1920-luvun Yhdysvalloissa käytiin verisiä kiistoja tehtaiden työoloista. Tilanteen rauhoittamiseksi Rockefellerin säätiö päätti rahoittaa Harvardin yliopiston kauppakorkeakoulun kellariin perustettavaa väsymyksen tutkimiseen erikoistunutta laboratoriota. Vuonna 1927 toimintansa aloittaneen Harvard Fatigue Laboratoryn (HFL) oli määrä kartoittaa ihmisyyden yleisiä lainalaisuuksia ja selvittää, miten työntekijät sopeutuvat parhaalla mahdollisella tavalla teolliseen yhteiskuntaan.

Monitieteisen HFL:n perustajina toimivat kauppakorkeakoulun dekaani Wallace Brett Donham (1877–1954), veren kemiaan erikoistunut fysiologi Lawrence J. Henderson (1878–1942) sekä teollisuustutkimuksen apulaisprofessori Elton Mayo (1880–1949). Työpsykologian alaa edustaneen Mayon rooli jäi lopulta vähäiseksi, sillä hän keskittyi työmotivaatiota koskeviin tutkimuksiin, joita suoritettiin samaan aikaan Hawthornen elektroniikkatehtaalla (Gillespie 1987, 256–257).

Kiinnostus työssä ilmenevään väsymykseen ei ollut uutta. Väsymätön työläinen oli jo 1800-luvulla muodostunut modernin yhteiskunnan utopiaksi, ja väsymys oli edistyksellisen tehokkuuden suurin vihollinen (Rabinbach 1990, 19). HFL:n kunnianhimoinen pyrkimys oli tasapainottaa yhteiskunnallista epävakautta, keksiä tieteellinen ratkaisu väsymyksen ongelmaan ja selvittää, mitä teollisuudessa ilmenevällä väsymyksellä ylipäätään tarkoitetaan.

HFL ei saavuttanut alkuperäisiä tavoitteitaan. Teollisen väsymyksen sijaan laboratorio päätyi tutkimaan ihmiskehon fysiologiaa äärimmäisissä olosuhteissa erikoistuen lopulta urheilu- ja sotalääketieteeseen (Folk 2010; Scheffler 2015).

Toisen maailmansodan aikana voimistunut tiivis yhteistyö Yhdysvaltain armeijan kanssa koitui laboratorion kohtaloksi, mutta siellä tehdyt tutkimukset vaikuttivat myös suomalaiseen tiedemaailmaan. Oma tieni Harvardin lääketieteen historian arkistoon kulki Työterveyslaitoksen sotienjälkeisiä kansainvälisiä verkostoja koskevan tutkimuksen kautta.

Tutkimukselle asetetut ylevät tavoitteet törmäävät usein käytännön ongelmiin. HFL:n tutkijat joutuivat huomaamaan, että teollisuustyöläisten sitouttaminen pitkäkestoiseen tutkimushankkeeseen oli hankalaa, eivätkä alustavat työpäivän jälkeen tehdyt mittaukset tuoneet esiin kiinnostavia löydöksiä veri- ja virtsanäytteistä (Forbes 1943, 156). Masennuspotilailla esiintyvän kroonisen väsymyksen mittaaminen osoittautui sitäkin vaikeammaksi (Forbes 18.2.1942). Vaikka väsymys oli valittu tutkimuskohteeksi juuri sen epämääräisuuden takia, epämääräisyys teki tutkimustyöstä sattumanvaraista.

Osin käytännön syistä HFL keskittyi tutkimaan fyysisestä aktiivisuudesta johtuvia fysiologisia muutoksia (Johnson 2015, 431). Suuntaus voimistui, kun tutkijat ”löysivät” Bostonin maratonin seitsenkertaisen voittajan ja olympiamitalistin Clarence DeMarin (1888–1958). Laboratoriossa oli jo perustamisvaiheessa kuntopyörä, mutta DeMarille hankittiin juoksumatto, jossa tämä juoksi tunteja väsymättä. HFL:n entinen työntekijä muistelee laboratorion arjesta kertovassa teoksessaan DeMarin olleen ”ainutlaatuinen persoona” ja ”paras mahdollinen tutkimuskohde” (Horvath ja Horvath 1973, 52).

