Yhä suurempi osa maailman ihmisistä asuu kaupungistuneilla alueilla, ja yhä suurempi osa luonnonvaroista kulutetaan kaupungeissa. Myös suuret muutokset maankäytössä ja viheralueiden pirstoutuminen ovat maailmanlaajuisia ilmiöitä, jotka kohdistuvat voimakkaasti juuri kaupunkeihin.

Kaupunkiympäristöt voivat edistää asukkaidensa hyvinvointia ja elämänlaatua monin tavoin, mutta niihin liittyy myös negatiivisia kehityskulkuja. Kaupunkien kasvu esimerkiksi aiheuttaa paineita infrastruktuurille, lisää luonnonvarojen kulutusta ja vähentää paikallisen luonnon monimuotoisuutta. Toisaalta esimerkiksi segregaatio, rikollisuus ja ilmansaasteet heikentävät monin paikoin kaupunkilaisten elämänlaatua.

Yhdistyneet kansakunnat (YK) ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) ovat ilmaisseet huolensa kaupunkien ongelmista ja korostaneet tarvetta kehittää kestäviä ratkaisuja kaupunkialueiden haasteisiin. On todennäköistä, että ihmisten ja planeetan hyvinvoinnin kannalta välttämätön kestävyysmurros joko käynnistyy kaupungeista tai epäonnistuu.

Kiihtyvä väestönkasvu, nopeutuva digitalisaatio ja teknologinen kehitys vaikuttavat kaupunkien kehitykseen radikaalisti. Samaan aikaan päättäjät ovat asettaneet kehittämiselle varsin yksipuolisia määrällisiä tavoitteita, kuten väestömäärä, asuntotuotannon määrä ja kerrosalametrit. Ne ovat jättäneet Suomessa taakseen joukon muita suureita, jotka ovat kestävän kaupunkikehityksen kannalta tärkeitä (esimerkiksi Vaattovaara ym. 2021; Joutsiniemi, Vaattovaara ja Airaksinen 2021).

Suomessa koko kansallista maankäyttöä ja rakentamista ohjaavan lainsäädännön tavoitteena on jo pitkään ollut ”järjestää alueiden käyttö ja rakentaminen niin, että siinä luodaan edellytykset hyvälle elinympäristölle sekä edistetään ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä” (MRL 132/1999 5 §). On kuitenkin edelleen epäselvää, minkälaisia ominaisuuksia lähiympäristössä tulisi vaalia ja minkälaisia muutoksia siellä tulisi näkyä matkalla kohti kestävämpää tulevaisuutta.

Jotta naapurustoissa toteutuisi ympäristövastuullisuus, sosiaalinen oikeudenmukaisuus sekä taloudellinen elinkelpoisuus, kuinka niitä tulisi suunnitella?

On selvää, että kunnilla on suuri toimivalta ja vastuu edistää kestävää kehitystä paikallistasolla. Kuntien lakisääteisen tehtävän edistäminen vaatii kuitenkin, että huomioidaan naapurustojen erityispiirteitä ja asukkaiden tarpeita.

Ei riitä, että ekologista, sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä arvioidaan kaupunkien tasolla, sillä sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kestävä kehitys eivät tyypillisesti toteudu saman kaupungin eri alueilla samalla tavalla. Yhteen kaupunginosaan voi esimerkiksi kertyä runsaasti hyvinvointia ja toiseen pahoinvointia. Ylipäätään kestävään kehitykseen tähtääviä naapurustokohtaisia ominaisuuksia ja käsitteitä pitäisi pystyä jotenkin koettelemaan ja arvioimaan.

Kuitenkaan suomalaisessa tai edes kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa ei olla juuri kehitetty työkaluja, joiden avulla voitaisiin seurata ja vertailla kaupunginosien ja naapurustojen kehitystä kestävyyden näkökulmasta. Tähän tarpeeseen pyrimme vastaamaan, kun kutsuimme pyöreiden pöytien keskusteluihin 52 Suomen johtavaa professoria ja huippututkijaa yli 20 eri tieteenalalta.

Helsingin yliopiston kaupunkitutkimusinstituutti Urbaria aloitti keväällä 2023 hankkeen, jossa pyrittiin tunnistamaan ja määrittelemään indikaattoreita eli mittareita, jotka auttaisivat kaupunkeja arvioimaan ja seuraamaan kestävyyttä moniulotteisesti. Sen tarkoituksena oli määritellä yhdessä johtavien suomalaisten tutkijoiden kanssa indikaattoreita, jotka soveltuisivat nimenomaan naapurustojen ja asuinalueiden kestävyyden mittaamiseen ja vertaamiseen.

