”Tuoreen tutkimuksen mukaan päättely ei kiinnosta ihmisiä enää yhtä paljon kuin tunnepuhe. Miljoonista kirjoista tehty hollantilaisamerikkalainen tutkimus paljastaa, että rationaalisuuteen liittyvät sanat ovat hupenemassa länsimaisesta kulttuurista. Niiden paikan ovat ottaneet intuitioon liittyvät sanat.”

Näin arveli kulttuuritoimittaja Aleksis Salusjärvi Yle-kolumnissaan maaliskuussa. Kolumnia jaettiin somessa otsikolla ”Kielentutkijat paljastivat, että luulosta kasvoi tiedon väärti”. Kolumnin mukaan kirjoitetun kielen luonne muuttuu tunnepuheeksi.

Kolumnissa puhutaan intuitioon liittyvistä sanoista ja rationaalisuuteen liittyvistä sanoista. Intuitiosanoja olisivat esimerkiksi ”uskoa”, ”luulla” ja ”tuntea”, rationaalisuussanoja ”analyysi”, ”data” ja ”määritellä”. Kolumnin mukaan intuitiosanat yleistyvät ja järkisanat harvinaistuvat. Osa some-keskustelijoista päätteli kolumnin perusteella, että faktat eivät enää kiinnosta ihmisiä.

Kolumnissa viitataan artikkeliin The rise and fall of rationality in language, jossa analysoidaan automaattisesti laajojen englannin- ja espanjankielisten aineistojen viittätuhatta yleisintä sanaa. Kolumnissa oiotaan mutkia melko railakkaasti. Kirjoittajat eli kolumnissa mainitut ”kielentutkijat” eivät näyttäisi olevan lingvistejä.

Rationaalisuuteen viittaavat sanat eivät ole ”hupenemassa”, vaikka ne putoaisivatkin alaspäin suosituimpien sanojen listalta. Tällaisten suosituimmuusmuutosten toteamisesta on pitkä loikka huikeaan kärjistykseen, jonka mukaan ”päättely ei kiinnosta ihmisiä enää yhtä paljon kuin tunnepuhe”.

Olen jonkin verran perehtynyt laajojen kielikorpusten automaattiseen analyysiin, mutta en katso olevani oikea ihminen arvioimaan tämän tutkimuksen tieteellistä pätevyyttä. Numerot ovat todennäköisesti niin tosia kuin voivat käytetyillä analyysiohjelmilla laskettuina olla, mutta entä tutkimuksen alkuolettamukset ja tulkinnat tuloksista?

Valtavan tekstimassan automaattisessa analyysissa ei käytännössä ole mahdollista ruotia yksittäisten sanojen tai sanayhdistelmien funktioita. Myös sanojen jakaminen rationaalisiin ja emotionaalisiin tai kollektiivisiin ja individuaalisiin, kuten tässä tutkimuksessa tehdään, on operaatio, johon suhtaudun epäilevästi. Kun arvioidaan sanojen kulloisiakin merkityksiä, kestävä kielitieteellinen lähtökohta olisi mielestäni tutkia sanojen käyttöyhteyksiä.

Onkin siis syytä katsoa tarkasti, millaisia varauksia tutkijat esittävät. He päätyvät artikkelinsa alun isoista hypoteeseista melko varovaisiin loppumuotoiluihin: ”näyttää uskottavalta”, ”antaa viitteitä”. He kysyvät, vastaako muutos sanojen yleisyydessä todella perustavaa muutosta asenteissa ja ajattelussa. ”Jos tämä on totta, voi olla hyvinkin mahdotonta kääntää ilmaisemamme muutoksen suuntaa.”

Jos tämä on totta. Totta on ainakin se, että tutkimuksista on alati vaikea puhua yleistajuisesti sortumatta houkutteleviin yleistyksiin. Tehtävää ei helpota se, jos itse tutkimus on lähtökohdiltaankin vahvasti kallellaan sensaation suuntaan.