HFL:n historiaa tutkineen Robin Wolfe Schefflerin mukaan työläistaustaiselle DeMarille muodostui väsymystutkimuksissa kaksoisrooli. Toisin kuin nykyään, kestävyysjuoksu oli 1920-luvulla nyrkkeilyyn verrattavissa oleva työväenluokkainen harrastus. Bostonin maratonilla työläiset edustivat omaa ammattikuntaansa, ja DeMarin tiedettiin harjoittelevan tunnollisesti juoksemalla jopa työmatkansa (Scheffler 2011, 52; katso myös Scheffler 2015). Painajana työskennellyt DeMar ei ollut tehdastyöläinen, mutta tutkijat näkivät yhteyden liukuhihnan ja juoksumaton välillä.

HFL:n viehtymys huippu-urheilijoihin sivuutti teollisuustyön olosuhteet. Mayo hyödynsi laboratoriossa löydettyjä tuloksia lähinnä todistamaan sitä, ettei ”kohtuullinen” työ voi olla liian rasittavaa. Raskas työ taas löytää tekijänsä ”luonnonvalinnan” kautta, sillä pätevät ammattilaiset jaksavat työskennellä väsymättä aivan kuin urheilijat (Mayo 1933, 18). Väsymystutkimuksien sijaan HFL:n tutkimuksia voisikin kutsua kestävyystutkimuksiksi, joihin kannusti laboratorion atleettisuutta ihannoiva työkulttuuri.

Väsymyslaboratorion työkulttuuriin kuului tutkijoiden osallistuminen tutkimuksiin. Suuntaus vahvistui, kun tutkimusjohtajuus siirtyi pohdiskelevalta Hendersonilta atleettisen fysiologi David B. Dillin (1891–1986) käsiin. HFL:ssa väitöskirjaa tehnyt G. Edgar Folk (1914–2017) muisteli juosseensa tavan takaa juoksumatolla, ja toisinaan kirjoittaminen oli hänelle hankalaa sormien kipeydyttyä verinäytteistä (Folk 1990, 126). Vapaaehtoinen uhrautuminen tieteen nimissä ei sinänsä ollut uutta ja erityistä, vaan pikemminkin osa tutkimusmatkailun pitkää perintöä.

Laboratoriotutkimuksien yhdistäminen kenttätutkimuksiin toi HFL:lle uskottavuutta. Hyvä esimerkki tästä on fysiologin Ancel Keysin (1904–2004) johtama International High Altitude Expedition, jonka oli tarkoitus selvittää, miten ihmiskeho sopeutuu vuoristomaisiin olosuhteisiin. Keys vietti tutkimusryhmänsä kanssa kevätkesällä vuonna 1935 Chilessä sijaitsevan yli 6 000 metriä korkean Aucanquilcha-tulivuoren huipun läheisyydessä kolmisen viikkoa ja alemmilla tasoilla joitain kuukausia (Keys 1935). Seikkailunhalustaan tunnettu Keys todella omistautui itsensä mittaamiselle: hän luovutti verta niin paljon, että hän piti maailmanennätystä nimissään vuoteen 2009 saakka (Tracy 2012, 627).

HFL:n tutkijoita vaikutti motivoivan enemmän uteliaisuus kuin tutkimusasetelmien eettinen pohdiskelu. Kun laboratorion rahoitus oli 1930-luvulla vaakalaudalla, Yhdysvaltain armeija kiinnostui siitä. Tutkijoiden näkökulmasta yhteistyö armeijan kanssa oli toivottua, sillä teollisuuden kiinnostus väsymystutkimuksiin oli hiljalleen hiipumassa ja maailmanpoliittinen tilanne kiristyi. Toisen maailmansodan aikana HFL keskittyi ilmailulääketieteeseen, kuntotestien laatimiseen, ravitsemustutkimuksiin ja armeijan varusteiden testaamiseen. Sota-aikana Dill siirtyi virallisesti tutkijaksi armeijan palvelukseen.

Sota-aikana laboratoriota johti William H. Forbes (1902–1995), joka vastaili laboratorioon edelleen saapuviin väsymystä koskeviin kirjeisiin. Esimerkiksi Fortune-lehden toimittaja kysyi tutkijoiden näkemystä siihen, kuinka paljon ”tavallisen” työntekijän voidaan olettaa työskentelevän sotateollisuudessa (Edmunson 3.2.1942). Forbesin mukaan kysymykseen ei ollut yksiselitteistä vastausta, mutta yleisellä tasolla suositeltu työaika oli yli 50 tuntia mutta alle 75 tuntia viikossa (Forbes 5.2.1942). Kiinnostus väsymystutkimuksia kohtaan säilyi, mutta armeijan kanssa yhteistyössä tehdyistä tutkimuksista laboratorio vaikeni.

