Vähä onnellinen
Suomi on maailman onnellisin maa kuudetta kertaa peräkkäin. Tällaista ilouutista levitettiin alkuvuodesta sekä journalistisessa että sosiaalisessa mediassa.
Koska kyse on toimittajien laatimasta uutisesta, oletamme, että se on totta. Uutisten lähde on ”maailman onnellisuusraportti” eli World Happiness Report 2023. Sen toimittajat ja kirjoittajat, ”riippumattomiksi asiantuntijoiksi” mainitut, esiintyvät julkaisussa vain omissa nimissään. Taloudellista tukea on saatu monilta yhteistyökumppaneilta, muun muassa suuryrityksiltä Unilever ja Gallup sekä useilta säätiöiltä. Julkaisijaverkosto on perustettu YK:n siipien suojassa vuonna 2012.
Suomen ykkössija vuodesta toiseen on saanut laajaa huomiota. Maailman mahtavimmat mediat The Economistista The Guardianiin ja The Washington Postista The New York Timesiin ovat kirjoittaneet aiheesta haltioituneita artikkeleita. Suomalaisuutta suitsutetaan ja onnellisuus esitellään suorastaan suomalaisten sisäsyntyisenä ominaisuutena. Ranskalainen Le Point arvelee, että suomalaiset ovat onnellisia – sisunsa takia.
Tärkeät teemat, monipuoliset analyysit, osaavat asiantuntijat, luotettavat taustaorganisaatiot. Voiko tämän pätevämpää tietoa enää tuottaa ja välittää?
Ehkä kyse ei olekaan tiedon pätevyydestä vaan jostain muusta, esimerkiksi siitä, millaisin kielellisin keinoin ja tekstuaalisin tavoin tietoa muodostetaan. Pohjimmiltaan kyse voi olla peräti kielemme ja merkityksenmuodostuksemme rajoista eli siitä, miten onnistumme kiteyttämään valtavan tietomäärän monine epävarmuuksineen yhteen sanaan.
Onnellisuus. Mitä se on ja miten sitä voidaan tutkia? Onnellisuusraportteja varten on tutkittu ainakin bruttokansantuotetta, elinajanodotetta, anteliaisuutta, sosiaalista tukea, vapautta ja korruptiota.
Valtavista aineistoista saatu tieto ja monet analyyseista kasavavat merkitysvirrat on kiteytetty onnellisuuden käsitteeseen. Siitä on helppo kirjoittaa otsikoita, se on helppo kenen tahansa ymmärtää. Mutta pitäisikö journalistien ja suuren yleisönkin osata suhtautua yleistävään kiteytykseen epäillen?
Tämä on osittain genrekysymys. Kuinka tekstilajitietoisia olemme? Jokaisessa uutisessa ei ole mahdollista purkaa käsitteen mutkikkuutta eikä raportin, saati sen taustatekstien, varauksia ja rajauksia. Monisyisestä tutkimuksesta on pitkä matka Suomen ykköspaikkaa juhlivaan twiittiin. Matkalla totuus tiivistyy ja – onnettomimmassa tapauksessa – muuttuu ”totuudeksi”.
Raportteja on toki käsitelty journalismissa myös kriittisesti. Esimerkiksi toimittaja Vesa Sirénin jutussa Mikä on totuus onnesta (Helsingin Sanomat 16.1.2022) nostetaan esiin monia sellaisia seikkoja, jotka eivät päädy uutisiin, kuten aineistonkeruun ongelmia ja tulkintojen poliittista tarkoitushakuisuutta. Kertovatko raportit kansan onnellisuuden asemesta pikemminkin kansalaisten keskimääräisestä tyytyväisyydestä elämäänsä?
Lopulta onnellisuuden ongelma palautuu siihen, mitä onni ja onnellinen merkitsevät. Lapsuuteni Sallassa onnellinen tarkoitti ihmisistä puhuttaessa yksinkertaista, vähän tyhmää, autuasta. Kun kyselin asiasta Twitterissä, tämä merkitys oli monille tuttu.
Esimerkiksi Kinnulassa ”vähä onnellinen” ei ole ollut mitenkään mairitteleva arvio. Keski-Suomessa onnellinen on viitannut ”vähän himmeillä lyhdyillä käyvään hyväntahtoiseen ressukkaan”.
Ehkä Suomi onkin sellainen? Vähä onnellinen – ja siksi onnellinen.
•
Lue myös: