Thomas Pikettyn teos Pääoma ja ideologia on jatkoa menestyskirjalle Pääoma 2000-luvulla, mutta sen voi kirjoittajan mukaan lukea myös itsenäisenä teoksena. Pikettyn mielestä hänen aiemmassa teoksessaan oli kaksi merkittävää puutetta, nimittäin liiallinen länsipainotteisuus ja eriarvoisuuden sekä varallisuuden uusjaon ideologian puutteellinen käsittely. Näitä puutteita kirjoittaja pyrkii korjaamaan alun perin vuonna 2020 ilmestyneessä tuhdissa teoksessaan.

Suuren osan sivumäärästä vie eriarvoisuuskäytäntöjen historiallinen tarkastelu sääty-yhteiskunnissa, orjuuden ja kolonialismin oloissa sekä omistuspainotteisessa yhteiskunnassa. Omistuspainotteinen yhteiskunta on ollut voimissaan 1800-luvulla ja uudelleen 1980-luvulta lähtien.

Väestön suurituloisimman kymmenes- ja sadasosan osuudet tuloista ja varallisuudesta ovat 1980-luvun käänteen jälkeen kasvaneet jyrkästi. Samalla näiden ryhmien verotus on keventynyt. Ennen tätä, vuosina 1950–1980 oli lyhyt kausi, jolloin eriarvoisuus länsimaissa väheni, hyvinvointivaltioon liittyviä uudistuksia toteutettiin ja elettiin taloudellisen nousun aikaa. Hyvinvointivaltion ideologien kuten J. M. Keynesin tai Gunnar Myrdalin osuutta Piketty ei käsittele.

Teoksessa esitetään hämmästyttävä määrä tilastoja eri maista. Aineistoa on ollut kokoamassa satakunta tutkijaa. Tämä antaa kirjan kuvaukselle vakuuttavuutta, mutta ei varsinaisesti sujuvoita lukemista, varsinkaan kun toisteisuudelta ei ole vältytty. Kaikki kirjassa esitetyt aikasarjat, kuviot ja taulukot ovat saatavilla myös osoitteessa http://piketty.pse.ens.fr/fr/ideology.

Pikettyn mukaan ideologia on ”ideoiden ja diskurssien muodostama mielekäs kokonaisuus, jonka tarkoitus on kuvata hyvän yhteiskunnan rakenteita” (s. 13). Ideologialla on sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia ulottuvuuksia. Se tarjoaa johdonmukaisia vastauksia yhteiskunnan ihanteellisesta rakenteesta. Kirjan aiheesta huolimatta Piketty käsittelee kuitenkin varsin ohuesti sitä, mitä kaikkea ideologian käsite voi eri aikojen ja paikkojen keskusteluissa merkitä.

Käsillä olevan teoksen ulkopuolelta voi mainita Karl Marxin (1818–1883) tunnetun teesin ideologiasta hallitsevan luokan ajatuksina. Toisaalta Ideologia on myös jotain meissä ja meille tapahtuvaa. Ranskalaisfilosofi Louis Althusserin (1918–1990) mukaan ideologia leviää julkisuuden piiristä myös yksityiselle alueelle. Brittiläisen politiikan tutkijan Michael Freedenin (1944–) mukaan ideologiat sisältävät eri aikoina vaihtelevia poliittisia ydinkäsitteitä, kuten vapaus, tasa-arvo, auktoriteetti, demokratia ja oikeudet, joita sitten yhdistellään kaavoiksi. Muut poliittiset käsitteet saavat merkityksensä suhteessa ydinkäsitteisiin ja kaavoihin. Eri yhteiskuntaryhmät voivat tehdä samantyyppisistä aineksista varsin erilaisia keitoksia. Erilaiset liberalismit korostavat kaunopuheisesti vapautta, mutta se voi vaihdella suuresti, mitä ”vapaus” kenellekin tarkoittaa. Edistääkö vapauden julistaja ketun vapautta kanatarhassa vai kanan vapautta ketun uhasta?

