Olen seurannut keskustelua tieto- ja tiedekirjallisuuden suhteesta sekä toisen työn omimisesta. Plagioinnistakin on puhuttu. Mutta millaisia oikeastaan ovat tekstien väliset suhteet?

Työskentelin taannoin hankkeessa, jossa selvitettiin tekstien roolia virastoissa tehtävässä työssä. Tutkin muun muassa virkatekstien välisiä suhteita. Selostan tuloksia artikkelissani ”Tekstuaalinen pirunnyrkki” (Teksti työnä, virka kielenä, Gaudeamus, 2000).

Otin aineistoksi opetuslautakunnan esityslistat. Huomasin pian, että käsissäni on (inter)tekstuaalinen pirunnyrkki.

Panin merkille, että esityslistassa on erittäin paljon sekä avoimia että peitellympiä viittauksia muihin teksteihin, niin puheisiin kuin kirjoituksiinkin, niin aiempiin kuin tuleviinkin teksteihin. Oli tarpeen hahmottaa tarkemmin, millaisia merkityssuhteita tekstien välillä ylipäätään voi olla.

Listasin tällaisia suhteita: 1) tekstin suhde luonnollisen kielen systeemiin (kielioppiin), 2) tekstin suhde kielen rekistereihin (esimerkiksi yleiskieli, erikoiskielet), 3) tekstin suhde toisiin teksteihin (konkreettisiin kielenkäyttöihin), 4) tekstin suhde diskursseihin (eri elämänalueiden tyypillisiin sisältöihin ja merkitysjärjestelmiin), 5) tekstin suhde tekstilajeihin (vakiintuneet kielenkäytön tavat), 6) tekstin suhde itseensä (metatekstuaalisuus), 7) tekstin suhde kielenkäytön tyyleihin (esimerkiksi ylevä, halventava), 8) tekstin suhde ideologiaan (käsitykset hyvästä ja pahasta, meitä ja muista). Hyödynsin työssäni valtavan määrän aiempaa tutkimusta.

Suhteita eritellessä olennaiseksi nousee kysymys tekstin omistajuudesta. Viime vuosisadan alussa vaikuttaneen Valentin Vološinovin (Kielen dialogisuus, suomentanut Tapani Laine, 1990, Vastapaino) ajattelua seuraten on syytä miettiä, mikä tekstissä on ”vierasta puhetta” ja mitä taas voi pitää ”omana”. Suomalaisetkin tutkijat ovat vuosikymmeniä askarrelleet esimerkiksi sellaisten käsitteiden kanssa kuin suora esitys, epäsuora esitys ja vapaa epäsuora esitys.

Lingvistisellä tekstianalyysilla voisi olla annettavaa, jos halutaan yksityiskohtaisesti eritellä, millaista jonkin tekstin lähteiden käyttö on ja miten tekstissä ylipäätään suhtaudutaan vieraaseen puheeseen.

Listatekstianalyysissani päädyin siihen, että teksteissä on selvästi osoitettua suoraa ja epäsuoraa esitystä mutta myös kohtia, joissa ei kielellisin valinnoin, typografisin keinoin tai mitenkään muutenkaan osoiteta, kenen puheesta on kyse. Tällaisessa kuvailuesityksessä tekstin ulkoista todellisuutta merkityksellistetään ikään kuin tosiasiat olisivat jossain odottamassa kuvaamista ilman, että on tarpeen kertoa, onko niistä aiemmin raportoitu.

Milloin tieto on kuljetettu niin kauas ensiesittäjästään, että alkuperäistä lähdettä ei ole tarpeen mainita? Miten tehdä kunniaa tiedon historialle, sen levittäjille ja lisääjille? Millä perusteella joissakin genreissä voi omia vierasta puhetta vapaammin kuin toisissa?

Virkatyössä näyttää olevan monesti niin, että uskovaisen hyvän ajatellaan olevan yhteistä jollakin oudon institutionaalisella tavalla. Ehkä tällainen pohjimmiltaan suorastaan piratistinen välinpitämättömyys on vallannut alaa muissakin tietotöissä ja koko yhteiskunnassa?