Myös työpsykologiaa koskeviin kysymyksiin Forbes kieltäytyi kohteliaasti vastaamasta. Hän ei antanut vastausta edes armeijan kysymykseen siitä, kuinka sotilaita voitaisiin opettaa sietämään väsymystä sukellusveneessä: Forbesin mukaan HFL:n tutkimukset eivät ota kantaa ”moraalisiin” kysymyksiin (Forbes 31.12.1942). Hän suositteli kysyjää mieluummin tutustumaan Mayon johdolla Hawthornen tehtaassa tehtyihin tutkimuksiin, joissa käsiteltiin työmotivaation kohentamista yksitoikkoisessa työssä.

Väsymystutkimuksien epäonnistuminen kuitenkin painoi Forbesia. Vuonna 1943 julkaistussa artikkelissaan hän pohti käsitteen jo itsessään olevan liian ongelmallinen: kenties tutkijoiden pitäisi unohtaa väsymys ja keskustella väsymyksistä. Forbesin mukaan on selvää, että huippu-urheilijan kokema suorituksen jälkeinen väsymys on eri asia kuin toimitusjohtajan väsymys 12-tuntisen työpäivän jälkeen. Silti ne sotkeutuvat säännöllisesti toisiinsa (Forbes 1943, 155).

Artikkelissaan Forbes pohti, että väsymystä on kenties mahdotonta määritellä lääketieteellisesti, koska tutkijat eivät tiedä, kuinka erotella toisistaan fyysinen väsymys, henkinen väsymys ja hermostollinen väsymys (englanniksi nervous fatigue). Lähes poikkeuksetta väsymys, johon ei löydy selkeää syytä, jää roikkumaan luokittelujen väliin.

Kuitenkin hermostollinen väsymys lienee näistä vaihtoehdoista juuri se, mihin keskusteluissa yleisemmin viitataan, kun tarkoitetaan väsymystä teollisuudessa, valkokaulustyössä tai armeijassa (Forbes 1943, 156). Esimerkiksi kyllästyminen tai tylsistyminen viittaa pikemminkin henkiseen väsymykseen, josta voi hankkiutua eroon vaihtamalla työtehtävää.

Forbesin mukaan hermostollinen väsymys on muita väsymyksen muotoja monimutkaisempi ilmiö, jonka taustalla ovat kiireet, murheet, henkinen kuormitus tai pyrkimys suoriutua useista vaativista tehtävistä samanaikaisesti. Hän epäili, pystyttäisiinkö tällaista väsymystä edes objektiivisesti tutkimaan, koska arkea ei voida tuoda laboratorioon mitattavaksi. Joka tapauksessa ratkaisu siihen olisi kuormituksen vähentäminen – aivan kuten fyysisessä väsymyksessä. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty: vaikka murehtiminen kuluttaa voimia, ihminen ei välttämättä osaa lopettaa sitä, ja väsymys syvenee (Forbes 1943, 156).

Artikkelinsa lopussa Forbes intoutuu pohtimaan, miksi väsymystä ylipäätään väheksytään. Kenties väsymys on osa ihmisyyttä, elämää ylläpitävä voima, jolla on tarkoitus: ”se [väsymys] on suojaava mekanismi, aivan kuten kipu, joka auttaa yksilöä selviytymään” (Forbes 1943, 157). Tällöin väsymys ei olekaan ongelma, vaan kehon viesti keskeyttää elimistölle epäedullinen toiminta.

Forbesin näkemys väsymyksestä muistuttaa jossakin määrin uudempia tulkintoja modernin elämän stressaavuudesta ja työuupumuksesta. Forbes ja muut HFL:n tutkijat kuitenkin väistivät säännönmukaisesti työoloihin liittyvät poliittisesti kiistanalaiset kysymykset. Heidän tutkimuksensa eivät näin ollen horjuttaneet modernia utopiaa väsymättömyydestä, vaan ne vahvistivat sitä keskittymällä suorituskyvyn optimointiin.

HFL:n tutkimukset eivät kyseenalaistaneet sitä, voiko ihminen ylipäätään sopeutua jatkuvasti tahtia kiihdyttävään teolliseen yhteiskuntaan. Toinen maailmansota ruokki sekin tutkimuksia, jotka keskittyivät kohentamaan ihmisen toimintakykyä äärimmäisissä olosuhteissa. Sodan jälkeen väsymystutkimuksia ei enää pidetty yhteiskunnallisesti merkittävinä, joten laboratorio suljettiin vuonna 1947.