Saman näköiset käsitteet eivät eri kielissäkään ole samoja. Antti Kuosmanen toteaa Pikettyn teoksen arviossaan, että sana eriarvoisuus sisältää suomen kielessä vahvemman moraalisen sävyn kuin ranskaksi ja englanniksi (inégalité/inequality), joissa sen kantana on yhtä suurta (égal/equal) merkitsevä sana.

Pikettylle tärkeä käsite on regiimi, jonka voi suomentaa hallinnon tai hallinnan valtarakenteiksi ja käytännöiksi. Poliittinen regiimi määrittää, miten rajataan poliittinen yhteisö ja sille kuuluva alue, mitkä ovat kollektiivisen päätöksenteon mekanismit ja millaisia oikeuksia yhteisön jäsenillä on. Omistusregiimi kattaa mahdolliset omistuksen muodot sekä ne käytännöt ja oikeudelliset menettelyt, jotka määrittelevät omistussuhteita yhteiskuntaryhmien välillä.

Piketty analysoi historian kehityslinjoja käyttämällä eriarvoisuusregiimin käsitettä, joka kattaa niin poliittisen kuin omistusregiimin kysymykset. Jokaisella yhteiskunnalla ja jokaisella eriarvoisuusregiimillä on enemmän tai vähemmän johdonmukaiset ja pysyvät vastauksensa poliittisen ja omistusregiimin kysymyksiin. Näiden kummankin regiimin taustalla on käsitys yhteiskunnallisen eriarvoisuuden luonteesta ja yhteiskuntaryhmien välisistä eroista. Erot voivat olla todellisia tai oletettuja, perusteltuja tai haitallisia. Käsitykset eroista heijastuvat usein muihin instituutioihin ja ideologian ilmentymiin kuten perheeseen, kirkkoon, vanhemmuuteen, kouluihin ja yliopistoihin sekä verotusjärjestelmään.

Pikettyn mukaan ideologis-poliittinen kenttä eli ”ylärakenne” on melko itsenäinen taloudellisista tuotanto- ja voimasuhteista. Suoraviivainen tapa tulkita marxismia johtaisi päinvastaiseen, deterministiseen päätelmään.

Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut ideologioiden kamppailun ja oikeudenmukaisuuden tavoittelun historiaa, mukailee Piketty Kommunistisen manifestin tunnettua väittämää. Kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa on vallinnut pyrkimys jakaa vaurautta enemmistön hyväksymällä tavalla. Jokaisen yhteiskunnan on pystyttävä perustelemaan siinä ilmenevä eriarvoisuus, muuten koko yhteiskunnan poliittinen ja sosiaalinen rakenne horjuu. Jotta eriarvoisuuden oikeuttaminen onnistuisi, jokaisen aikakauden tulee muokata säännöt yhteiskunnan taloudellisille, sosiaalisille ja poliittisille rakenteille.

Ideologiat kamppailevat älyllisellä, institutionaalisella ja poliittisella tasolla, ja siitä syntyy Pikettyn mukaan yleensä yksi tai useampia hallitsevia kertomuksia, joille eriarvoisuus rakentuu ja jotka sen oikeuttavat. Tätä nykyä hallitseva kertomus on usein meritokraattinen, yrittäjämielinen ja yksityisomistusta korostava. Uusliberaali-sanaa Piketty välttää. Kaikista muista eriarvoisuuksista poiketen tämänhetkinen eriarvoisuus on kertomuksen mukaan perusteltua, sillä se on seurausta vapaista valinnoista. Rikkaimmat yksilöt ovat yritteliäimpiä ja ansioituneimpia ja siten ansainneet vaurautensa. Vastaavasti köyhät ovat ansainneet köyhyytensä.

Piketty ei vastusta yksin tämänhetkistä ideologiaa, vaan ylipäänsä eriarvoisuuden luonnollistamista. Markkinat ja kilpailu, voitot ja palkat, pääoma ja velka, koulutettu ja kouluttamaton työvoima, kansalaiset ja ulkomaalaiset, veroparatiisit ja kilpailukyky eivät ole olemassa sellaisinaan. Ne ovat sosiaalisia ja historiallisia muodostelmia, jotka riippuvat ympäröivistä oikeus-, verotus- ja koulutusjärjestelmistä. Nämä puolestaan perustuvat yhteiskunnan kulloisiinkin käsityksiin oikeudenmukaisuudesta ja valtasuhteista.

