Kansanrunoutta on kerätty, kansanmusiikkia tallennettu ja rakennusperinnettä kuvattu. Sen sijaan visuaaliselle kansankulttuurille ja erityisesti sen yksilöllisille poikkeamille on oltu sokeita. Näin on useasti todennut perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila. Kansalta on odotettu traditioissaan pysymistä, eikä kuriositeeteiksi katsottuja poikkeamia olla pidetty merkityksellisinä.

On kulunut nelisenkymmentä vuotta siitä, kun sinänsä ajattomasta elämäntapa- ja taideilmiöstä alkoi tulla vakavan mielenkiinnon kohde. Suomessa aloittajaehdokas on valokuvataiteilija Veli Granö, jonka pihataidetta esitellyt näyttely Onnela pidettiin vuonna 1986. Siihen perustuva ä kirja ilmestyi vuonna 1989. Samana vuonna brittiläinen John Maizels perusti Raw Vision -lehden, joka otti tehtäväkseen paljastaa Kuun pimeän puolen, ”nykytaiteen piilossa olevat kasvot”.

Granö ja Maizels antoivat virikkeitä, joista Maaseudun Sivistysliiton kulttuurijohtaja Liisa Heikkilä-Palo ja kulttuurituottaja Raija Kallioinen innostuivat. 1990-luvun alusta alkaen Maaseudun Sivistysliitossa lähti liikkeelle pohjatyö. Se johti 1998 aloitettuun ITE-taiteilijoiden ja heidän teostensa systemaattiseen kartoitukseen, näyttelytoimintaan, seminaareihin ja tutkimukseen. Kansainväliset yhteydet luotiin heti alussa samalla, kun alettiin hakea ja korostaa ilmiön kansallisia ja alueellisia erityispiirteitä.

Vuonna 2000 näyttävä esiintulo oli kokoomateos Itse tehty elämä ITE – DIY Lives, joka kartoitti alaa ja teki rajauksia. Kymmenen vuotta myöhemmin taidekasvattaja Minna Haverin väitöskirja Nykykansantaide tarkastettiin. Taideteollisessa korkeakoulussa. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa ITE-taiteeseen keskittynyt väitöskirja. (Haveri 2010.)

Maaseudun Sivistysliitto aloitti ITE-taiteen kartoitustyön, joka eteni maakunnittain. Näin syntyi näyttelyitä ja teemajulkaisuja mutta karttui myös kirjasarja, jonka viimeinen osa on Veli Granön päätoimittama ITE-taidetta Uudeltamaalta. Se on sarjan 17. osa, jonka on määrä päättää neljännesvuosisadan mittaiseksi venynyt keruu- ja tutkimushanke. Julkaisun ensisijainen muoto on aikaisemmista osista poiketen vapaasti saatavilla oleva e-kirja. (Granö 2024.)

Maakuntakierroksen sulkeva Uudenmaan julkaisu jakaantuu kahtia: aluksi on uusmaalaisten tekijöiden ja heidän teostensa esittelyt, sitten tutkijoille äänen antava loppukatsaus, jossa hahmotetaan ITE-ilmiön elävää kokokuvaa.

Taiteilijaesittelyt ja taideteosten valokuvat ovat pääosin kirjan toimittajan Veli Granön käsialaa. Kuvakavalkadi johdattaa sisään maakunnan kirjavaan ITE-maailmaan. Kirjoittajana Granöllä on taito luonnehtia kohteitaan kunnioittavasti, esteettisiä ansioita ja elämänpiiriä esiin tuoden ja laajempiin yhteyksiin liittäen. Rauhallisen syventyvä ote poikkeaa hankkeessa alkuvuosina toimineen Erkki Pirtolan (1950–2016) eläytyvästä ja tempoilevasta underground-linjasta, joka loi värikästä uuskieltä.

Kirjan jälkiosuudessa tutkijat tarkastelevat ITE-taiteen suhdetta ”normaalitaiteeseen” ja lajin herättämiä taidefilosofisia kysymyksiä. Aalto-yliopiston visuaalisen kulttuurin teorian yliopistolehtori Max Ryynänen pohtii vaihtoehtoisen historian hengessä sitä mahdollisuutta, että erottautuvaa taideinstituutiota ei olisi syntynytkään vaan esteettinen toiminta olisi pysynyt osana arkielämää. Dialogiartikkelissa keskustelen Minna Haverin kanssa ITE-taiteen luonteesta ja tulevaisuudesta Veli Granön johdattelemana. Heini Heikkilä hakee omassa tekstissään digiajan aineettoman, ajattoman ja paikattoman virtuaalitaiteen näkymiä.

