteksti ei olisi olennainen.

Viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, että oman instituution päätösten ja käytäntöjen arvostelu on kriitikolle itselleen kaikkein vaarallisinta ja jopa vaarallisempaa kuin yleinen yhteiskuntakritiikki. Siksi on tärkeää pohtia mahdollisia vapautta kaventavia muutoksia.

Monet viime aikoina Suomen yliopistoissa toimeenpannut uudistukset ovat yleismaailmallisia. Kansainvälinen kilpailu tutkimuksessa ja opetuksessa on kiristynyt. Kaikki uudistukset eivät kuitenkaan ole hyväksi yliopistojen, tutkimuksen, opetuksen, autonomian, yliopistodemokratian tai sivistyksen kannalta.

Yliopistopolitiikassa on tapahtunut suuria muutoksia. Muutokset alkoivat jo aikaisemmin, mutta varsinaisen kulminaation muodosti yliopistolain ”runnaaminen” läpi vuonna 2010. Sitä vastustettiin kiivaasti useissa mielenosoituksissa, kokouksissa ja julkisuudessa. Lain eduskuntakäsittelyn aikana käytiin aitoa debattia myös eduskunnan valiokunnissa erityisesti asiantuntijoiden kuulemisen yhteydessä.

Pääministeri Matti Vanhasen (keskusta) toisen hallituksen esitys yliopistolaiksi ajettiin läpi pienin muutoksin. Tärkeän osan prosessia muodosti yliopistolaisten ”sitouttaminen” uudistukseen. Konsultit vyöryivät vuoden 2005 jälkeen ainakin Helsingin yliopistoon. Hallintojohtaja masinoi indoktrinaatiokampanjan yliopistoväen päiden kääntämiseksi. Se onnistui vuosina 2007–2009: Ollessaan toista kautta dekaanina Jukka Kekkonen todisti muutoksen, jossa hän jäi ainoaksi ”muutosvastarinnan” airueksi.

Yliopistojen ylin johto ja Helsingin yliopistossa myös dekaanit onnistuttiin sitouttamaan uudistukseen. Samalla yliopistoyhteisö halkaistiin uudella tavalla, sillä aikaisemmin se oli yhtenäisenä vastustanut ministeriön saneluvaltaa. Muutos vallankäytön rakenteessa on ollut ratkaiseva tekijä ministeriövetoisen politiikan vahvistumisen taustalla.

Mahtoiko huikeilla palkankorotuksilla olla vaikutusta ylipistouudistuksen kannattamiseen? Yliopistojen ylimmän johdon palkkoja nostettiin merkittävästi. Kun yliopistot muutettiin valtion tilivirastoista joko julkisoikeudellisiksi yhteisöiksi tai säätiöyliopistoiksi, henkilöstökin sai palkankorotuksia. Talouskurjuus alkoi kuitenkin 2010-luvulla vaikuttaa, eikä merkittäviä palkankorotuksia enää tullut. Sen sijaan jaettiin valikoivasti nimellisiä bonuksia tai kannustusrahoja.

Talousautonomia johti tosiasiallisesti määräaikaisuuksien ja epätyypillisten työsuhteiden yleistymiseen, eikä monia tehtäviä enää täytetä pysyvinä työsuhteina. Tämä merkittävä epäkohta koskettaa erityisesti yliopistouransa alkuvaiheessa olevia tutkijoita ja opettajia, jotka joutuvat niin sanotusti roikkumaan ”löysässä hirressä” vuosia.

Räikein esimerkki on tökerösti toteutettu yliopistolehtorien urapolku. Helsingin yliopistossa vararehtori Tom Böhlingin johtaman työryhmän yliopistonlehtorijäsenet esittivät tenure track -järjestelmän rinnalle yliopistonlehtoreiden urapolkumallia, jossa ansioitunut yliopistonlehtori voisi pyytää ansioidensa arviointia ja sitä kautta edetä apulaisprofessoriksi tai professoriksi. Tätä mallia työryhmä kokonaisuutena ei kannattanut. Yliopiston hallituksen toteuttama malli ei juuri muuttanut nykyisiä professorin kutsumenettelyn käytäntöjä. Nollatason uudistus?

Yliopistolain mukanaan tuomat muutokset muodostavat ison kokonaisuuden, joiden suuntaan on edetty viimeiset 15 vuotta. Ensinnä toimivaltaa keskitettiin merkittävästi rehtoreille, mikä heikensi yliopistodemokratiaa.

