Tieteen tekemiseen kohdistuu paljon vaatimuksia, jotka ovat osin keskenään ristiriitaisia. Tutkijan työltä odotetaan niin huippujulkaisuja, taloudellista hyötyä kuin yhteiskunnallista vaikuttavuuttakin. Tutkijalta puolestaan odotetaan sekä taitavaa joukkuepelaamista että yksilöllistä meritoitumista. Lisäksi olisi oltava aktiivinen kansainvälisissä tutkimusverkostoissa, tehtävä sidosryhmäyhteistyötä, saatava näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa ja otettava osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Samanaikaisesti kilpailu tutkimusrahoituksesta ja yliopistouralla etenemisestä on kovaa. 

Tutkimuksen tekemisen kiristyneet reunaehdot suodattuvat arkisiin käytäntöihin ja muokkaavat tutkijoiden mahdollisuuksia löytää aikaa ja tilaa syvälliselle, uutta suuntaa avaavalle tieteelliselle oivaltamiselle. Tutkimuksen tekemistä leimaavat kiire ja krooninen aikapula, mikä ilmentää laajempaa yhteiskunnassa tapahtuvaa ajan kiihtymistä (Rosa 2013).

Tutkijat elävät aikataulutettua elämää (Ylijoki & Mäntylä 2003), kun päivät täyttyvät kelloajan määrittämistä tehtävistä ja työtä on sovitettava ja rytmitettävä usein päällekkäisten ja limittäisten aikarajojen paineessa. Vaikka teknologian kehitys nopeuttaa monia tutkimustyön vaiheita, tästä ei kuitenkaan seuraa ajan säästymistä, vaan päinvastoin lisää kiirettä, kun esimerkiksi kommunikaation kokonaismäärä kasvaa samalla voimakkaasti. Siksi ajankäyttöä on pyrittävä järkeistämään, priorisoimaan ja kontrolloimaan mahdollisimman tehokkaasti.

Juhana Venäläinen (2020) on pohtinut tieteen tekemisen muuttunutta temporaalisuutta lukemisen näkökulmasta. Lukeminen ei ole enää nautinnollista uppoutumista vaan suorituskeskeistä toimintaa, kun kiireinen lukija laskelmoi, kuinka pitkä ajallinen investointi tekstille kannattaa antaa. Algoritmit puolestaan ohjaavat ja kohdentavat sitä, mitä luetaan. Ne nostavat suosituksia tutkijan aiemman lukemisen ja julkaisujen saamien viittausten pohjalta, jolloin lukeminen helposti kapeutuu kerran valitulle uomalle ja sattumavaraisesti tehdyt löydöt käyvät harvinaisiksi.

Lukeminen on myös kappaleistunut. Venäläinen korostaa, että samoin kuin kirjoittamisessa, myös lukemisessa on siirrytty kohti lyhyempiä ja nopeampia julkaisumuotoja. Humanistisissa tieteissä ja yhteiskuntatieteissä monografiat ovat aiemmin olleet tärkeimpiä ja kaikkein arvostetuimpia julkaisuja, koska ne mahdollistavat kokonaisvaltaisen, syvällisen ja pitkiä ajatusketjuja avaavan aiheen pohdinnan. Nykyisin monografiasta on tullut ajallinen riskisijoitus, ja artikkelista on muodostunut niin lukemisen kuin kirjoittamisen perusyksikkö. 

Tutkimusrahoitus on oleellinen tieteen tekemisen reunaehto. Valtaosa yliopistojen tutkimustoiminnasta tapahtuu kilpaillun ulkopuolisen rahoituksen turvin määräaikaisissa tutkimusprojekteissa. Menestys rahoituskilpailussa on siten edellytys tutkimuksen toteuttamiselle. 

Tämän lisäksi saatua rahoitusta itsessään on alettu pitää tutkijan pätevyyden ja potentiaalin mittarina ja todisteena huippututkimuksesta (Koski 2019). Tutkimusrahoituksella on siten suuri merkitys tutkijan urakehityksen kannalta. Yliopistojohtajat ovat esimerkiksi todenneet, että rahoitusmenestyksen merkitys rekrytoinneissa on voimistunut julkaisuihin nähden, ja aivan erityisen vahvaan asemaan tutkija pääsee, jos onnistuu saamaan tämän hetken arvostetuinta tutkimusrahoitusta, Euroopan tutkimusneuvoston ERC-huippututkimusrahoitusta (Ylijoki ym. 2024). Tutkimusrahoituksen painoarvo näkyy myös opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmallissa, jonka pohjalta yliopistojen perusrahoitus jaetaan: sen osuus on nykyisin 12 prosenttia ja tulevassa mallissa 14 prosenttia kokonaisrahoituksesta.