Molekyyligenetiikan professori Juha Kere korostaa omassa osuudessaan mielikuvitusta ja uteliaisuutta tuntomerkkeinä, jotka yhdistävät tutkijaa ja taiteilijaa. Omapäisten ITE-taiteilijoiden estottomaan luovuuteen ja kokeilunhaluun samaistuva professori tulee – kuin vahingossa – herättäneeksi kysymyksen tiedemaailman suhteesta ulkopuoleensa: kansantietouteen ja kansalaistieteeseen, itseoppineisiin keksijöihin ja ITE-tutkijoihin. Olisiko tässä uuden keruu- ja kartoitushankkeen paikka?

Uusimaa-hankkeen valmistumisen myötä Suomi on läpikäyty, ja kartoitus on tullut luonnolliseen loppuunsa. Mitä tulee tämän jälkeen? Asettuuko vaihtoehtoinen nykykansantaide taidekentän tunnustetuksi osaksi ulkopuolisuudestaan luopuen? Tarttuuko tutkimus uusin ottein ja laajennuksin valmiiseen aineistoon?

Akronyymi, kirjainlyhenne ITE avataan ”itse tehdyksi elämäksi” – elämäksi, ei siis taiteeksi. ITE-taide on tällaisen elämän taiteena ilmenevä jäsennys. Itse kukin luo elämästään teoksen. Toisilla siitä tulee järjestynyt, harmoninen ja kokonainen, toisilla se jää rikkonaiseksi.

Elämisen puitteiksi rakennetut pienoismaailmat ovat yksityisiä elinpiirejä, joista tunnetuimpia ovat Matti Rutasen Maapallopatsas asuinympäristöineen Saarijärvellä Keski-Suomessa, Elis Sinistön Villa Mehu Kirkkonummella Uudellamaalla ja Veijo Rönkkösen Parikkalan patsaspuisto Etelä-Karjalassa. ITE-hankkeen ulkopuolelle jäävät siirtosuomalaisten utopiayhteisöt Kanadan Sointulasta Brasilian Penedoon, samoin kotimaiset ekoyhteisöt. Nämä edustaisivat vaihtoehtoyhteisöjen sosiaalista sivullisuutta.

Tutkija Martti Honkanen käytti professori Aarne Kinnusen 60-vuotisjuhlakirjassa Taiteen kritiikki termiä arkiart eli arkitaide, jolla hän tarkoitti tavallisten ihmisten taiteenomaisia tuotoksia (Hokanen 1990). ”Arkituotannosta” erottuvat yhtä lailla vakava ”ylempi taide” kuin ”alemmat” villit erikoisuudetkin.

Tavallisuus on viime aikojen estetiikassa näkyvästi esillä ollut aihepiiri. Arkielämän arvostukset ilmenevät – taide unohtaen – jokapäiväisissä toiminnoissa ja käytännöissä. Painopiste on nimenomaan tavallisuudessa, ei huomion herättämisessä. Arjen estetiikkaa on kaivettu esiin vaikkapa pyykin ripustamisen tavoista; on nähty nuo huomaamattomat maun ilmentymät, jotka eivät tee itseään tykö. Hoiva ja huolenpito niin ihmisistä kuin ympäristöstäkin on esteettisesti vaikuttavaa toimintaa, minkä professori emerita Yuriko Saito on julkaisuissaan tehnyt näkyväksi (katso esimerkiksi Sepänmaa 2023).

ITE-hanke jättää sivuun tavallisen elämän ja myös traditionaalisen kansantaiteen harmaan perustan. Se kiinnittyy silmiinpistäviin poikkeamiin. Kokonaisempaa kuvaa haettiin Kalevalaseuran vuosikirjassa Kansanestetiikka (Knuutila ja Piela 2008).

Yksi tahdosta riippumattoman ulkopuolisuuden syy on mielen sairaus. Nikkilän sairaalan ylilääkäri Oscar Parland (1912–1997) keräsi potilastöitä osana hoitotyötä. Taideterapialla on kansainvälinen tausta, sillä jo 1900-luvun alulla kiinnitettiin huomiota potilaiden teoksiin. Jatkoa on nykyinenkin erityisryhmien taidetoiminnan tukeminen ja ohjaus.

Leimaavanakin pidetty kattotermi on outsider art, ulkopuolinen taide, ja sen tekijä, outsider artist. Ollaan valtaapitävän taideinstituution ja ehkä muidenkin järjestelmien ulkopuolella, tietäen tai tietämättä. Ulkopuolisuus on siis joko itse valittua sivuun vetäytymistä tai ajautumista ulos olosuhteiden vuoksi. Sivullisena ollaan joko konkreettisen ruumiillisesti tai henkisesti omaan ajatusmaailmaan lukkiutuneena.