Hankkeen lähtökohtana oli havainto siitä, että olemassa olevia mittareita, joiden avulla kestävyyttä voidaan tarkastella kaupunginosatasolla, on hyvin vähän, vaikka aihe on herättänyt lisääntyvää kiinnostusta. Siksi hankkeen ensimmäinen tavoite oli tunnistaa ja koota sosiaalisen, ekologisen ja taloudellisen kestävyyden indikaattoreita, joita voitaisiin seurata ja soveltaa kortteli- ja kaupunginosakohtaisesti.

Hankkeen toinen keskeinen tavoite oli moni- ja poikkitieteisyyden edistäminen. Tavoitteemme on, että naapurusto konkreettisena tutkimuskohteena innostaisi eri alojen tutkijoita käymään keskustelua ratkaisuista yli tieteenalarajojen. Pyrkimyksenä oli alusta alkaen kuulla myös sellaisten tutkijoiden ajatuksia, jotka eivät ensisijaisesti pidä itseään kaupunki- tai kestävyystutkijoina.

Tieteenalojen välistä vuorovaikutusta tukivat kymmenen pyöreän pöydän keskustelua, joissa tutkijat ehdottivat omaan tieteenalaansa ja tutkimukseensa perustuen noin 130 indikaattoria, joiden avulla pystyttäisiin seuraamaan kestävää kehitystä naapurustoissa. Näiden keskusteluiden jälkeen lupaavimmat, uusimpaan tutkimukseen perustuvat indikaattorit koottiin yksien kansien väliin helposti luettavaan muotoon. Syntyi kirja, jonka nimi on Kohti kestävämpiä asuinalueita – kaupunginosien ja kortteleiden kestävyysindikaattoreita (2024).

Kirja koostuu artikkeleista, jotka esittelevät 29 kestävyysindikaattoria ja kuvaavat niiden mahdollisuuksia auttaa kestävyyden mittaamisessa naapurustotasolla. Se pyrkii helpottamaan saatavilla olevan tutkitun tiedon hyödyntämistä ja kannustamaan tutkijoita, kaupunkisuunnittelijoita, päätöksentekijöitä ja suomalaisten kaupunkien asukkaita avoimeen keskusteluun naapurustotasoisesta kestävästä kehityksestä.

On todettava, että vaikka monet indikaattoreista ovat teoriassa valmiita käyttöönotettavaksi tai jo jossain määrin käytössä, ne edellyttävät, että kaupungeilla on saatavilla riittävästi kerättyä dataa tarkasteltavilta alueilta. Esimerkiksi latvuspeittävyys sekä läpäisemättömien ja läpäisevien pintojen suhde ovat suhteellisen yksiselitteisiä indikaattoreita kaupunkien ekologisen kestävyyden arviointiin, mutta ne vaativat saatavilla olevan paikkatiedon aktiivista käyttöönottoa.

Toisaalta kirjassa tunnistetaan myös indikaattoreita, joita voidaan tutkia vaikkapa asukkaille kohdistetuilla kyselyillä. Esimerkiksi asuinalueiden yhteisöllisyyttä eli koheesiota voidaan tutkia pyytämällä asukkaita arvioimaan väitteitä asteikolla 1–10, kuten sosiaalipedagogiikan professori Arto O. Salonen artikkelissaan esittää. Yksi tällainen väite on esimerkiksi: ”Voin vaikuttaa kortteliimme liittyviin asioihin.”

Useissa kirjan artikkeleissa kuitenkin osoitetaan, että nykyistä johdonmukaisempi tiedonkeruu ja datan standardisointi kuntien välillä on tarpeen. Esimerkiksi rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio ja kriminologian yliopistonlehtori Matti Näsi ehdottavat rikollisuutta indikaattoriksi mutta toteavat, kuinka rikollisuustilastojen tulkintaa vaikeuttaa se, että iso osa rikollisuudesta ei tule lainkaan viranomaisten tietoon.

Kaikki kirjassamme esitetyt indikaattorit perustuvat tutkijoiden näkemyksiin siitä, mitä heidän tieteenalansa ja tutkimuksensa näkökulmasta naapurustotasolla tulisi havainnoida, jotta kestävän kehityksen elementtejä ylipäätään tunnistettaisiin, saataisi mitatuksi ja muutosta myös seuratuksi.

Nostamme esiin kaksi kirjassa esiteltyä esimerkkiä indikaattoreista, joiden avulla naapurustojen kestävyyttä voidaan vaalia. Ajatuksemme siis on myös se, että asukkaat voisivat omatoimisesti kerätä, koostaa ja seurata näitä naapurustokehityksen erilaisia ulottuvuuksia.