Toiseksi yliopistoihin perustettiin hallitukset, joihin tulee valita yli 40 prosenttia yliopiston ulkopuolisia jäseniä. Säätiöyliopistoissa, kuten Tampereen yliopistossa, eväät demokratialle ovat vielä heikommat. Niissä henkilöstöllä ei välttämättä ole lainkaan edustusta hallituksessa. Hallitusten perustaminen merkitsi huomattavaa elinkeinoelämän painoarvoa päätöselimessä. Yliopistolaisten keskuudesta valitun yliopistokollegion asema heikentyi. Se menetti muun muassa oikeuden valita rehtori.

Kolmanneksi yliopistoautonomiaan iskivät rajusti leikkaukset, joita tehtiin valtion budjetin tasapainottamiseksi. Kun yliopistojen virat korvattiin työsuhteilla, henkilöstön irtisanomissuoja heikkeni merkittävästi. Tämä kehitys helpotti esimerkiksi vuoden 2016 rajuja leikkauksia Helsingin yliopistossa ja heijastui myös sananvapauteen sitä kaventaen. Vuoden 2016 tapahtumat merkitsivät autonomian selvää heikentymistä, sillä yliopiston talouteen tehdyt leikkaukset pakottivat irtisanomisiin. Yliopistolaiset saatiin näin nöyriksi ja hiljaisiksi, ja pelon ja epäsolidaarisuuden ilmapiiri jäi pitkäksi aikaa rasittamaan yliopistotyötä.

Neljänneksi yliopistojen hallinnossa on havaittu pyrkimyksiä rajoittaa julkisuutta niin palkkatietojen kuin muunkin toiminnan osalta. Tässä on tulkittu lainsäädäntöön liittyviä julkisuusvaatimuksia suppeasti. Sekään ei ole ollut hyväksi tutkimus-, opetus- ja sivistyslaitosten ilmapiirille, jonka on perinteisesti mielletty edustavan ajattelun ja sanomisen maksimaalista vapautta.

Viidenneksi yliopistojen nykyisessä johtajakeskeisessä järjestelmässä rekrytoinnit ovat muuttuneet entistä ”joustavammiksi” reilun akateemisiin ansioihin perustuvan kilpailun sijasta. Tehtävien täytöt kutsumenettelyllä ovat yleistyneet, ja niissä naisten osuus on ollut huomattavasti miehiä pienempi. Osa tätä ongelmaa on urapolku, jossa rekrytoinnin perusteeksi on tutkimusansioiden sijasta otettu ennuste hakijoista eli ”lupaavuus” ja hankittu kansainvälinen ulkopuolinen rahoitus.

Nykyisen urapolkujärjestelmän suuri ongelma on työsuhteen määräaikaisuus alussa, joka vähentää merkittävästi tutkijanuran houkuttelevuutta. Myös erilaiset koeajat ovat tulleet yliopistojen työsuhteissa käyttöön. Niiden avulla voidaan hankkiutua eroon henkilöistä, jotka eivät osoita riittävää ”kuuliaisuutta”.

Kuudenneksi erittäin huolestuttava uusi trendi on elinkeinoelämän vaikutuksen tunkeutuminen tohtorikoulutukseen ja jopa opiskelijavalintoihin. Helsingin yliopisto on teettänyt ulkopuolisilla konsulteilla ”kyvykkyyksien” arviointeja. On merkillistä, jos korkeinta opetusta tarjoava yliopisto ei pysty itse valitsemaan tohtoriopiskelijoita. Ollaanko yliopistoissa nykyään epävarmoja siitä, minkälaisia henkilöitä tohtoriopiskelijoiksi halutaan?

Lopuksi ylhäältä päin johdetun linjaorganisaation malli ei ole välttämättä yliopistomaailmaan sopiva. Yliopistouudistus toi mukanaan runsaasti byrokratiaa. Yleinen vaikutelma on, että hallinto ei aina luota professorien, yliopistonlehtorien ja ylipäätään suorittavan portaan itsenäiseen harkintakykyyn toteuttaa yliopiston tehtäviä ilman jatkuvaa valvontaa, työsuunnitelmia ja toiminnanohjausta. Ylenmääräinen suunnittelu ja valvonta kuvastaa epäluottamusta ja sopii erittäin huonosti yhteen akateemisen vapauden idean kanssa.

Ajattelemme, että rekrytoinnissa on epäonnistuttu, jos yliopisto on palkannut tehtäviinsä osaamattomia ihmisiä. Kyllä yliopistoon palkattavan opetus- ja tutkimushenkilöstön on tiedettävä, miten tutkia, opettaa ja huolehtia yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta.