Taidemaailmassa on nähty teoriavetoista antitaidetta, vastavirtoja, jotka ovat koetelleet, siirtäneet ja murtaneetkin rajoja – sisältäpäin, manifestiteoksina. ITE-ilmiön suunta on päinvastainen, sisälle taiteeseen. Kyse ei niinkään ole ITE-tekijöiden tahdosta vaan taidemaailman harjoittamasta sisäänvedosta. Taideasiantuntijat löysivät ITE-ilmiön ja sen teokset niin kuin luonnossa vaelteleva löytää luonnon taideteokset, kuten oksankäppyrät ja erikoiset kivet, poimii ne mukaansa ja asettaa näytteille, sellaisenaan tai muunneltuina.

Professori Gizela Horváth näkee artikkelissaan Art, World, Artworld tämän kaksivaiheisuuden: ITE-teokset ovat taidemaailman edustajan päätöksellään taiteeksi ottamia ja hyväksymiä yhteisöllisiä valmisteoksia (englanniksi institutional readymades) (Horváth 2016). Paradoksaalisesti ITE-tekijöiden taidemaku näyttää olevan perinteisen klassinen. Siinäkö yksi syy, miksi omaa toimintaa ei olla mielletty taiteeksi eikä omaa roolia taiteilijaksi?

ITE-taitelijoiden toiminta on ollut luokittelematonta ja nimeämätöntä, tekijöille itselleen merkityksellistä ja sellaisena riittävää. Taideidea on syötetty taidemaailmasta käsin. Taiteilijuus on otettu vastaan ja omaksuttu yllätyksenä tulleena tunnustuksena tiedostamatta aivan, mitä se tuo mukanaan.

ITE-taiteilijoiden etsintään rinnastuu mahdollisimman aidon murteen puhujien etsintä, mitä harjoitettiin vielä 1960-luvulla kielentutkimuksessa. Ihanteena oli syrjäkylällä, yksinäisen tien ja polun päässä asunut erakko, ei matkustanut tai muuta maailmaa nähnyt. Nyt ITE-tekijä elää kyllä joukossa mukana mutta henkisesti toisena, ”muukalaisena kaikkialla”, niin kuin Venetsian biennaalin vuoden 2024 tunnuslause kuului.

Luonnonsuojelualueilla liikkumista joudutaan rajoittamaan, ettei luontokohde tuhoutuisi. Turismi uhkaa suosikkikohteiden luonnetta ja olemassaoloa. Vähemmistökielet ja -kulttuurit eivät kestä vahvemman painetta. Samaan tapaan voidaan kysyä, kestääkö ITE-ilmiökään taidemaailman kosketusta taidemaailmaan sulautumatta ja identiteettiään kadottamatta. Hyvää tarkoittavasta puolestapuhujasta tulee suojatilleen tarkoittamaton uhka, jos kohta tukea ja turvaa tarjoava huolenpitäjä ja pelastajakin.

Keruut, julkaisut ja seminaarit ovat epäilemättä jo vaikuttaneet itse ilmiöön. Villin tilan kesyttäminen ja hallintaan ottaminen on ollut vuosien trendi: nykytaiteen museo Kiasma järjestää massiivisen näyttelyn ja muut museot tulevat perässä, Venetsian biennaali lakkaa erottelemasta tekijöitä sisä- ja ulkopuolisiin, Suomi-palkinto myönnetään Veijo Rönkköselle, väitöskirja ja muita tutkimuksia ilmestyy, apurahoja myönnetään, isot taidemuseot hyväksyvät kokoelmiinsa ja galleriat ottavat näytteille ja myyvät teoksia.

Normaalitaide liittää valloitukset itseensä ja asettuu kentän jäsentäjäksi. Kyse ei ole vain liitoksesta. Muodikkaasti voisi epäillä kulttuurista omimista, kun ammattitaiteilija astuu roolistaan ulos ja toimii ITE-taiteilijan tavoin ja maneerein. Onko siitä kyse Kim Simonssonin sadun maailmasta esiin astuneissa vihreissä sammallapsissa, joita nähtiin Amos Rex -museon piha-aukiolla kesällä 2024?

Omaa kritiikkiä, museoita, julkaisuja tai tutkimusta suomalaisella ITE-taiteella ei ennen keruuprojektia ole ollut. Ei siinä myöskään ole juuri ollut kentän tietämiseen ja tuntemiseen perustuvaa tekemisen jatkumoa: taidetta taiteesta, ohjelmajulistuksia ja historiatietoisuutta. Jokainen aloitti alusta, tyhjästä, kukaan ei edustanut toistaan.