Tutkimuspäällikkö Ira Ahokas toimii Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa, ja hän tutkii alueiden kehittämistä
ja niiden kestävyyden vahvistamista erityisesti kestävän liikkumisen edistämisen näkökulmasta. Ahokkaan artikkeli tarkastelee
kaupunginosien käveltävyyttä sosiaalisen kestävyyden indikaattorina. Käveltävyydellä tarkoitetaan sitä, kuinka helppoa on liikkua kävellen paikasta toiseen.

Käveltävyyden parantaminen edistää samanaikaisesti useita kaupunkien kestävyystavoitteita. Se tukee asukkaiden fyysistä terveyttä ja suosii vähähiilisiä liikkumismuotoja esimerkiksi verrattuna yksityisautoiluun, joka synnyttää enemmän päästöjä. Käveltävyyttä ja ylipäätään arkiliikuntaa voidaan tukea naapurustoissa monin tavoin. Parhaiten se onnistuu monialaisia lähestymistapoja hyödyntämällä ja eri sektorien ja hallinnonalojen välisellä yhteistyöllä.

Ahokkaan mukaan terveyttä ja kestävyyttä edistävälle kaupunginosalle tulisi asettaa kolme tavoitetta: riittävän tiivis kaupunkirakenne, arjen sujuvuus ja ympäristön turvallisuuden ja tunnepohjaisuuden huomioiminen.

Kaupunkirakenteen tiiviyttä voidaan mitata väestöntiheydellä eli laskemalla asukkaiden määrä neliökilometriä kohden. Tiivis kaupunkirakenne tarkoittaa yleensä lyhyitä välimatkoja, jolloin lihasvoimin liikkuminen on helpompaa ja houkuttelevampaa kuin pitkien välimatkojen kaupunkirakenteessa.

Image

Arjen sujuvuudella viitataan taas hyvään palveluverkkoon, kuten palveluiden, viheralueiden ja julkisen liikenteen saavutettavuuteen. Lisäksi arjen sujuvuutta lisäävät tiheä aktiivisten kulkutapojen tieverkko ja joukkoliikenne, joka edistää liityntäkävelyä eli joukkoliikenteen ja kävelyn yhdistämistä.

Palveluverkon saavutettavuutta voidaan mitata esimerkiksi maankäytön sekoittuneisuudella tai erilaisten arjen palvelujen, kuten puistojen tai leikkipaikkojen, sijoittumisella kävelyetäisyydelle, jolla tarkoitetaan 500 metrin sädettä. Tarkastelu osoittaa esikaupunkien naapurustojen hyvin erilaiset lähtökohdat ja samalla mahdollistaa seudullisen suunnittelutehtävän tavoitteiden tarkentamisen erilaisiin olosuhteisiin.

Kuten muidenkin aktiivisten kulkutapojen edistämisessä, käveltävyyden lisäämisessä oleellista on, että liikkumiseen yhdistyy positiivisia tunteita. Ahokkaan mukaan käytössä olevat indikaattorit keskittyvät silti kuvaamaan yhdyskuntarakenteen luomia mahdollisuuksia kävellä paikasta toiseen mutta eivät niinkään kävely-ympäristön laatua. Ahokas osoittaa, että aktiivisten kulkumuotojen reittien tulisi lisätä arjen sujuvuutta ja elämyksellisyyttä mutta myös edistää fyysistä ja koettua turvallisuutta.

Tutkijatohtori Laura Uimonen työskentelee Luonnonvarakeskuksen Hyvinvointia biodiversiteetti-interventioilla -hankkeessa, jota rahoittaa Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto. Hän on myös yliopisto-opettaja Tampereen yliopiston rakennetun ympäristön tiedekunnassa. Hänen tutkimuksensa kohdistuu kaupunkiluonnon monimuotoisuuteen ja siihen, miten kaupunki- ja maisemasuunnittelussa voitaisiin hyödyntää luonnon terveysvaikutuksia.

Monet uhanalaiset eläinlajit hyödyntävät eri tavoin lahonnutta puuta, jota esiintyy runsaimmin vanhoissa metsissä. Lahopuun määrän ja laadun mittaamiseksi on kehitetty metsätalousvaltaisessa Suomessa erilaisia tavoitteita ja mittareita, mutta ne koskettavat lähinnä metsäisiä alueita kaupunkien ulkopuolella. Uimosen mukaan onkin tärkeää, että myös tiiviisti rakennetuilla kaupunkialueilla ymmärrettäisiin lahopuun merkitys kaupunkiluonnon monimuotoisuuden tukijana.

Lahopuun kohdalla tärkeää on jatkuvuus. Yksittäinen lahopuu ei riitä, vaan alueella pitää olla samanaikaisesti eri lahoasteen lahopuita ja sinne pitää syntyä myös tuoretta lahopuuta. Riittävän lahopuujatkumon saavuttaminen kaupunkitilassa on kuitenkin vaikeaa.