HFL:n perintö ei kadonnut laboratorion sulkemisen myötä. Dill jatkoi fysiologisia tutkimuksia armeijan palveluksessa, ja Forbes siirtyi Harvardin yliopiston kansanterveystieteen laitokselle. Keys puolestaan perusti Minnesotan yliopistoon terveyden, kestävyyden ja väsymyksen tutkimukseen erikoistuneen laboratorion – siitäkin huolimatta, ettei kukaan vieläkään tiennyt, mitä väsymyksellä oikeastaan tarkoitetaan (Tracy 2012, 657).

Suomessa Keys tunnetaan Pohjois-Karjala-projektin käynnistäneestä yhteistyöstä, jota hän teki Työterveyslaitoksen fysiologian osastoa johtaneen Martti J. Karvosen (1918–2009) kanssa. Pohjois-Karjala-projekti alkoi 1970-luvulla, mutta Työterveyslaitoksen tutkimukset saivat jo tätä ennen inspiraatiota HFL:n tutkimuksista. Työ ja urheilu kulkivat fysiologian osastolla käsi kädessä, ja Rockefellerin säätiöltä rahoitusta saaneelle Työterveyslaitokselle hankittiin polkupyöräergometri ja juoksumatto. Kiinnostusta urheilulääketieteeseen kasvattivat myös Helsingin olympialaiset vuonna 1952 (Karvonen 1991, 12–14).

Kiehtovana esimerkkinä urheilufysiologian ja työfysiologian yhteyksistä toimivat vuosina 1945 ja 1951 järjestetyt hakkuumestaruuskilpailut. Niissä tutkimuskohteena olivat pitäjän osakilpailuista valikoituneet metsätyömiehet, jotka olivat keskitasoa huomattavasti tehokkaampia. Osallistujilta mitattiin muun muassa hikoilun aiheuttamaa suolahukkaa, verisolujen muutoksia sekä työn vaikutusta sydämen toimintaan ja ruumiinlämpöön. Tutkimusjulkaisuissa viitattiin suoraan HFL:n tekemiin tutkimuksiin.

Hakkuumestaruuskilpailua koskevissa tutkimuksissa sivuttiin väsymystä, joskin turhaan, sillä kilpailijoiden keskuudessa väsymysilmiötä ei juuri esiintynyt, eikä väsymyksen mittaamiseen edes ollut asteikkoa. Karvosen mukaan väsymyksestä ei oikeastaan voida sanoa muuta kuin, että se lienee osittain psyykillinen subjektiivinen tila. Objektiivisesti väsymys on todettavissa työtulosten alenemisena ja tarkkuuden huononemisena: ”eihän tarvitse tavallisesti olla erikoinen ihmistuntija huomatakseen, että mies on väsynyt” (Karvonen 1947, 42).

Image

Toisen maailmansodan jälkeisessä työlääketieteessä väsymystä pidettiin yleisesti bio-psyko-sosiaalisena ilmiönä, jonka tutkiminen oli hankalaa. Työfysiologia keskittyi työn kuormittavuuden mittaamiseen, mutta se ei kiinnittänyt huomiota monimutkaisiin psykologisiin tai sosiaalisiin kysymyksiin. Niihin keskittyvät Mayon kirjoitukset tulivat Suomeen toista reittiä, kun Työterveyslaitoksen tutkijat osallistuivat brittiläisen Roffey Parkin järjestämille työpsykologian kursseille. Roffey Park oli vuonna 1943 perustettu kuntoutuskeskus, joka keskittyi teollisuus- ja sosiaalipsykiatriaan. (Mannevuo 2024.)

Työssä ilmenevä väsymys nousee säännöllisin väliajoin polttavaksi kysymykseksi, ja työuupumukseen yhdistyy uusia käsitteitä, teorioita ja parannuskeinoja lääkkeistä terapiaan, kuntoiluun ja avantouintiin. Taistelu väsymystä vastaan on sekin loputonta, ja älykelloista on tullut arkea yhä useammalle. Silti, tai ehkä juuri siksi, väsymys on sitkeästi säilyttänyt paikkansa modernin yhteiskunnan kutsumattomana epämääräisenä vieraana, joka tulee paikalle juuri silloin, kun sitä vähiten kaivataan.

•

Artikkelin pääkuvassa Harvardin väsymyslaboratorio. Kuvan lähde: Harvard Business School Archives Photograph Collection, HBS Archives, Baker Library, Harvard Business School.

•

Lue myös:

Digilaitteet lisäävät lasten ja nuorten mielenterveysongelmia, väittää sosiaalipsykologi menestysteoksessaan

Onko tieteessä aikaa ja tilaa oivaltamiselle?

Selviytymismatkalla suoritusyhteiskunnassa