ITE oli anarkian tila: tekijät olivat yksinään puuhaavia, useat syrjäänvetäytyviä, originelleja, pitelemättömiä. Institutionaaliset puitteet puettiin ITE-taiteen päälle – taidehan ei ole vain teosten tekemistä. Ympärillä ovat järjestelmää koossa pitävät fyysiset ja käsitteelliset laitokset: museot, media, koulut, galleriat, kustantamot, yhdistykset ja etujärjestöt. Kyse on vallan – varsinkin määrittelyvallan – käytöstä, kuten taidekriitikko Otso Kantokorpi todisteli jo vuonna 2013 ½ eli Puolilehden artikkelissaan (Kantokorpi 2/2013).

”Kuinka paljon taide-elämään vielä voi mahtua ITE-taidetta? Kuinka kauan siihen jaksetaan suhtautua pelkästään hyväntuulisen myönteisesti?” Näitäkin Kantokorpi kyseli mainitussa artikkelissaan ”kyllääntymispisteen” vastaantuloa ounastellen.

Voittaako nyt ITE-taiteessa yhdenmukaistumisen paine, vai syntyykö kohtaamisista ideoiden ja tekniikoiden vaihtoa? Tiivistyykö itsenäisten ja itsepäisten tekijöiden joukko toisiaan tukevaksi ja toisiinsa tukeutuvaksi ryhmäksi?

ITE-ilmiö ei kohta ole entisensä. Toiselle puolelle jää jo tutuksi tullut, toisella jatkuu omaehtoinen luova toiminta aina yllättävine muotoineen, jotka välttelevät ja myös haastavat kartoittajiaan ja tutkijoitaan. Oliko yhdenlaista sokeutta siinäkin, ettei keruun piiriin osunut Uudeltamaaltakaan yhtään maahanmuuttajataustaista tekijää, sillä on vaikea uskoa, ettei heitä lainkaan olisi. Ehkä ei olla osattu katsoa toisaalle?

ITE-tekijänkään malliesimerkki ei enää ole syrjään vetäytynyt erakko. Entisenlaista reuna-aluetta ja syrjäseutua ei ehkä enää ole, vaikka henkistä toiseutta ja ulkopuolisuutta löytyy kyllä kaupungeistakin. Yksi keruuhankkeen vaikutus on ollut osoittaa tekijöille, että samanhenkisiä kyllä on.

Image

Tietotekniikka tunkee kaikkialle. Normaalitaidekin on tekoälyn haasteen edessä, sillä tekoäly on yhä ihmismäisempää ja monissa suhteissa ihmistä kyvykkäämpää. Uudet tekniset välineet ovat samalla avanneet tekemisen tapoja ja teosmaailmoja, jotka vetoavat nimenomaan nuoriin mutta ovat vanhemmille outoja. Pysyvän inhimillistä on näkemisen taito, taju ja oivallus.

ITE-ilmiö ottaa vaikutteita käsillä olevasta globaalista kulttuurista, ei vetäydy sivuun. Taaksepäin katsova tarkastelija ja tallentaja uhkaa jäädä jälkeen ja nostalgiansa vangiksi.

Veli Granö pohdiskelee haikeana näkemiään muutoksen merkkejä Uudenmaan ITE-kirjan esipuheessa: ”Ehkä pienen kulttuurin pitäisi yrittää säilyttää kansallinen omaperäisyytensä, mutta miten käy, jos kaiken jatkuvuuden perusta, nuoret, ovat hupenemassa, ja lähes jokaisella heistä on kädessään aina avoin pieni ikkuna kansainvälisen kulttuurin kaikkiin latteimpiin saavutuksiin?”

Edelleen elää silti taito nähdä ja näyttää muoto ja hahmo yhtä lailla pilvimuodostelmissa ja juurakossa kuin jähmettyneessä muoviklöntissäkin. Lähtötila ja taiteellinen muunnos ovat läsnä yhtaikaisesti. Kaksi on enemmän kuin yksi. Toden ja kuvitteellisen yhteyden solmimiseen taiteilija käyttää tietojaan, taitojaan ja tapojaan – aina muuttuvin materiaalein, metodein ja medioin.

Maizelsille outsider art oli ”nykytaiteen kätketyt kasvot”, Granölle ITE-taide ”avantgarden viimeinen mahdollisuus”. Paljon on taiteessa laskettu sivullisten harteille.

•

Lue myös:

Kylmyyden katoava kauneus

Kyösti Kakkosen designraamattu – Luonto innoitti kotimaisen lasi- ja keramiikkataiteen mestareita

Välittämisen taito – Mitä tekemistä hoivalla voi olla estetiikan kanssa