Käsityksiä oikeudenmukaisuudesta on tietysti monia. Teoksensa loppupuolella, sivulla 702 Piketty (viimein) sanoittaa sen, mitä hän tarkoittaa oikeudenmukaisesti toimivalla yhteiskunnalla: 

”Yhteiskunta on oikeudenmukainen, kun se tarjoaa kaikille jäsenilleen mahdollisimman monia perushyödykkeitä, kuten koulutuksen, terveydenhuollon, äänioikeuden ja yleensäkin mahdollisuuden osallistua täysipainoisesti yhteiskunta- ja talouselämään, kulttuuriin, kansalaisyhteiskuntaan ja politiikkaan.”

Oikeudenmukaisuus ei ole yhtä kuin ehdoton yhdenmukaisuus tai tasa-arvo, vaan heikoimmassa asemassa olevien tulee saada parhaat mahdolliset elinehdot. Tulo- ja varallisuuserot voivat olla oikeudenmukaisia, kun ne auttavat parantamaan elintasoa ja lisäämään myös vähäosaisten mahdollisuuksia. Siten ei kuitenkaan voida oikeuttaa räikeää eriarvoisuutta.

Mikä kaikki sitten kuuluu perushyödykkeiden piiriin: koulutus, terveydenhuolto, asuminen, kulttuuri?  Tätä ei voi ratkaista ottamatta huomioon yhteiskunnan ominaispiirteitä ja historiallista kontekstia.

Globaalitasolla oikeudenmukaisuus arvatenkin monimutkaistuu entisestään. Piketty kritisoi kahta keskenään ristiriitaista perusolettamusta. Toisaalta kaikkien taloussuhteiden tulee perustua tavaroiden, palveluiden ja pääomien mahdollisimman vapaaseen liikkuvuuteen. Toisaalta oletetaan, että valtioiden vero-, sosiaali- tai oikeusjärjestelmät koskevat vain valtiota itseään ja kuuluvat kansallisen itsemääräämisoikeuden piiriin. Tavaroiden ja palveluiden vapaata liikkuvuutta säätelevät sopimukset heikentävät valtioiden mahdollisuuksia päättää vero- ja sosiaalipolitiikastaan.

Ratkaisu olisi järjestää globalisaatio uudelleen korvaamalla nykyiset kauppasopimukset kunnianhimoisemmilla, tasa-arvoista ja kestävää kehitystä edistävillä sopimuksilla. Myös ylikansalliset parlamentit ovat tarpeen. Kauppa ja rahoitus on palautettava keinoiksi saavuttaa korkeampia tavoitteita. 

Utopian, mutta Pikettyn mukaan realistisen utopian toteutuminen vaatisi muun muassa vallanjakoa yrityksissä, progressiivista tulo- ja omaisuusveroa ja hiilidioksidipäästöjen sääntelyä. Näin rahoitettaisiin sosiaaliturva, perustulo, ekologinen siirtymä ja aito koulutuksen tasa-arvo. ”Osallistuva sosialismi” merkitsee muun muassa omaisuuden kierrätystä uudelle sukupolvelle. Lisäksi tarpeen ovat yhteiskehityssopimukset, jotka perustuvat mitattaviin sosiaalisen, verotuksen ja ilmasto-oikeudenmukaisuuden tavoitteisiin. Globaalin uusjaon voi aloittaa Euroopan unionin toisiaan muistuttavien maiden kesken siirtymällä ”sosiaalifederalismiin” ja paneurooppalaiseen demokratiaan.

•

Lue myös:

Maailma palaa, miksi kukaan ei tee mitään?

Digilaitteet lisäävät lasten ja nuorten mielenterveysongelmia, väittää sosiaalipsykologi menestysteoksessaan

Valistus haastaa myös itsensä