Image

Kilpailu tutkimusrahoituksesta on kovaa, sillä yleensä vain pieni osa hakijoista saa myönteisen päätöksen. Siksi rahoitusta joudutaan hakemaan useista lähteistä. Hakeminen on myös toistuvaa, ja monesti osa käynnissä olevasta hankkeen ajasta menee siihen, että laaditaan hakemuksia seuraavalle projektille, jottei jäätäisi tyhjän päälle nykyisen rahoituskauden päättyessä. 

Jatkuva rahoituksen hakeminen vie aikaa ja energiaa, mikä on pois varsinaiselta tutkimuksen tekemiseltä. Sillä on myös emotionaalinen hintansa, sillä tehokkuutta ja suorittamista korostavassa akateemisessa kulttuurissa kielteiset päätökset koetaan helposti henkilökohtaiseksi epäonnistumiseksi, joka synnyttää häpeän, kelvottomuuden ja riittämättömyyden tunteita (Ylijoki ym. 2024). Tämä ei luo tieteellisille oivalluksille suotuisaa inspiroivaa ja turvallista ilmapiiriä.

Rahoittajien intressit ja strategiset valinnat (ja poisvalinnat) vaikuttavat siihen, mitä tieteenaloja, tutkimusaiheita, yhteistyömuotoja ja tutkimusotteita suositaan. Tutkijoiden on oltava näistä tietoisia ja istutettava omat intressinsä kulloiseenkin kehikkoon. Toisinaan kehikko on tiukempi, toisinaan enemmän akateemista vapautta salliva. 

Uusille tutkimuspoluille lähtö on kuitenkin aina riskialtista, sillä hakemuksen arvioijien voi esimerkiksi olla vaikea tunnistaa uuden avauksen tieteellistä merkitystä. Lisäksi hakijan aiemmat näytöt ovat toiselta alueelta eivätkä siksi ole välttämättä vakuuttavia uuden tutkimussuunnitelman kannalta. Onkin havaittu, että kova rahoituskilpailu voimistaa tieteen valtavirtaa ja riskien karttamista (esim. Laudel 2006). Koska myös urakilpailu on kovaa, on turvallisempaa pelata varman päälle. 

Rahoitushaut eivät yleensä kannusta tai ohjaa poikkeamaan valtavirrasta. Hakumenettely muistuttaa entistä useammin lomakkeen täyttämistä, jossa tutkija vastaa standardikysymyksiin standardimitalla. Hakemuksessa voi joutua myös ilmoittamaan, mitä tuloksia saadaan ja mikä on niiden hyöty ja vaikuttavuus. Tällainen formaatti ei tunne eikä tunnista tutkimusprosessin luonteeseen kuuluvaa ennakoimattomuutta: yllättäviä löydöksiä, äkkinäisiä oivalluksia, takapakkeja ja uusia näkymiä, joita ei hakuvaiheessa voi millään tietää. (Ylijoki 2015.) Samalla formaatti kapeuttaa mielikuvaa siitä, mitä tiede loppujen lopuksi on ja miten sitä tehdään.

Image

Tutkimuksen organisoituminen ulkopuolisen rahoituksen varassa toimivina määräaikaisina projekteina on synnyttänyt laajan pätkätyötä tekevien tutkijoiden joukon. Nämä tutkijat elävät pätkätyön aikaa (Ylijoki & Mäntylä 2003), jota leimaa tietoisuus siitä, kuinka paljon aikaa on vielä jäljellä ennen rahoituksen loppumista, sekä huoli tulevasta pätkästä, löytyykö sellainen, mistä ja milloin. Tässä epävarmuuden ja huolen täyttämässä tilanteessa tutkija voi joutua siirtymään projektista toiseen tai tekemään päällekkäisiä projekteja ilman, että niiden välillä olisi selkeää tutkimuksellista jatkuvuutta ja pitkäjänteisyyttä, mikä ei tue oivaltavaa tiedettä.

Myös projektin johtajien kannalta tilanne on epävarma, kun koskaan ei voi varmasti tietää, tuleeko hankkeelle jatkuvuutta vai ei. Projektit toki eroavat toisistaan: on hyvin resursoituja, pitkäkestoisia ja suuria vapausasteita tarjoavia luksusprojekteja ja tiukasti ohjattuja pikahankkeita. Ensin mainitussa on luonnollisesti paljon paremmat mahdollisuudet keskittyä pitkäjänteiseen tutkimustyöhön, koetella, kokeilla, erehtyä ja ottaa uutta suuntaa. Jälkimmäisissä tilanne on toinen eikä riskinotolle ja erehdykselle juurikaan ole aikaa eikä tilaa, vaan tutkimussopimuksen lupaukset on täytettävä sovitussa tahdissa vilkuilematta liiaksi ympärille. Tämä luo eriarvoisuutta tutkijakunnan sisällä, mikä sekin vaikuttaa työskentelyilmapiiriin ja luo jännitteitä niin eri alojen kuin eri asemissa toimivien tutkijoiden välille.