Sivistyslaitoksena yliopistolla on mielestämme myös hyvin keskeinen sivistyksen ja kulttuuriperinnön vaalimiseen sekä tuleville sukupolville välittämiseen liittyvä tehtävä. Valitettavasti nyky-yliopistossa hallinto pyrkii lisäämään koulumaailmasta tai yrityselämästä tulevia käytäntöjä. Pidämme itsestään selvänä sitä, että yliopistolaiset ovat vastuussa yhteiskunnalle ja veronmaksajille työnsä tuloksellisuudesta.

Yliopistojen irrottamista valtiosta perusteltiin niiden erityisluontoisuuden turvaamisella ja omaehtoisen toiminnan lisäämisellä. Valtioneuvoston, valtiovarainministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön ohjaus on kuitenkin lisääntynyt 2010-luvun kuluessa, ja valtion ohjaus toteutuu välillisesti myös Suomen Akatemian kautta.

Lisäksi yliopistojen johto on huolehtinut opetus- ja kulttuuriministeriön sekä myös elinkeinoelämän tarpeiden toteutumisesta entistä perusteellisemmin. Elinkeinoelämän ohjailu on näkynyt räikeästi esimerkiksi Tampereen uuden yliopiston hallituksen toiminnassa (Kuusela 2024).

Yliopistouudistusta perusteltiin eufemistisesti yliopistojen autonomian lisäämisellä. Uudistuksen myötä todellinen autonomia on vähentynyt. Voimme nykyään jopa puhua johtajien autonomiasta suhteessa yhteisöön, kuten apulaisprofessori Hanna Kuusela esitti arviossa niin sanotun Hallbergin työryhmän raportista.

Jo kaksikymmentä vuotta sitten professori Heikki Patomäki esitti pessimistisen arvion: ”Yliopistojen tieteellistä ja opetuksellista itsehallintoa ollaan siis korvaamassa valtiollishallinnollisella ja liiketaloudellisella ohjauksella, jotka antavat mahdollisuuden myös sisältöön vaikuttamiseen” (Patomäki 2005, 82). Patomäki näyttää olleen arviossaan oikeassa.

Opetus- ja kulttuuriministeriön taloudellinen ohjailu on kaventanut yliopistojen autonomiaa Suomessa. Ohjailu on johtanut kansainvälisesti katsottuna yliopistojen yhteistyön sijasta poikkeuksellisen vahvasti kilpailua ja erikoistumista korostavaan malliin, minkä järkevyyttä väestöpohjaltaan pienessä mutta alueellisesti suuressa maassa voidaan epäillä.

Uudistukset ovat johtaneet akateemisen vapauden romuttumiseen sekä tiede- ja sivistysyliopistojen muuttumiseen entistä selvemmin hallintoyliopistoiksi (Korkeala 2024). Kehityssuunta on hyvin surkuteltava ja esitettyjen tavoitteiden vastainen. Toteuttaessaan vuoden 2010 ”fantastista” yliopistouudistusta silloiset vallanpitäjät ja yliopistojen sisäisetkin toimijat iloitsivat siitä, että yliopistot ”vapautuvat valtion tiliviraston statuksesta”. Pian kuitenkin huomattiin, että yt-neuvotteluja käynnistettiin yliopistossa toisensa perään.

Kehitys kärjistyi pääministeri Juha Sipilän (keskusta) hallituksen menoleikkauksiin, jotka esimerkiksi Helsingin yliopistossa johtivat yt-menettelyyn, ennen näkemättömiin irtisanomisiin ja henkilöstön vähennyksiin. Lyhyessä ajassa henkilöstön määrä väheni noin 8700:sta 7300:an. Irtisanottuja oli keväällä 2016 lopulta 371, joista 48 oli tutkimus- ja opetushenkilöstöä ja 323 muuta henkilöstöä (Helsingin yliopisto 26.5.2016).

Helsingin yliopiston henkilöstöstä valtaosa sai tiedon yt-menettelystä työnantajansa sijasta medialta. Irtisanomiset synnyttivät pelon ja epäsolidaarisuuden ilmapiirin yliopistoväen keskuuteen, jättivät pysyvän jäljen työilmapiiriin ja johtivat oikeudenkäynteihin, joista muutamat päättyivät mittaviin rahallisiin korvauksiin irtisanotuille.

