Viime vuosina yliopistojen viestinnässä on yleistynyt yksi muotisana ylitse muiden: monialaisuus.

Suomen suurimmista yliopistoista ainoastaan Aalto-yliopisto ei mainitse monialaisuutta ensimmäisessä virkkeessä toimintansa esittelyn yhteydessä. Loput korostavat tieteenalarajat ylittävää yhteistyötä lähes synonyymina korkealaatuiselle tutkimukselle. Harva yliopisto kuitenkaan tarkentaa, minkä asteiseen monialaisuuteen se toiminnassaan pyrkii ja mitä konkreettisia asioita se on tehnyt monialaisuuden edistämiseksi.

Julkinen keskustelu monialaisuudesta on laajemminkin hataraa. Vastatakseen yhteiskunnallisiin viheliäisiin haasteisiin erityisesti julkiset palvelut järjestäytyvät nyt kilpaa monialaisiksi tai moniammatillisiksi, ja niiden toimintaa halutaan kehittää verkostomaisesti, monitoimijaisesti ja poikkihallinnollisesti.

Tieteessäkin terminologia on runsasta: pelkästään englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa käytetään kymmeniä eri termejä monialaisuudesta. Käsitteiden moninaisuus heijastaa osaltaan sitä, että monialaista yhteistyötä on olemassa eriasteista.

Yliopistojen julkisessa viestinnässä monialaisuuden sateenvarjokäsitteen runsas käyttö voi viitata siihen, ettei itse asiassa tiedetä tarkalleen, millaisia monialaisen yhteistyön muotoja on olemassa. Pahimmillaan monialaisuus pelkistyy houkuttelevaksi sanaksi, jonka kuka tahansa voi omaksua ymmärtämättä sen eri tasoja tai tekemättä konkreettisia tekoja yhteistyön edistämiseksi.

Julistautuminen monialaiseksi, ennen kuin aitoa monialaista yhteistyötä kehitetään, voi jopa estää monialaisen yhteistyön kehittymisen. Näin voi käydä, jos kukaan ei uskalla monialaisessa yliopistossa sanoa, ettei tiedä, mitä se monialaisuus itse asiassa on tai miten sitä tehdään.

Monialaisuus voi olla väljää eri tieteenalojen välisten verkostojen ylläpitoa (verkostotyö) tai perustua yhteisiin, pitkäkestoisiin sopimuksiin yhden organisaation sisällä tai useamman välillä (monialainen yhteistyö). Moniammatillista yhteistyötä tapahtuu saman tieteenalan edustajien välillä esimerkiksi työterveyspalveluissa.

Verkostojen ylläpitäminen voi käytännössä ja löyhimmillään tarkoittaa puhelinsoittoa kollegalle. Pitkäkestoista ja sopimuksiin perustuvaa monialaista yhteistyötä tehdään esimerkiksi tutkimushankkeissa, joissa konsortion muodostavat eri alojen asiantuntijat eri organisaatioista. Tällöin resurssitkin monialaisen yhteistyön tekemiseen ovat paremmat kuin verkostotyössä.

Stember esitti jo vuonna 1991 jaottelun, joka kuvaa monialaisen yhteistyön rakentumista eri tieteenalojen erillisestä kontribuutiosta (multidisciplinary), osittaisten näkemysten yhdistämiseen (interdisciplinary) ja sitä kautta aitoon tieteenalojen näkemysten integraatioon (transdisciplinary). Nämä kaikki suomennetaan monialaisuudeksi, vaikka alimpana pidetty aste (multidisciplinary) ei edellytä muuta kuin omien näkemysten tarjoamista yhteisen ongelman edessä.

Alimpana pidetyllä tasolla olisi yhteistyön sijaan osuvampaa puhua rinnakkain työskentelystä. Ajatukset vaihtuvat, mutta eri alojen asiantuntijat eivät välttämättä kohtaa sähköpostin lähettämistä enempää. Aito näkökulmien integraatio vaatii runsaasti yhteistä aikaa, jossa mahdollistuu oman tieteenalojen käsitteiden avaaminen, yhteinen ongelman määrittely ja työtavoista sopiminen.

Monialaista yhteistyötä pidetään vaikuttavana organisoitumisen välineenä. Se on aikamme suosikkiratkaisu viheliäisiin ongelmiin. Keskustelusta on kuitenkin unohtunut se, ettei monialainen yliopisto itsessään ole ollenkaan harvinainen tai edes tavoittelemisen arvoinen asia – aidosti monialaisessa yhteistyössä toimiva yliopisto on. Sillä, minkä asteiseen yhteistyöhön pyritään, on suora vaikutus siihen, miten yhteistyötä käytännössä tehdään ja millaisia tuloksia saadaan aikaan.

Monialaisuus on alun perin viitannut nimenomaan monialaiseen yhteistyöhön, ei monien alojen rinnakkain esiintymiseen tai satunnaiseen tiedonvaihtoon. Kun yliopisto kertoo olevansa yksi Suomen monialaisimmista tiedeyliopistoista, se ei vielä tarkoita, että vaikuttavaa yhteistyötä tehtäisiin eri alojen välillä käytännön tasolla.

Käytännössä monialainen yhteistyö vaatii monialaisuuden eri asteista puhumisen ohella yhteistyön tekemisen tapojen tarkastelua ja niiden kehittämistä. Aito monialaisuus (transdisciplinary collaboration) on jatkuvaa tasapainoilua eri toimijoiden intressien välillä, oman tieteenalan käsitteiden avaamista, väärinymmärryksiä, niiden korjaamista ja hallinnollisista vastuista sopimista. Se vaatii toisen asemaan asettumista ja oppimista, mutta tarjoaa parhaimmillaan uusia oivalluksia ja tieteellisiä läpimurtoja.

Monialaisen yhteistyön arvo perustuu juuri tähän. Uudet ajatukset ja ideat leviävät nopeammin eri tieteenalojen välisessä keskustelussa, kun eri alojen asiantuntijat kohtaavat säännöllisesti, pitkäkestoisesti ja aidosti. Organisaatiotasolla muutoksen saavuttaminen on usein pitkällisen kehityksen tulos ja vaativa prosessi, joka edellyttää yhteisen tavoitteen muodostamista, yhteisiä tiedonhallinnan välineitä ja yhteistyön jatkuvaa, kriittistäkin tarkastelua. Eri alojen integraatiota edistävät myös yhteiset työskentelytilat.

Ei siis riitä, että yliopistojen viestintä on muuttunut eri alojen ja korkeakoulujen välistä yhteistyötä korostavaksi, jos hallinnolliset rakenteet, jotka mahdollistaisivat uudenlaiset yhteistyön tekemisen tavat ja aidon monialaisuuden kehittymisen, ovat pysyneet ennallaan.

•

Lue myös:

Filantrooppinen sivistysyliopisto

Tiede osana maan kriisinkestävyyttä

Tieteen hyöty

•

Keskustelu-osiossa julkaistaan tieteeseen tai tiedeyhteisöön liittyviä mielipidekirjoituksia, jotka edustavat niiden kirjoittajien omia näkemyksiä. Voit tarjota osioon omia puheenvuorojasi. Lue ensin ohjeet kirjoittajalle.