Tieteen tekemisen reunaehdot ovat kiristyneet, mutta löytävätkö tutkijat silti aikaa ja tilaa oivaltamiselle? Omasta työstään puhuessaan tutkijat tapaavat luonnehtia tutkimuksen tekemistä kaikista ongelmista huolimatta intohimotyöksi, unelmien työksi ja fantastiseksi työksi, joka tarjoaa uusia oivalluksia ja suuria elämyksiä (esim. Ylijoki ym. 2024, 151). Oivallusten katsotaan vaativan erityistä aikaa, jota voi kutsua ajattomaksi ajaksi (Ylijoki & Mäntylä 2003, ks. myös Valovirta & Mannevuo 2022).

Ajaton aika tarkoittaa työhön uppoutumista, pitkäjänteistä keskittymistä ja aikatietoisuuden katoamista, kun työ imaisee mukaansa. Tutkija pystyy työskentelemään kaikessa rauhassa ilman ulkoapäin tulevia tiukkoja pakkoja tai jatkuvia keskeytyksiä. Tämä mahdollistaa oivaltamisen, kun esimerkiksi sanat vihdoin loksahtavat juuri oikeille paikoilleen tai kun löytää yllättävän ja jännittävän yhteyden eri ilmiöiden välille. Näihin hetkiin kiteytyy tutkimustyön ilo ja lumo.

Ajaton aika ei tarkoita hidasta aikaa, jota ”slow movement” -ajattelussa on tarjottu kiireen ja aikapulan tuottamien ongelmien ratkaisuksi. Ajaton aika voi olla hidasta, viipyilevää ja verkkaista, mutta myös kiihkeää, intensiivistä ja nopeaa. Hidas ja nopea aika eivät sulje toisiaan pois (esim. Vostal 2017). Pelkkä hitaus ja väljä rytmi voivat pitkitettyinä vain tuottaa ahdistusta, stressiä ja tyhjyyden tuntua, kuten Matti Hyvärinen (2008, 24) akateemisia rytmejä pohtiessaan toteaa. Siksi hän suosittaa, että tutkimustyössä tulee vaihdella rytmejä, tehdä asioita niin nopeasti kuin hitaastikin. Rytmin vaihdoksen ohella myös paikan vaihdos voi auttaa.

Akateeminen aika on siten monikerroksellista ja sisältää paradokseja. Hitaan ja nopean ajan tavoin myös ajaton ja aikataulutettu aika kietoutuvat usein yhteen. Ajattomuuden kokemuksen saavuttaminen vaatii monesti tiukkaa aikataulutusta ja ajan kontrollointia, jotta pystyy raivaamaan kalenterista tilaa väljille ja tyhjille päiville. Kaikissa työtilanteissa tämä ei ole mahdollista. Ajan kontrolloinnilla onkin rajansa, sillä pitkälle vietynä se voi johtaa täydelliseen kontrolloimattomuuteen: sairastumiseen ja uupumiseen.

Aikataulut ja määräajat voivat myös sysätä ajattelua liikkeelle, tuoda siihen kaivattua rytmiä ja edistää työn imua ja työhön uppoutumista. Toisaalta ilman ajattoman ajan kokemusta tutkimustyöstä tulee pelkkää rutiinimaista suorittamista, joka ei jätä tilaa syvällisille oivalluksille ja tieteelliselle luovuudelle.

•

Oili-Helena Ylijoki puhuu artikkelin aiheesta Tieteen päivillä Helsingissä 9.1.2025. Tieteen päivät (8.–12.1.2025) on kaikille tieteestä kiinnostuneille suunnattu avoin tapahtuma, jossa eri alojen tutkijat kertovat tutkimuksistaan ja keskustelevat yleisön kanssa. Tieteessä tapahtuu -lehden numero 5/2024 on tehty yhteistyössä Tieteen päivien kanssa. Lehden julkaisija Tieteellisten seurain valtuuskunta on tapahtuman pääjärjestäjä.

•

Lue myös:

Tieteellisen oivaltamisen jäljillä – luovasta mielestä ja intuitiosta

Tiede kuplissa 5/2024: Moka on lahja

Me olemme ne, joita olemme odottaneet – yliopistolaisten tulisi nousta vastarintaan ja lakata käpertymästä itseensä