Vielä vuonna 2004 oltiin toiveikkaita. Silloinen rehtori Ilkka Niiniluoto lausui yliopiston avajaisissa: ”Akateemisen vapauden nimissä on tähän asti kuitenkin pidetty kohtuullisena, että erilaisista opintosuunnitelmista ja elämäntilanteista johtuen tutkintojen sisällöt, laajuudet ja suoritusajat voivat yksilöllisesti vaihdella. Yliopistot eivät olekaan olleet halukkaita purkamaan paljoakaan opiskelun vapausasteita ja muuttumaan – Snellmanin sanoin – koulumaisiksi läksynpänttäyslaitoksiksi, jotka menettävät erityislaatunsa sivistyksen edistäjinä.” (Niiniluoto 2011, 229.)

Opetuksessa akateemista vapautta kaventava muutos oli selvintä. Koulumaisuus pakotti opettajat taivuttamaan opetuksensa uusien kurssien mukaisesti – usein pieniksi sirpaleiksi moniin eri kursseihin. Helsingin yliopiston Iso pyörä -uudistus oli tästä kammottava esimerkki (Heinonen 2017).

Ylätasolla kiireesti valmisteltu ideologinen Iso pyörä -uudistus tähtäsi ”monitieteisyyteen”, tieteenalojen ja oppiaineiden autonomian vähentämiseen sekä oppituolien lakkauttamiseen (Kekkonen 2017). Opiskelijat ja opettajat olivat sen jälkeen vuosia tuuliajolla, mutta vieläkin joudutaan kärsimään uudistuksen haitoista. Niitä ei olla korjattu, koska ongelmien olemassaoloa ei olla kritiikistä huolimatta edes myönnetty.

Tutkintovaatimusten keventäminen, tutkintotehtailu ja epämääräisten opintokokonaisuuksien suosiminen selkeiden tieteenalapohjaisten tutkintojen sijasta näyttää olevan nykypäivän trendi. Monitieteisyys on hyvä tavoite sinänsä. Yliopistoissa ei ole tarkoituksenmukaista kouluttaa fakki-idiootteja.

Vankan asiantuntemuksen omaksuminen jollain alalla edellyttää kuitenkin perehtymistä syvällisesti johonkin tieteenalaan, jonka kautta eteneminen muille aloille käynnistyy. Monitieteisyys toteutuu parhaiten eri alojen osaajien yhteistyönä. Lisäksi on tärkeää huolehtia siitä, että opiskelijat voivat mielenkiintonsa mukaan sisällyttää opintoihinsa tieteenalaosaamisen lisäksi riittävästi tutkimusmenetelmien tuntemusta, yleissivistäviä opintoja ja kieliopintoja.

Tutkimuksen puolella muutos ilmenee välillisemmin kuin opetuksessa. Strateginen rahoitus ja painopisteet pakottavat muodikkaisiin valintoihin. Välillisesti myös rekrytoinnit tukevat tätä trendiä samoin kuin luonnontieteiden mallien tuominen ihmistieteisiin ja vertaisarvioitujen artikkelien suosiminen monografioiden kustannuksella. Vertaisarvioidut tieteelliset artikkelit ovat toki tärkeitä ja arvokkaita tutkimustuotoksia, mutta niiden merkitys on ylikorostunut.

Muutokset ovat tosiasiallisesti heikentäneet yliopistojen autonomiaa. Opetus- ja kulttuuriministeriön ”budjettiruuvi” pakottaa yliopistoja tällä hetkellä merkittävään tutkintotuotannon lisäämiseen ilman merkittävää lisäresursointia. Pakottaminen on puettu kaunopuheisesti erikoistumispuheen ja poisvalintasuositusten kaapuun. Aidosta autonomiasta ei voida puhua.

Puhumalla perusrahoituksen jäädyttämisestä nykytasolle on tullut itsensä toteuttava ennuste. Yliopistoindeksi jäädytettiinkin moneksi vuodeksi. Nykyisissä valtiontalouden kurjistuvissa oloissa yliopistoindeksin toteutumisestakin tulee kantaa huolta.

Yliopistojen johto on jo vuosia korostanut ulkopuolisen rahoituksen merkitystä, sillä se on tarjonnut yliopistoille liikkumavaraa. Asialla on kuitenkin myös riskinsä. Ulkopuolinen rahoitus on hyvin suhdanneherkkää. Ei ole takeita siitäkään, ettei osa rahoituksesta valu kasvavaan byrokratiaan.