Kuten Uimonen artikkelissaan toteaa: ”Lahopuujatkumon turvaaminen kaupunginosassa ja jopa yksittäisessä korttelissa vaatii monialaista ja hallintosektorit ylittävää työtä. Lahopuu kaupunkiympäristössä vaatii myös tiedottamista ja ympäristökasvatusta lahopuun hyödyistä sekä harkintaa turvallisuusnäkökulmista.” Lisäksi tarvitaan uudenlaista ajattelua viheralueiden käsittelyyn ja tonttien tilaratkaisuihin naapurustotasolla.

Koska lahopuuta syntyy hitaasti, lahopuujatkumon kannalta avainasemassa on pitkänäköinen suunnittelu, jotta puut voisivat kuolla kasvupaikallaan tai sen lähistössä. Luontevaa olisikin, että kaupunkipuiden elinkierto otettaisiin huomioon aluekaavoituksessa ja rakennustapaohjeissa, kuten Uimonen ehdottaa.

Ajatus lahon hyödyntämisestä kaupunkialueilla on uusi. Indikaattorin kehittämisessä voidaan kuitenkin hyödyntää mittareita, joita on kehitetty alun perin metsäalueiden arviointiin. Kaupunkipuiden ja metsäpuiden raja on osin häilyvä: kaupunkipuut ovat usein jalostettu metsäpuista, ja toisaalta kaupunkikeskustojen puistot jatkuvat usein rakentamattomille alueille. Ennen kaikkea tarvitaan kuitenkin tiedotusta ja ympäristökasvatusta, jotta laho nähdään arvokkaana osana kaupunkiympäristöä.

On selvää, että kestävyysmurrokseen tarvitaan tuoreita näkökulmia ja erilaisia tapoja toimia ja ajatella. Indikaattorien avulla voimme mitata, millä tasolla kestävyys on, mihin tulisi keskittyä ja miten eri asuinalueet vertautuvat keskenään. Vaikka indikaattoreilla on paikkansa kestävän kehityksen työkalupakissa, ne eivät ole luonteeltaan täysin ongelmattomia.

Kaupunkien ja alueiden eriarvoistumisen professori Pia Bäcklund kirjoittaa kaupunginosien elinvoimaa käsittelevässä artikkelissaan: ”Mitä enemmän mittaamme ja seuraamme asioita erilaisten indikaattoreiden myötä, sitä enemmän on samalla tarpeen käydä keskustelua siitä, millaisia ilmiöitä yhteiskunnallisessa keskustelussa pitäisi yleensäkin tarkastella ja miten niiden kehittymistä on ylipäänsä mahdollista seurata – ja miksi.”

Jo se, millaisia indikaattoreita valitaan käyttöön, ja miten niiden vaatimia tilastoja hallinnoidaan, vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme eri ilmiöitä ja suhtaudumme niihin. Monitieteisen työn avulla pyrimme monipuolistamaan keskustelua kestävästä kaupunkikehityksestä ja lisäämään kaupunkisuunnitteluun uusia konkreettisia tavoitteita, sillä tällä hetkellä tavoitteiden joukossa dominoivat indikaattorit, jotka nojautuvat yksipuolisesti väestömääriin ja asuntotuotantotarpeisiin.

Kestävää kehitystä koskeva tieto lisääntyy jatkuvasti, eikä yksittäinen hanke sano viimeistä sanaa siitä, kuinka naapurustotasoista kestävyyttä tulisi mitata. Sen sijaan toivomme, että hankkeemme ja kirjamme toimisi avauksena laajemmalle keskustelulle kaupunginosien kestävyydestä ja tukisi käytännön kokeiluja kaupunginosien kestävyyden lisäämiseksi.

Yliopistoissa kautta maailman on tiedostettu monitieteisen tutkimuksen tarve maa-ilmanlaajuisten haasteiden ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Myös Helsingin yliopiston strategiassa pidetään keskeisenä tavoitteena tutkimusyhteistyön lisäämistä. Hankkeessamme olemme onnistuneet ottamaan ainakin ensimmäiset antoisat askeleet avataksemme tieteiden-välistä keskustelua, jonka tavoitteena on asuinalueiden kestävyyden tunnistaminen ja tukeminen.

•

Kirjan Kohti kestävämpiä asuinalueita − kaupunginosien ja kortteleiden kestävyysindikaattoreita voi ladata ilmaiseksi Helsingin yliopiston julkaisuarkistosta.

•

Artikkelin pääkuvassa tiiviisti rakennettua Jätkäsaaren kaupunginosaa Helsingissä. Kuvan lähde: Istockphoto.

•

Lue myös:

Asuinympäristö vaikuttaa lapsen painon kehitykseen syntymästä kouluikään

Elämän merkityksellisyys yhteiskunnallisena haasteena

Tiede kuplissa 2/2025: Millä mittarilla?