Voidaan myös kysyä, määrittelevätkö nykyään tutkimuksen suunnan ulkopuoliset rahoittajat akateemisen yhteisön sijasta ja jääkö sen vuoksi perustutkimus kenties joillain aloilla täysin tekemättä. Jos rahoittajat alkavat määritellä tutkimusteemoja, monet tärkeät aiheet voivat jäädä ilman rahoitusta ja siten tutkimatta. Entä voiko ulkopuolisessa rahoituksessa olla kyse siitä, että yritykset pyrkivät siirtämään tuotekehitys- ja tutkimusinvestointinsa toteutettavaksi yliopistoissa veronmaksajien kustantamana?

Yliopistouudistuksen myötä hallintorakenteita muokattiin ja valtaa keskitettiin niin rehtoreille kuin dekaaneillekin. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa laitokset lakkautettiin. Lisäksi hallintohenkilöstö erotettiin tiedekunnista ja koottiin ylipistopalvelut yksiköksi. Laitokset olivat aikaisemmin organisaatiotaso, jolla perustehtäviä toteutettiin. Ne olivat suhteellisen järkevän kokoisia, jolloin laitoksen johtajalla oli mahdollisuus tuntea kunnolla alaisensa ja kommunikaatio oli helppoa.

Nykyisessä mallissa osastojen johtajilla ei ole budjettivaltaa. Näin ollen tutkijaopettajat ja henkilöstö joutuvat tekemään esimerkiksi matkapyyntöjä varadekaaneille ja dekaaneille, joita he eivät usein henkilökohtaisesti tunne. Monien asioiden hoito on käynyt monimutkaiseksi, ja viivästykset ovat arkipäivää. Kolmiportaisessa keskushallinnon, tiedekuntien ja laitosten muodostamassa mallissa oli monia hyviä puolia, jotka nykyjärjestelmässä on korvattu kasvottomalla byrokratialla.

Synkkää mutta realistista. Miksi näin on käynyt? Siihen vaadittaisiin perusteellisempi vastaus kuin mihin tässä esityksessä on mahdollista. Mutkat suoriksi laittaen kyse oli uusliberalistisen politiikan sovellutuksesta Suomeen. Mistään suoraviivaisesti kopioinnista ei silti ole kysymys.

Virkamiehet, hallitus ja yliopistojen johto sitoutettiin tässä järjestyksessä uusiin ideoihin, joita oli tuotettu esimerkiksi OECD:n, Maailmanpankin ja Euroopan unionin piirissä (Heinonen ym. 2016; Patomäki 2005). Ideoihin kuuluu myös suuruuden logiikan ihannointi ja standardisointi, joka näkyy erityisesti vahvana byrokratisoitumisena tohtorikoulutuksessa. Yliopistopolitiikan suuri linja näyttää olevan määrän kasvattaminen laadun kustannuksella. (katso Kekkonen, HS 11.11.2024).

Muutos parempaan on mahdollinen mutta ei todennäköinen. Hanna Kuusela valaisee syitä vakuuttavasti teoksessaan Syytös (2024). Muutos tai käänne edellyttäisi politiikan taustalla olevien kontekstien muutoksia ja osin myös henkilövaihdoksia. Yliopistopolitiikan päättäjiksi pitäisi kaikille tasolle saada vain ja ainoastaan korkeimman yliopistollisen tutkinnon suorittaneita.

Itse asiassa yliopistojen tilanteeseen voi vaikuttaa merkittävästi myös Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulos. Oikeistopopulismiin liittyy tiedevihamielisyyttä eri muodoissaan, ja siitä on nähty merkkejä Suomessakin. Silti kansalaisten usko tieteeseen on vuoden 2024 tiedebarometrin mukaan edelleen Suomessa hyvin vankkaa.

Jotta tämä kirjoitus ei jäisi pelkästään muutosten kuvaamiseksi ja analyysiksi, teemme lopuksi joukon konkreettisia ehdotuksia. Niiden avulla yliopistoyhteisön tilaa voitaisiin parantaa. Suuri osa ehdotuksista ei edellyttäisi muutoksia lainsäädännössä, vaan ne voitaisiin toteuttaa johtosääntöjen kautta. Aivan olennaista olisi saada aikaan käänne johdon tahtotilassa. Yhteisön jäsenten ääni pitäisi saada kuulumaan. Asian ytimessä ovat toimet demokratian vahvistamiseksi ja henkilöstön työsuhteiden turvaamiseksi.

Määräaikaisten työsuhteiden sijasta ihmisiä tulisi palkata pääsääntöisesti pysyviin työsuhteisiin. Siis pätkätöiden määrää olisi rajoitettava. Erityisesti tämä koskee uransa alussa olevia nuoria, joiden elämässä on muutenkin tarpeeksi epävarmuutta.

Aito urapolku yliopistonlehtoreille tulisi toteuttaa edellä esitetyn, yliopistonlehtorien kaavaileman mallin mukaisesti. Helsingin ylipistossa sitä kannatti osa hallituksen jäsenistä vuonna 2021. Epävarmuuden vähentäminen palvelisi myös yliopistouran houkuttelevuutta, kun akateeminen työttömyys on lisääntymässä ja aikuistuvat ikäluokat pienenevät.

Hallinnossa olisi syytä tehdä seuraavia muutoksia: Yliopistokollegion asemaa tulisi vahvistaa erityisesti suhteessa hallitukseen esimerkiksi Jari Stenvallin Professoriliitolle tekemän selvityksen suuntaisesti (Stenvall 2022; Lehenkari ja Kekkonen 2024). Tähän suuntaan voitaisiin mennä jopa ilman yliopistolain avaamista. Laitokset tulisi palauttaa niihin tiedekuntiin, joissa muutos koetaan tarpeelliseksi.

Taloudessa yliopistojen sisäisen rahanjaon periaatteet olisi tehtävä nykyistä avoimemmiksi ja tiedekuntien erilaisuus tunnistettava. Laite- ja kirjatiedekunnilla on erilaisia tila- ja muita tarpeita. Ulkopuolisten konsulttien käyttöä tulisi rajoittaa. Yliopiston sijoitustoiminnan tuotoista pitäisi suunnata nykyistä suurempi osuus tutkimuksen ja opetuksen tukemiseen. Samalla on syytä painottaa sitä, että säilytetään pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle olennainen julkisoikeudellisen yliopiston malli. Satsaaminen sijoitustoimintaan ei saa merkitä askeleita säätiöyliopiston suuntaan. 

Lopuksi yliopistojen perusrahoitus tulisi turvata jakamalla suurin osa resursseista suoraan yliopistoille ja niiden sisällä tiedekunnille ja oppiaineille. Tämä edellyttäisi yliopistojen johdolta vaatimusta opetus- ja kulttuuriministeriön rahanjakomallin muuttamiseksi radikaalisti.

Kaiken kaikkiaan yliopistot ansaitsevat luottamusta pikkutarkan ohjailun ja byrokraattisen kontrollin sijasta. Muutos edellyttää radikaalia asennemuutosta yliopistojen johtamisessa. Johtajien pitäisi kuunnella yhteisön ääntä, motivoida yliopistolaisia ja ymmärtää olevansa yhteisön palvelijoita eikä ylhäältä tulevien käskyjen toimeenpanijoita. Tässä ollaan yliopistojen autonomiakysymyksen ytimessä. Yliopistolaisten on myös aktivoiduttava vaatimaan johdolta kunnioitusta heitä ja heidän työtään kohtaan sen sijaan, että typeriäkin määräyksiä toteutetaan nöyrästi.

Yliopistojen yksi tehtävä on kasvattaa kriittisesti ajattelevia ja sivistyneitä kansalaisia, jotka uskaltavat vastustaa mielivaltaa ja käskytystä. Nykyisin yliopistoihin elinkeinoelämästä siirtynyt direktio-oikeuspuhe ei sovi yliopiston kaltaiseen tutkimus-, opetus- ja sivistyslaitokseen. Muutos edellyttää myös sen ymmärtämistä, että moninaisuus on rikkaus eikä suuruuden logiikka voi olla toimintoja ohjaava periaate. Luottamus ja demokratia ovat avainasioita, joiden palauttamisen kautta yliopistot voisivat olla tulevaisuudessa sivistyksen majakoita ja demokraattisen oikeus- ja hyvinvointivaltion peruspilareita.

•

Kirjoittajat kiittävät dosentti Eeva Pyörälää erinomaisista kommenteista.

•

Artikkelin pääkuvassa Helsingin yliopiston Kaisa-taloa. Kuvan lähde: Istockphoto.

•

Lue myös:

Me olemme ne, joita olemme odottaneet – yliopistolaisten tulisi nousta vastarintaan ja lakata käpertymästä itseensä

Virheellinen ymmärrys rekrytoinnin objektiivisuudesta uhkaa tiedettä

Yliopistojen hidas kuolema – katsaus yliopistolistausten aiheuttamiin inhimillisiin tragedioihin